Yrityksen lopettaminen

Tervehdys, pitkästä aikaa! Miten aika meneekin nykyään näin nopeasti. Tuntuu, että mitään ei ennätä tehdä tai saada aikaiseksi. Sitä paremmalla syyllä "elä hetkessä"-motto toimii aina vain paremmin. Katselin juuri blogini lukijatilastoja ja pakko tehdä johtopäätelmä, että kirjoitusaiheeni kiinnostavat suurta joukkoa kansalaisia. Yritän olla jatkossa aktiivisempi... asiaa kyllä riittää!

Kuluva talvi on mennyt 50/50 töitä paiskiessa ja lomaillessa, joka toinen kuukausi olen tehnyt töitä ja vastaavasti joka toinen kuukausi pitänyt vapaata. Työrytmini on ollut sellainen, että kuukaudessa saan tehtyä noin kahden kuukauden työtunnit. Samaa tahtia kahta kuukautta peräkkäin ei edes jaksaisi. Kuukauden työputken jälkeen ensimmäinen viikko menee ihan vain paikallaan ollessa, tuntuu ettei jaksa laittaa edes tikkua ristiin tai olla sosiaalinen.

Ja nyt itse asiaan. Minulta kysyttiin hiljattain kuinka itse lopettaisin yritystoiminnan joka ei kanna siivillään ja on uuvuttanut yrittäjän täysin. Ensin hieman taustoja ja sitten oma henkilökohtainen kokemuksiini perustuva mielipide tuossa tapauksessa.

Kyseessä on muutaman tuhannen euron viikottaista liikevaihtoa tekevä elintarvikealan bisnes. Yritys on henkilöyritys jolla yksi vakituinen työntekijä, varastoja ei juurikaan ole ja kaluston arvo käytettynä on melko mitätön. Laskuja on jo kohtuullisesti rästissä, kirjanpitoa tekemättä ja yrittäjä uuvuttanut itsensä perusteellisesti. Yrittäjällä on yrityksen perustamiseen liittyviä lainoja, joissa on myös muita henkilötakaajia.

Hän on jo pitkään tehnyt päivittäin töitä noin klo 04.30-19.30. Eli noin viidentoista tunnin työpäiviä! Toisin sanoen melko normaalia pienyrittäjän arkea, eikös vaan. Yrittäjä tykkää työstään ja on sen suhteen jopa intohimoinen, mutta se ei aina riitä. Liikevaihto ei riitä siihen, että saisi työstään myös oikeaa palkkaa.

Elintarvikealan yrityksillä on melko pienet myyntikatteet ja tuotto uppoaa helposti erinäisiin työnantajayrittäjän velvoitteisiin. Näin taantuman ja hintojen "halpuuttamisen" aikaan liikevaihdon nostaminen on melkoisen vaikeaa, luultavasti mahdotonta. Ainakaan ilman lisärahoitusta, jota ei ole tässä tapauksessa saatavilla. Ja hyvä niin, uskoisin. Jossain vaiheessa voi olla viisainta heittää kirves kaivoon, kerätä voimia ja suunnata katse kohti tulevia haasteita. Katkeraan loppuun asti ei kannata mennä.

Asiakkaiden maksukyky on heikentynyt ja vastaavasti erilaiset yrittämiseen liittyvät kulut jatkavat aina vain nousuaan. Myös verottajan kaivo on pohjaton - mikään ei riitä! Valtiovallan byrokraatit viis veisavat pienyrittäjien hyvinvoinnista. Se on niin helppoa käskyttää norsuluutornista, kun oma palkka tulee verovaroin kerätystä kassasta (lue yrittäjien keräämästä kassasta). Mikäli maata pyöritettäisiin virkamiesten verotuloilla, niin raha loppuisi alta aikayksikön. Silloinhan täytyisi tämän kuun verotuloilla maksaa ensi kuun palkat ja jokainen voi miettiä kuinka se onnistuisi.

Katselimme ko. yrityksen talouslukuja ja hyvin pian totesin, että ei tästä tule kesää. Mahdoton yhtälö. Myyntituotot menee päivittäisiin kuluihin ja yrittäjälle ei jää viivan alle mitään. Velkajärjestelyyn ei todennäköisesti pääsisi, koska tuottoja on liian vähän. Myöskään ns. nätti lopettaminen ei ole mahdollista, koska velkoja/rästejä ei pysty kassasta maksamaan. Kassavarat olivat todella pienet. Yhtälössä oli kolme asiaa, jotka huolestuttivat minua eniten.

1. asia oli yrityksellä oleva takauslaina, laina jossa on omia tai puolison sukulaisia takaamassa. Se olisi saatava pois päiväjärjestyksestä, jotta kommunikointi heidän kanssaan olisi mahdollista myös myöhemmin. Rahariidat repivät hyviäkin suhteita.

2. asia oli yrittäjän toimeentulo lopettamisen jälkeen. Olen sen sivusta seuraajana nähnyt kuinka yksin entiset yrittäjät jäävät ja minkään valtakunnan päivärahalle on melko mahdotonta nopealla aikataululla päästä.

3. asia oli tietenkin yrityksen palkattu työntekijä ja hänen hyvinvointi sekä tulevaisuus.

Kysyin yrittäjältä, että oliko tämä tässä vai vieläkö jaksat hetken, edes pari kolme kuukautta? Hän vastasi, että kyllä tässä vielä hetken jaksaa punnertaa jos siitä on oikeasti johonkin apua. Asia selvä, on siitä apua. Kerroin, että itse toimisin hänen tilanteessaan seuraavasti:

1. pitäisin luottamuksellisen palaverin työntekijän kanssa ja kertoisin mikä todellinen tilanne on, eli työt loppuu. Antaisin kaksi vaihtoehtoa, voit lopettaa työt heti tai voit olla mukana loppuun asti, mutta silloin joudut odottamaan loppuajan palkkoja palkkaturvan kautta ja siihen voi mennä aikaa jopa 6-12kk. Päätöksen tekee tietenkin työntekijä itse. Jos hän jää, niin hyvä ja jos lähtee niin tilalle lähipiiristä joku lyhytaikainen nopeasti oppiva apulainen. Yksin ei kuitenkaan jaksa/pysty kahden töitä tehdä.

2. koska liikevaihtoa kuitenkin on, jatkaisin päivittäistä toimintaa normaalisti  ja maksaisin takauslainaa pois mahdollisimman nopeaan aikatauluun. Unohtaisin jopa kaikki muut laskut ja yrityksen maksut, jotta saisin tuon lainan maksettua pois, summa on kuitenkin maksettavissa mikäli siihen käyttää pari-kolme tonnia viikossa. Koska tuolloin perintään ja ulosottoon joutuisi muita maksamattomia laskuja tekisin niiden osalta mahdollisimman kevyitä maksusuunnitelmia, jotta saisin aikaa maksaa takausvelkaa pois. Ihan sama toteutuuko nuo maksusuunnitelmat vai ei, pääasia on tarvittava lisäaika -  ettei kukaan hae konkurssiin liian aikaisin. Erilaisia rahansiirtoja ja omaisuuden luovutuksia voidaan jälkikäteen taannehtivasti perua ulosoton toimesta. Se on kuitenkin 100% varmaa, että rahoituslaitoksille pois maksettuja lainoja ei ainakaan saada taannehtivasti perittyä takaisin, kun ne kerran on pois maksettu. Sinut voidaan ehkä määrätä tuo summa maksamaan takaisin konkurssipesälle, mutta silloin on kuitenkin takaajat saatu jo pois tilanteesta ja maksuvelvoite on enää henkilökohtainen ongelma, ei alkuperäisten takaajien. Henkisesti on jatkossa helpompi taistella ulosottoviraston kuin sinun velkoja maksavien sukulaisten kanssa.

3. siirtäisin joka viikko jonkun verran ns. sukanvarteen jemmaan rahaa, siis konkreettisesti sukanvarteen - ei pankkitilille, sieltä ne löytyvät varmasti ja ovat ulosmitattavissa. Tämä siitä syystä, että voi mennä kuukausikaupalla aikaa ennen kuin konkurssin tehnyt ja työtön ex-yrittäjä saa päivärahaa tai mitään sosiaaliturvaa, mikäli uusia töitä ei satu heti löytymään. Jollain täytyy tuo väliaika kuitenkin elää, asuminen on maksettava ja ruokaa syötävä. Ko. tapauksissa luottotiedot menevät kuitenkin, joten velaksi ei voi sen jälkeen elää.

(4.) lopuksi, voimien ehtyessä, möisin itse firman kaluston ja tuotolla maksaisin laskuja joista olisi minulle hyötyä heti konkurssin tai lopettamisen jälkeen, eli mahdollisia jäljellä olevia takausvelkoja tai tulevia asumiskulujani. Nostaisin rahat yrityksestä vaikkapa nimikkeellä "yrittäjän palkka". Yksi aivan varma asia on, että ulosotto ei maksa sinun henkilökohtaisia laskuja tai velkoja rahoituslaitokselle kaluston myynnistä saatavalla tuotolla (mikäli he ulosmittaavat ja myyvät kaluston), vaan hoitavat tuotoilla ensimmäisenä verovelkoja.

Mikäli hyvin kävisi ja takauslaina olisi maksettu, niin lopettaisin murehtimasta ja stressaamasta. Antaisin asioiden kulkea omalla painollaan ja muiden murehtia. Ulosottovirasto ja perintätoimistot saisivat vaivata asioilla päätänsä - ne saa siitä palkkaa. Lepäisin ja alkaisin miettiä mitä teen loppuelämällä. Kaikkia maailman murheita on turhaa hartioillaan kantaa. Jos on parhaansa tehnyt ja se ei riittänyt, niin mitä sitten. Aurinko nousee huomennakin. Ei muuta kuin kohti uusia haasteita!


Näkymättömän Kansalaisen matka jatkuu seuraavissa kirjoituksissa...

Kenen etu?

Kuka hyötyy siitä, että jopa inhimillisesti katsottuna täysin mahdoton velkataakka on vedettävä perässään suurin osa työssäolo vuosista. Miksi työkykyisiä ylivelkaantuneita ajetaan henkisesti täysin loppuun? Ja vain sen vuoksi, että jossain vaiheessa elämää on tapahtunut jotain täysin ennalta suunnittelematonta. Joku on voinut ollut väärään aikaan väärässä paikassa - ottanut ylisuuren riskin epäonnistuen. Joku toinen on voinut töppäillä laskelmien kanssa, yksi on voinut sairastua kesken bisneksen teon. Yhtä kaikki, syitä voi olla monia. On myös mahdollista saada ylisuuri velkataakka niskaan ilman todellista rahavelkaa, virtuaaalinen verovelka joka ei edes perustu toteutuneisiin raha-asioihin. Uskoisin kuitenkin, että suurin osa on ajautunut tilanteeseen tahtomattaan ja tekisi monta asiaa toisin, jos asioita voisi jälkeen päin muuttaa. Yleensä ratkaisut tehdään sen hetkisen tiedon varassa ja joskus jopa paniikinomaisesti. Ja ratkaisun hinta voi olla kallis, todella kallis. Onko mitään järkeä maksaa tuota hintaa? Kenenkään?

Miksi on niin vaikea luoda ja toteuttaa yksityisen kansalaisen konkurssi. Kun olet kaiken pois antanut ja sinulle ei jää kuin yllä olevat vaatteet päälle, niin saisit uuden mahdollisuuden. Uusi alku puhtaalta pöydältä! Miksi se ei Suomessa onnistu? Onko perintäyhtiöt voidelleet valtakunnan päättäjät niin hyvin, että asiaan ei voi tarttua. Onhan yksityisen ihmisen taloudellinen katastrofi kuitenkin huikean hyvä bisnes joillekin tahoille. Perinnässä olevat velat eivät lyhene juuri lainkaan, vaikka perintään tekisi maksusuorituksia. Suurin osa lyhennyksistä menee aina "kuluihin", eli loppujen lopuksi perintäyhtiöden omistajien taskuun osinkojen muodossa. Tänä päivänä moni perintäyhtiö on ulkomailta käsin omistettu, joten asia ei taida olla enää edes Suomalaisten käsissä? Sama koskee myös valtion toimesta järjestettyä ulosottoa. Maksuista suurin osa menee kuluihin ja korkoihin, velka ei helposti lyhene. Miksi me Suomalaiset suostutaan tähän? Miksi nielemme kaiken aina mukisematta. Tämä taitaa olla maan tapa vähän joka asiassa, silloinkin kun meitä kohdellaan huonosti. Itse en tähän suostunut.

Kuka loppujen lopuksi maksaa tämän hinnan? Aivan oikein, yhteiskunta. Ylivelkaantuneet kansalaiset siirtyvät työskentelemään harmaalle puolelle. Jotkut menettävät paineen alla terveytensä ja ajautuvat hoitokierteisiin yhteiskunnan laskuun. Harmaalle puolelle siirtyvien verokertymät tippuvat nollaan. Eläkemaksujen kertymät pysähtyvät. Lasku kaikesta tulee yhteiskunnan maksettavaksi viimeistään siinä vaiheessa, kun nämä ihmiset eivät enää itse kykene huolehtimaan päivättäisestä tulostaan. Se päivä tulee eteen enemmin tai myöhemmin, lähes jokaisen kohdalla. Yhteiskunnan ulkopuolella elävän omaisuus harvoin karttuu niin paljon, että sillä voisi oman eläkkeen kustantaa. Joten yhteiskunnalla on aina tuon laskun maksu edessä. Ja aivan turhaan  - päästetään nämä ihmiset kahleista ja palaamaan normaaleihin töihin, osaksi maksavaa yhteiskuntaa.

Turha kertoa minulle, että se on maan tapa ja se on vain nieltävä, kaikkinensa. Onhan Pohjois-Koreassakin maan tapoja. Diktaattori kertoo mitä tehdään ja kuka saa päivittäisen riisiannoksen. Se on sen maan tapa, onko se myös oikein? Onko mielestänne myös heidän suostuttava siihen mukisematta. Ja turha kertoa minulle, että se on eri asia. Miksi olisi? Ihmisiä voidaan kyykyttää riisikupilla tai kohtuuttoman velan perinnällä. Onko demokraattisesti järjestetty kyykytys oikeutetumpaa kuin diktaattorin toimesta suoritettu. Mielestäni ei.

Näkymätön kansalainen siirtyy huonon kohtelun ulottumattomiin. Silloin kun järjestelmä on mätä eikä toimi, on ratkaisut tehtävä itse!

Lisärangaistuksilla tai -sanktioilla tämä asia ei korjaannu. Ihminen joka elää ylisuuren velan alla, jättimäisessä paineessa, kuolee sisältäpäin - pala palalta, melko nopeasti. Sen jälkeen millään lisäsanktiolla ei ole mitään vaikutusta. On aivan sama miten monta nollaa sinne laskun loppuun lisätään: Ei se kiinnosta enää pätkääkään. Mahdoton maksettavaksi on edelleen mahdoton. Ei se siitä lisää sakottamalla tms. miksikään muutu.

Lisää seuraavissa kirjoituksissa...   

Pidätys

Olin siis joutunut keskusrikospoliisin kuultavaksi paikalliselle poliisilaitokselle. Kysymys oli tuosta myymästäni yhtiöstä. Olin suorittanut yhtiöllä maahantuontia ja niihin aikoihin maksettiin joistain tuontielintarvikkeista valmisteveroja. Yhtiön rahat olivat loppuneet ja kaikkia veroja ei oltu maksettu, joten valtio kaipaili suorituksia. Niinpä tullihallitus oli tehnyt asiasta tutkintapyynnön ja KRP lähti asialle, todellisen suurrikollisen perään. Toki, olihan kyse muutamasta kymppitonnista, siis markkoina.

Kuulusteluissa kerroin, että olen myynyt yhtiön puoli vuotta aiemmin, enkä sen myöhemmistä vaiheista sen enempää tiedä. Kaikki yrityksen posti on ohjattu uudelle omistajalle. Pystyin kommentoimaan asioita vain ajalta jolloin yhtiön omistin. Hyvin yksinkertaista. Kerroin, että minulla on yhtiön kauppakirjat kotona ja olen luovuttanut myyntihetkellä yhtiön koko omaisuuden uudelle omistajalle. Yhtiön ostaja oli haettu kuultavaksi viereiseen huoneeseen. En sitä tietenkään silloin tiennyt. Uusi omistaja kertoi asioista omalta osaltaan.

Poliisia kiinnosti kovasti kuinka kohtuullista liikevaihtoa tekevä yritys on myyty niinkin halvalla kuin 200 markkaa. Kerroin, että minusta se oli hyvä hinta, koska yrityksellä oli myös vastattavia velkoja varastojen lisäksi. Mielestäni yrityksen arvo oli myyntihetkellä negatiivinen ja maksettu hinta oli jopa yli odotusten. Summa on pieni, se on totta, mutta kuka olisi maksanut velkaisesta yrityksestä suuremman summan? Juuri näin, ei kukaan.

Rikospoliisi halusi tutkittavaksi yhtiön kirjanpidon, jota minulla ei enää tietenkään ollut. Olin sen pois luovuttanut. Niinpä minut laitettiin säilöön (putkaan) odottamaan kirjanpidon hakemista. Jälkeenpäin selvisi, että sillä välin poliisin iskuryhmät olivat tehneet kotietsintöjä niin meillä kotona, kuin lähisukulaisteni luona. Täysin turhaan. Kuten kerroin, olin kirjanpidon luovuttanut pois. Siinä meni kolme päivää pidätettynä, meneehän se aika sitenkin. Ruoka tarjoiltiin kolme kertaa päivässä. Välillä minulta kyseltiin jotakin, mutta suurimman osan ajasta lueskelin kirjoja, joita putkavahti minulle ystävällisesti toimitti. Viimein vapaus koitti ja jäin odottelemaan mitä tuleman pitää.

Myöhemmin selvisi, että tuo pidätysaika oli aivan turhaa, ehkä jonkinlaista painostamista viranomaisten taholta. Minusta se ei kuitenkaan tuntunut miltään, joten siinä mielessä se ei kyllä vastannut mahdollista tarkoitustaan. Yhtiön uusi omistaja oli kertonut jo ensimmäisessä kuulustelussa, että hän lämmitti takkaa kirjanpitopapereilla, oli kuulemma puut vähissä ja talossa viileetä. Niitä papereita oli siis aivan turhaa hakea kotietsinnöillä, mutta eihän tutkiva poliisi sitä tietenkään halunnut uskoa. Turhaa työtä. Myös yhtiön vaihto-omaisuus oli jatkanut matkaa. Kaikki firman omaisuus oli uuden omistajan toimesta myyty ja rahat humputeltu, olihan aikaa kulunut jo puoli vuotta. Tämäkin oli hyvin yksinkertaista ymmärtää, mutta poliisi halusi tutkia. Turhaa työtä, jälleen.

Pikku hiljaa selvisi, että yhtiön uusi omistaja ei ollut tehnyt tarvittavia rekisterimerkintöjä, joten yhtiö oli edelleen minun, tavallaan. Yhtiön kauppakirjoissa lukee, että ostaja tekee välittömästi kaupan jälkeen tarvittavat rekisterimerkinnät ja siirtää yhtiön omiin nimiinsä. Ei muuten tehnyt. Tuohon aikaan ei ollut nettijärjestelmiä, josta asian olisi voinut tarkistaa yhdellä vilkaisulla. Myöhemmin kävin itse kauppakirjojen kanssa kaupparekisterissä tekemässä nuo merkinnät, olin kuitenkin puoli vuotta myöhässä. Vahinko oli jo tapahtunut. Yhtiölle oli tullut maksuhäiriöitä ja viranomaisrekisterin mukaan olin sen omistaja ja toimitusjohtaja. Niinpä sain myös itse luottohäiriömerkinnän. Tämän jälkeen joutui sanomaan "hei hei" visa-kortille ja muille luottoherkuille, jos niitä voi herkuiksi sanoa. Tämä oli kuitenkin vain alkua, varsinaiset ongelmat olivat vasta tulossa.

Selvisi, että syyttäjä todennäköisesti haluaa nostaa syytteitä tapahtuneista ja tulen joutumaan käräjille. Se olisikin uusi kokemus. Sitähän se elämä on, uusia kokemuksia. Kuulusteluepisodin ja oikeudenkäynnin välissä aikaa kului pari vuotta. Tilanne oli hyvin hämmentävä, myös ulosottoviranomaisille. Yhtiötä haluttiin konkurssiin, mutta kukaan ei halunnut olla sen omistaja. Olin yhtiön myynyt ja siirtänyt sen pois nimistäni, mutta uusi omistaja ei ollut sitä ottanut vastaan. Ulosottovirasto totesi yhtiön varattomaksi ja kaiken varalta myös minut, olinhan ollut yhtiön omistaja. Melko erikoinen tilanne. Minut todettiin varattomaksi, koska minulla ei ollut rahaa maksaa tuon yhtiön laskuja. Pankkivelkoja yhtiöllä ei ollut. Pääasiallinen velkoja oli verottaja, siis valtio. Kaikki bisnes oli tehty tulorahoituksella. Sain olla ulosotolta kuitenkin melko rauhassa, koska asioista olisi mahdollisesti tulossa oikeudenkäynti. Noin kerran vuodessa jouduin selvittämään mitä tein ja oliko varallisuuteni tällä välin kasvanut, ei ollut.

Mahdollista oikeudenkäyntiä odotellessa tein satunnaisia bisneksiä. Sen verran, että sain laskut joten kuten maksettua ja ruokaa perheelle. Mitään pitkäjänteistä en pystynyt aloittamaan. Uskoin kuitenkin, että tuon oikeudenkäynnin jälkeen päällä oleva ahdistus helpottaisi ja asiat alkaisivat jälleen rullaamaan paremmin. En mielestäni ollut syyllistynyt mihinkään väärään, ainakaan mihinkään vakavaan. Yritin miettiä ja keksiä mistä minut edes voitaisiin tuomita. Ehkä minut tuomittaisiin tyhmyydestä? Ehkä saisin sakkotuomion, ikään kuin näpäytyksenä. Olin väärässä.

Voiko rahattomuudesta saada oikeudessa tuomion? Onko se edes rikos? Siis se, että raha loppuu. Mielestäni ei. Joskus se vain loppuu. Suomen valtiollakin on luultavasti rahat loppunut, koska lisää lainataan joka vuosi - useampi miljardi. Ei ole valtion johto, eikä kallispalkkaiset ekonomit sen viisaampia kuin minä. Ainakaan lopputuloksesta päätellen. Saavatko he rahan loppumisesta tuomion, luultavasti ei. Minä sain. Olinhan kansalainen jota voi ja täytyy kyykyttää. Valitettavasti, siis yhteiskunnan kannalta valitettavasti, minä en istunut tähän kyykytysmuottiin, vaan tein myöhemmin omat ratkaisuni.

Lisää seuraavissa kirjoituksissa...