50 tuhatta euroa!

Elettiin vuoden 2008 alkupuolella. Hieman ennen kuin Suomi kääntyi taantumaan ja taloudellinen pitkä alamäki alkoi, joka on tainnut jatkunut tänne asti. Ongelmani ulosoton kanssa painoi välillä myös vaimoni mielialaa alaspäin. Tuomittu verovelkani oli kasvanut korkoa korolle jo kymmenkunta vuotta. Tuota velkaa en ollut lyhentänyt lainkaan ulosottoon alkuaikojen epäonnistuneiden yrityksien jälkeen. Vai voiko sitä edes lyhennykseksi sanoa, jos velka ei lainkaan pienene vaikka sitä kuinka maksaisi. Parempi termi tuollaiselle on "löysässä hirressä roikuttaminen", tai taloudellinen elinkautinen. Oli miten oli, päätimme silloin yhdessä yrittää ratkaista asian.

Pankit elivät silloin vielä nousukauden viimeisiä aikoja ja raha oli huomattavasti löysemmässä kuin tänä päivänä. Vaimoni pankin konttorinjohtaja tiesi täysin tilanteestani ja oli silloin erittäin ymmärtäväinen. Hänen mielestään tilanteessani menee niin sanotusti elämä hukkaan ja asia kannattaisi yrittää ratkaista rahalla. Saimme sovittua 50 tuhannen euron lainan, joka menisi kokonaisuudessaan verottajalle, mikäli he kuittaisivat sillä velat maksetuksi ja saisin asian päiväjärjetykseen. Kuitti maksusta ulosottoon ja olisin kahleista vapaa.

Suunnitelman mukaan, olisimme maksaneet tuota velkaa pankille takaisin 7 vuotta, yhdessä vaimoni kanssa. Maksuerän suuruus olisi ollut 600-700€/kk, riippuen korkojen kehityksestä. Tuon lainan maksu olisi kokonaisuudessaan ohi tämän vuoden lopussa, siis mikäli aikataulussa olisi pysytty. Suurempaa lainaa pankki ei olisi antanut, tuo oli ehdoton maksimi. Summa oli sama, joka minulle langetettiin aikoinaan maksuun (300 tuhatta markkaa), mutta korot puuttuivat. Summa oli tietenkin kasvanut korkoa korolle, kuten kasvaa vielä tänäkin päivänä.

Ottaisimme henkilökohtaista lainaa pankista vaimoni nimissä ja antaisimme rahat valtiolle, mikäli sillä saisi minut ulos velkavankeudesta. Voisiko parempaa ajatusta edes olla? Jopa melko isänmaallinen teko, mielestäni. Minulla on hyvä vaimo! Pankin ehdoton vaatimus oli, että verovelkani yhteiskunnalle täytyy saada kokonaan kuitattua, muuten he eivät siihen lähde mukaan. Uuden velan myöntämisen ehtoihin ja pankin laskelmiin olisi tarvittu myös minun tulot mukaan maksajana. Pankille ei käynyt, että olisin edelleen ulosotossa. He halusivat minut ns. normaaliksi veronmaksajaksi ja mahdolliset tuloni pankin tilille, kuten pääosalle kansalaisista tulee.

Siitä sitten toimeksi, pöytää puhdistamaan, pankissa iso nippu rahaa odotti päätepistettä. Ensin paikalliseen verotoimistoon kysymään neuvoa ja sieltä ohjattiin soittamaan lääninverovirastoon. Puhelimeen vastasi mukava naisihminen, joka kuunteli ja piti ideaa jopa hyvänä. Hän kehoitti ottamaan suoraan yhteyttä heidän korkeimpaan virkamieheen, olikohan nimikkeeltä läänin verojohtaja tai muu joku vastaava. En muista enää.

Seuraavaksi soitto ko. verojohtajalle ja itseni sekä asiani esittely. Arvasin kuinka tulee käymään jo hänen vastatessa puhelimeen, kun ensin aikani odottelin vuoroani. Kiireinen mies, totta kai. Mitä asiaa, miksi tänne soittelet, kun tuolla on noita alamaisia kenelle voit ongelmasi esittää, oli hänen näkemys. Luulin, että hän olisi siellä töissä ja palvelemassa veronmaksajia, eli hänen suurehkon palkan maksajia. Olin ehkä väärässä sen suhteeen.

Kerroin, että juuri sieltä alamaisilta tuli kehoitus ottaa asiassa yhteyttä suoraan häneen. No, kerro asiasi. Ja minä kerroin. Minulla on valtiolle tuomittua verovelkaa, joka on kasvanut 10 vuotta korkoa, enkä ole sitä pystynyt maksamaan pois. Nyt minulla olisi 50 tuhatta euroa varattu pankissa lainaa vaimoni nimissä ja haluaisin sen antaa valtiolle, mikäli velkani kuitataan pois. Kerroin, että se on myös pankin ehto velan myöntämiselle.

Mitä tänne soittelet, tämä on verotoimisto eikä mikään sosiaalitoimisto. Ei täällä mitään velkoja anteeksi anneta. Lainaa pankilta rahaa niin paljon, että saat velkasi maksettua. Ei näitä asioita näin hoideta. Velka mikä velka. Ei auta itku markkinoilla. Sen pituinen se. Yritin vielä kertoa, että parempaan en pysty ja tuo on ehdoton maksimisumma joka lainaa saataisiin. Ei auttanut. Itke vaikka, ja maksa, mutta älä tänne soittele. Voisiko tuollaisen asenteen omaava henkilö olla johtajana yksityisessä suuryrityksessä? Luulen, että ei voisi. Mutta, kun kansa on palkan maksajana, niin asiakkaita voi kohdella miten vain haluaa. Jopa törkeästi!

Soitin kuitenkin kerran vielä, jo kolmannelle henkilölle. Hän kertoi, että ainoa henkilö joka asiaa voi viedä eteenpäin on tuo kyseinen verojohtaja, jos hän sen näkee aiheelliseksi. No, ei nähnyt kohdallani. Muuta ei sitten ollut tehtävissä. Vaihtoehdot siinä tilanteessa olivat taas melko vähissä. Itken kyllä, mutta en maksa. Enkä ole euroakaan sen jälkeen maksanut - enkä maksa! Velkajärjestelyyn en voinut päästä 2 kk ehdollisen tuomioni vuoksi. Tuomitut eivät järjestelyyn pääse, tuo fakta ei kohdallani muutu koskaan. En siis pääse velkajärjestelyyn tänä päivänäkään, 15 vuotta oikeudenkäynnin jälkeen! Ja niin jäi laina nostamatta, pankki piti rahat, jotka ei valtiolle kelvannut.

Joskus tulee mietittyä oikeudenmukaisuutta ja sitä, että kumpi tässä nyt on ollut väärässä. Minä vai yhteiskuntaa edustavat virkamiehet. Kumpikin taho on tapauksessani pitänyt jääräpäisesti kiinni omasta näkemyksestään. Välillä on jopa tuntunut siltä, kuin vastapuolella oleva virkamies pitäisi enemmän kiinni omista periaatteistaan, kuin ajattelisi mikä on yhteiskuntataloudellisesti järkevin ratkaisu. Minä edustan vain itseäni.

Mielestäni on erittäin vaarallista, jos virkamies sekoittaa oman ajatusmaailmansa ja työn vaatiman näkökulman yhteiskunnallisiin asioihin. Kun nuo kaksi asiaa sekoittaa, niin jälki ei varmasti ole koskaan parasta mahdollista. Tuolloin yksittäisiin päätöksiin saattaa vaikuttaa liikaa virkamiehen yksityiselämässä tapahtuneet asiat. Jos tuo virkamies on esimerkiksi kokenut ikäviä asioita kotonaan tai vapaa-ajalla, tai hänellä voi olla esim. paha alkoholiongelma, jolloin paha olo voi purkautua töissä ja koston sijaiskärsijäksi voi joutua täysin tapahtumien ulkopuolinen henkilö.

Virkamiehen täytyisi aina, omasta elämäntilanteesta riippumatta, tehdä päätökset edustamansa tahon kannalta parhaaseen lopputulokseen johtavalla tavalla. Valitettavasti näin ei ole. On liian paljon tapahtumia, jotka olisivat päättyneet parempaan lopputulokseen, mikäli joku virkamies olisi hoitanut oman leiviskänsä paremmin ja ajatellen kokonaisvaltaisemmin. Enkä nyt tarkoita pelkästään verottajan tai ulosoton virkamiehiä, jotka tietenkin ovat päällimmäisenä mielessäni. Ajattelin myös lastensuojelua, vanhusten hoitoa, työvoimaviranomaisia sekä monia muita tahoja, joissa virkamiehet käskyttää kansalaisia. Kuitenkin, loppujen lopuksi, samat kansalaiset maksaa omasta selkänahasta (veroina) virkamiesten palkan - aina, vuodesta toiseen!

En nyt halua yleistää tai syyllistää ketään. Ennemminkin haluaisin herätellä virkamiehiä sekä päättäviä tahoja. Yksittäisillä päätöksillä on joskus, jopa yllättävän usein, loppuiän vaikuttavia merkityksiä. Mikäli jälkeenpäin tajuaa, että nyt oli töissä huono päivä ja tuli tehtyä huono päätös, niin voisiko virkamies oma-aloitteisesti tehdä uuden päätöksen? Tuollaisia harvemmin kuulee, itse asiassa en ole kuullut kertaakaan.

En tiedä millainen oma tilanteeni olisi tällä hetkellä, parempi vai huonompi, mikäli asiani olisi edes otettu harkintaan, kun tarjosin tuota 50 tuhannen euron suoritusta verottajalle. Luultavasti tilanteeni olisi kuitenkin erilainen, olisin ehkä jopa normaali veroja maksava kansalainen. Vaikea sanoa, kun ei tiedä miten nämä elämän polut milloinkin menee.


Näkymättömän Kansalaisen matka jatkuu seuraavissa kirjoituksissa...

Mikä minusta tulee isona?

Huomaan kuinka ikä tekee tehtävänsä, vai olisiko yhdistelmä ikä ja sen tuoma elämänkokemus. Vielä 10 vuotta sitten olin vakaasti sitä mieltä, että "vielä minä kyllä näytän" ja hankin miljoonaomaisuuden. Omasta mielestä tarvitsin hienon talon sekä kesäasunnon ja tietysti mukavan auton, sekä muita asiaan kuuluvia miesten leluja moottoripyörineen. Aika tietysti kuluisi rahaa hankkiessa ja noita em. härpäkkeitä huoltaessa ja kunnostaessa. Rahan meno olisi luultavasti valtaisaa.

Tuo aika on ajanut auttamattomasti ohitseni. Olen huomannut, että ollakseni onnellinen, en tarvitse mitään ylimääräistä ympärilleni. Nykyisin nautin suunnattomasti kiireettömästä päivästä vaimoni seurassa. Sään suosiessa vaikkapa rannalla, hyvät kirjat mukanamme sekä tietysti maukas eväskori. Yksinkertaista, kaunista ja ennen kaikkea edullista.

Jotenkin tuntuu, että menen aivan eri suuntaan kuin yleisesti odotetaan. Tosin, onhan minulla tuo "5-kympin villitys" vasta edessäni, muutaman vuoden päässä. Mielummin kuitenkin haluan leppoistaa elämääni kuin, että toisin siihen uutta säpinää ja säihkettä. No, se jää nähtäväksi, vielähän mieli ehtii muuttua parin vuoden aikana. Siihen en tosin jaksa uskoa. Kulutus- ja omistamisvietti on osaltani jo ohitse. Olisiko testosteroinin puutetta elimistössä? Luultavasti kuitenkaan ei, sen aistin muista seikoista, joihin sama steroini vaikuttaa.

Ymmärrän hyvin heitä, joihin tuo villitys 5-kymppisenä iskee. Onhan osalla heistä tuohon aikaan mm. asunto- ja autovelat maksettu, lapset ehkä lentänyt pesästä, joten aikaa ja rahaa jää enemmän itselle. Luultavasti tulee tunne, että nyt minä elän hetken itselleni ja teen mitä haluan rahoillani. Se on varmasti ihan oikein ja kuuluu asiaan. Myös ymmärrys siitä, että emme ole täällä ikuisesti tulee paremmin tietoisuuteen.

Itselläni noihin aikoihin, tarkalleen ottaen 51 vuotiaana, alkaisi vapaus. Olisin ehkä vapaa ulosoton kahleista, mikäli joku taho ei sinne mitään lisää laita. Miltähän se mahtaisi tuntua? Luultavasti melko hienolta, jopa villiltä. 5-kympin vapauden villitys! Vaikea asiaa hahmottaa, kun on tähän tilaan totaalisen tottunut ja asian kanssa oppinut elämään jo melkein 20 vuotta. Tämä on ikään kuin normaali ja luonnollinen olotila.

Tulisi mahdollisuus hakeutua jopa töihin ilman, että palkkojani ulosmitataan. Vieläköhän eläkekertymäni ehtisi karttumaan? En edes tiedä haluaisinko mihinkään vakuiseen työhön, koska se on minulle epäluonnollinen olotila. Mutta, ehkä joku osa-aikainen tehtävä. Joku juttu millä voisi elämänsä kustantaa, jos kulut ovat minimissään. En kyllä paljoa nykyisin tuloja tarvitse, sillä kaikki menot alkaa olla minimoitu.

Ansioluettelossani lukee lähinnä, että paljon elämänkokemusta, ja voudin välttelyä. Sillä ei moneen paikkaan taida töihin päästä. Ikärasismi tekee myös tehtävänsä, olen silloin luultavasti jo liian vanha mihinkään työhön.

Ehkäpä opiskelemaan jotain? Jos vaikka aloittaisi opiskelut pari vuotta ennen kuin tuo velkavuoreni kuihtuu pois. Valmistuisin 51-vuotiaana, velkojen vanhetessa, ja mahdollisuuteni työmarkkinoilla paranisivat. Tämä tosin vaatisi papereiden siirtämistä Suomeen, koska en kuulu minkään maan sosiaaliturvan piirin ja en ole siten oikeutettu opintotukiin yms. joilla mahdolliset opiskelut rahoitetaan.

Ja toisaalta, haluanko olla ja asua edes Suomessa? Luultavasti en, ainakaan läpi vuoden.

Mikä minusta tulee isona? Siinäpä sitä on riittävästi pohtimista yhdelle miehelle.


Näkymättömän Kansalaisen matka jatkuu seuraavissa kirjoituksissa...

Talouskasvu? Pienyrittäjän arki!

Pakko tarttua asiaan, joka alkoi heti aamusta ärsyttämään uutissivut avattuani. Poliitikot pohtii erinäköisissä paneeleissa kuinka saada talouskasvua ja työllisyyttä lisättyä? Varsinkin näin vaalien alla asiasta keskustellaan aktiivisesti, sen jälkeen se ehkä unohtuu?

Suuryritykset lähes poikkeuksetta irtisanovat ja saneeraavat, joten katseen pitäisi keskittyä pk-yrityksiin. Kun huomioidaan, että lähes jokainen nykyinen keskisuuri yritys on joskus ollut pienyritys, jolloin mielestäni pitäisi välittömästi kohdistaa toimenpiteitä pienyrityksiin ja niiden elinmahdollisuuksiin.

Ei hääviltä näytä, nykytilanne! Pienyrityksien omistajat ovat todellisessa puristuksessa ja paineessa. Olen läheltä seurannut erään yksinyrittäjän arkea ja nähnyt myös taloudelliset lukemat. Tulee mieleen, että loputkin pienyrittäjät halutaan tappaa. Miksi kukaan ei puutu nykyiseen arvonlisäveron maksuunpanon alarajaan?

Onko tässä mitään järkeä? Tässä eräs lyhyt esimerkki todellisesta tilanteesta, tosin tämäkin pienyritys on jo tehnyt päätöksen lopettaa, enkä yhtään ihmettele. Tyhjän saa pyytämättäkin.

Kyseinen yrittäjä tekee työnsä tunnollisesti ja työskentelee 6 pvä viikossa, joka viikko, ilman vuosilomia. Arkipyhistä tulee vuoden ainoat ylimääräiset vapaapäivät. Sairauslomapäivä yrittäjä ei tunne, edes silloin kun on todella sairas. Joka päivä mennään töihin. Kyseessä on pienen putiikin pitäjä. Hän palvelee asiakkaat ilolla ja intohimolla, saaden siitä loistavaa palautetta. Myytävien tuotteiden keskihinta on 10-20e välillä.

Yrityksen liikevaihto on vuodessa noin 90 000e, kohtuullinen summa mielestäni! Luulisi, että sillä pystyy  Suomessa yrittäjä elämään. Keskimyynti kuukaudessa on siis noin 7500e.

Näin hän sen käyttää maksuihin/kk:

1500e  myytävien tuotteiden ostot ulkomailta
500e    rahtikulut
1000e  toimitilan vuokra
500e    pakolliset vakuutukset
100e    teleliikennekulut ja välineet
500e    ennakkoverot
500e    pankkilainat
750e    asuminen (siis koti, kaikilla ei ole puolisoa jakamassa asuinkulua)
300e    autokulut
150e    markkinointi
_________
5800e  yhteensä

1400e  arvonlisävero 24%
_________
7200e yhteensä

Edellä mainittujen jälkeen kassaan jää rahaa noin 300e/kk (10e/päivä) ja sillä täytyisi sitten maksaa muut elämisen littyvät juoksevat kulut, kuten ruoka. Jokainen voi itse miettiä miten hyvin raha riittää. Hän tekee 90 000 euroa vuodessa bruttomyyntiä ja se ei siis riitä edes elämiseen Suomessa. Erikoista ja samalla järkyttävää!

Tuo alv 24% rivi tappaa kyseisen yrityksen. Muilta menoriveiltä on melkein mahdoton tinkiä, jos meinaa yleensäkkään yrittää ja asua jossain. Noh, tuon saman käteen jäävän rahan saa helposti sosiaalitukina, ehkä jopa enemmänkin? Tämäkö luo talouskasvua? Pelkääkö joku, että pienyrittäjä siirtäisi tuon alv-summa veroparatiisiin tms.?

Suomessa arvonlisäveron maksamisen alaraja 8500e/vuosi. Tämä on ehdottomasti liian alhainen! Useissa muissa EU-maissa (mm. Italia ja Itävalta) arvonlisäverovapautuksen alaraja on paljon korkeampi. Esimerkiksi Italiassa ja Itävallassa yrityksen liikevaihdon jäädessä alle 30 000 euron ei tuotteista ja palveluista tarvitse maksaa arvonlisäveroa. Raja on vieläkin korkeampi esimerkiksi Iso-Britanniassa (95 000 euroa) ja Ranskassa (80 000 euroa).

Helppo sanoa yrittäjälle, että myy enemmän tai nosta hintoja. Tässä taantuvassa taloustilanteessa myynti menee mielummin alaspäin kuin, että se kasvaisi. Hintoja nostamalla myynti laskee, eikä varmasti nouse. Asiakkaat äänestää jaloillaan ja ostaa vastaavan tuotteen muualta halvemmalla, vaikkapa internetistä.


Näkymättömän Kansalaisen matka jatkuu seuraavissa kirjoituksissa....

Pidä huoli omista asioistasi

Oli kaunis kesäpäivä. Kesäkioskini myyntiluukulle asteli joukko miehiä ja yksi heistä kysyi kuka olen. Ihmettelin outoa kysymystä ja katselin miehiä. Yleensä kyselijät ensin esittelevät itsensä, siten saa keskustelun paremmin aikaiseksi. Kaksi miehistä tuli sisään kioskin sivuovesta ja toinen luki papereista nimeni, kysyen olenko sama henkilö. Kyllä olen, vastasin. Olen lääninvouti, siis johtava ulosottoviranomainen, toinen miehistä sanoi. Asia selvä, vastasin ihmetellen.

Mietin, että mitähän nyt tuleman pitää. Sillä välin ulkona olevat miehet mittailivat katsellaan kioskiani ja keskustelivat jotain mitä en kuullut. Tämä kioski on nyt takavarikoitu ulosoton toimesta, totesi johtava ulosottoviranomainen. Nimi alle tuohon paperiin, hän jatkoi. Olin ihmeissäni ja ajatukseni löi tyhjää, yritin päästä jyvälle mitä nyt oikein tapahtuu. Kioskivaunu oli itse rakennettu ja sen rahallinen arvo oli lähinnä siinä, että sillä sai muutaman satasen (oli markka-aika) päivittäin myyntiä aikaiseksi mahdollisia asiakkaita palvellen, kun jaksoi olla ahkera. Tämä oli kuitenkin minulle erittäin tärkeä asia siinä elämäntilanteessa. Kioskin pyörittäminen. Se piti ajatukseni työnteossa ja loi samalla uskoa tulevaan. Kyllä tästä vielä noustaan, ajattelin usein kioskia aamuisin avatessani.

Oikeudenkäynnissä saamani tuomio, tuo jättimäinen korvaussumma, paisui ulosotossa ja kasvoi korkoa korolle. En asialle voinut tehdä juuri mitään. Satunnaisia lyhennyksiä silloin tällöin, joista ei ollut mitään hyötyä jatkuvasti kasvavan velkasumman suhteen. Yritin kuitenkin kovasti ja elätin jopa perheeni, olin päässyt pois sosiaaliturvakierteestä johon ajauduin heti oikeudenkäynnin jälkeen. Tämä ei kuitenkaan sopinut yhteiskunnallemme.

Takaisin tuohon päivään ja kioskille, miehet siis ottivat kioskin haltuun. Uusi lukko ovelle ja "takavarikoitu" paperilappunen kylkeen. Yksi heistä otti päiväkassan mukaan ja siitä lähdettiin sitten paikalliselle ulosottotoimistolle. Sain heiltä sentään kyydin, mentiin oikein hienosti kahden auton letkassa. Miehiä oli yhteensä viisi, laskin mielessäni. Melko kallista toimintaa yhteiskunnalle. Tarvittiinko tuohon tilanteeseen noin monta miestä ja he tulivat läänin pääkaupungista saakka. Ehkä he halusivat vain näyttää voimansa, tai jotain muuta. En ymmärtänyt.

Ulosottovirastolla täyteltiin paperilappusia ja sieltä matka jatkui kotiini. Asuin yksin pienessä vuokrakaksiossa. Kaiken tapahtuneen jälkeen elin siis asumuserossa vaimostani. Kotiini lähdettiin joukolla, kaksi autoa ja viisi virkamiestä sekä tietysti minä. Kyseessä olisi kotietsintä, jälleen. Aloin pikku hiljaa ymmärtämään mistä on kyse. Herra johtava lääninvouti etsi ulosmitattavaa rahaa. Olihan ulosotossa oleva velkani satoja tuhansia markkoja, siihen aikaan todella suuri summa.

Saavuimme kotini parkkipaikalle. Kaikki miehet nousivat autoista ja lähdimme kohti kerrostalon alaovea. Siinä vaiheessa kysyin miehiltä, että onko tämä nyt hieman ylimitoitettu operaatio. Tarvitseeko tuonne ylös mennä näin suurella porukalla? Kerroin myös, että asunto on melko pieni. Pidä huoli omista asioista, oli vastaus. Sillä hetkellä mietin, että sitähän minä olen yrittänyt tehdä - pitää huolen omista asioistani! Mutta ei, se ei sovi yhteiskunnallemme, joku muu haluaa pitää huolen asioistani.

Kipusimme rappuset ylös ja pääsimme ovelleni. Ovi auki, kuului käsky. Tuossa vaiheessa minua hieman hymyilytti, yritin kuitenkin pitää pokkani ja olla asiallinen. Odota tässä ovella, kuului jälleen käsky. Yksi miehistä jäi eteiseen minua vahtimaan. Meni noin viisi sekuntia kun tuli uusi käsky, sisään sieltä. Selvä, ajattelin. Täälläkö sinä asut, oli seuraava kysymys. Näin on, vastasin. Miehet olivat sisällä ja ehtineet jo tutustua asuntooni, mutta ajattelin esitellä kotini, kuten hyviin tapoihin kuuluu.

Täällä minä nukun, näytin makuuhuonetta, jossa oli vain yksi patja petivaatteineen lattialla. Tässä minä ruokailen, näytin keittiön pöytää ja kahta tuolia. Ja tuossa on televisiotaso, jonka päällä oli telkkari mutta sen olen rahapulassa myynyt. Ja kerroin, että eihän minulla ollut edes televisiolupaa, joten sen katsominen olisi ollut laitonta. Johtava lääninvouti katsoi minua vihaisena. Minä yritin pidätellä hymyäni. Lääninvoudin neljä tutkijaa katselivat toisiaan ja pyörittelivät silmiään. Tätä minä pihalla tarkoitin, kun kysyin, että olisiko tämä nyt hieman ylimitoitettu operaatio? Kodissani oli patja, pöytä, kaksi tuolia, tv-taso, ruokailuvälineet ja vaatteeni sekä läjä postia eteisen lattialla. Ei juurikaan muuta. Kotietsintä oli suoritettu melko nopeasti, olihan heitä viisi miestä sitä suorittamassa. Yksi katsoi patjan alle ja toinen kurkkasi kylpyhuoneesen, jossa ei ollut edes suihkuverhoa. Kaksi toimetonta tutkijaa vain pyöritteli silmiään. Päähän otti ja kovasti, sen näki jo kaukaa. Tutkittiin suuren maailman tyyliin, tuli mieleeni, kuten elokuvissa. Minua hymyilytti.

Sieltä lähdimme takaisin ulosottovirastolle ja pariksi päiväksi putkaan, jälleen. Johtava lääninvouti oli sitä mieltä, että jostain on nyt rahaa löydyttävä ja sillä siisti. Olihan velkani ulosottoon niin suuri. Yritin kyllä kertoa, että summa on täysin päästä keksitty, eikä sellaisia rahoja ole ollut koskaan eikä missään. Tämä ei kuitenkaan hänelle kelvannut. Rahaa oli löydyttävä, joten tutkijat etsivät kaikkialta. Vaimoni asunto tutkittiin ja tällä kertaa myös äitini asunto. Tuloksetta. Ihmettelin kuinka täysin keksitty rahasumma, rivi numeroita ja kirjaimia paperilla, voisi päätyä jonkun asuntoon ja löytyä sieltä. Tämä ei taida onnistua edes maailman parhaalta taikurilta.

Toki tämä operaatio tuotti valtiolle yli 200 markkaa käteistä, suurimmaksi osaksi kolikoita, joka oli kioskin käteiskassa. Korjaan, operaatio meinasi tuottaa, löytyi nimittäin joku pykälä jonka mukaan tuo raha piti antaa minulle takaisin, koska se oli ainut rahavarani. Tuossa tilanteessa minua ei saanutkaan heittää ulos putkasta täysin rahattomana. Joku ulosoton suojaosuus, mikäli oikein ymmärsin.

Minulle oltiin vihaisia. Miehet olivat vuokseni ravanneet ympäri kyliä pari päivää ja täysin tuloksetta. Kerroin, että en ollut heitä kutsunut ja mielummin jättäisin tämmöiset väliin. Pidä huoli omista asioistasi, oli jälleen käsky. Selvä, pidetään. Minua alkoi jo ärsyttämään ja tulisin kyllä pitämään huolen omista asioistani. Tämä alkoi jo iskostumaan päähäni. En vain tuolloin vielä tiennyt kuinka ja mitenkä.

Kioskini kuitenkiin takavarikoitiin, oli jälleen uusi pulma edessä.

Lisää seuraavissa kirjoituksissa...

Nalkissa

Muistan ikuisesti sen päivän, kun istuin asianajajan toimistossa ja hän selvensi minulle oikeuden päätöstä. "Tuomiohan tästä tuli, joudut maksamaan valtiolle korvauksia n.300 tuhatta markkaa peitellystä osingonjaosta". Siis mitä, mietin silloin, millähän ihmeellä minä sen maksan? Olin täysin rahaton, olihan asianajajakin valtion palkkaama. Ilmeisesti hänellä oli vireillä muita ns. tärkeämpiä asioita, kun ei minun jutun jatkaminen kiinnostanut. Hän ilmoitti hyvin ykskantaan, että tyydytään tähän. Ei kannata jatkaa ja valittaa, ei se tästä miksikään muutu, saattaa jopa pahentua.

Ok, tyydytään tähän. Ei kai tässä muukaan auta, minä mietin. Tuossa vaiheessa olin nuori mies, hädin tuskin 30-vuoden ikäinen. Tulossa vasta parhaaseen työikään, jolloin pitäisi takoa tulevia vanhuuseläkkeitä sekä vanhuuden sosiaaliturvaa itselle ja muille yhteiskunnassa eläville. Siihen aikaan tuolla rahalla sai kohtuullisen omakotitalon, jos ei ihan ruuhkasuomesta katsellut. Minulle langetettiin "talovelka" maksettavaksi - vain talo puuttui. Olin nalkissa, totaalisen nalkissa. Muistan kun mietin, että tästä tuli kallis lasku maksettavaksi. En vain silloin vielä tajunnut, että lopullinen lasku tästä aiheutuu yhteiskunnalle. Erittäin kallis lasku.

Istuin kotona oikeuden päätös kourassa ja mietin, että mitenkäs nyt perhe elätetään? Kotiäiti vaimo ja kolme kasvavaa lasta tarpeineen. Olinhan aina ollut työteliäs ja onnistunut rahat elantoomme hankkimaan. Joskus täytyi pidentää työpäivää, että sai riittävän tulon hankittua, mutta olin siinä aina onnistunut. Työtunteja laskematta. Se oli minulle tärkeä asia, siis että pystyin perheemme elättämään. Olin aina ollut melko kekseliäs, ehkä liiankin, mutta myöhemmin tuo kekseliäisyys saattoi jopa pelastaa minut pahimmalta.

Nyt siihen tuli iso muutos. Työinto nollassa. Luottotiedot kuralla. Hirvittävä velka niskassa. Olin täysin lamaantunut ja rahat loppu. Ei muuta kuin hattu kourassa sosiaalitoimistoon anomaan. Sieltä kerrottiin, että ensiksi täytyy ilmoittautua työttömäksi työnhakijaksi, ennen kuin voidaan tehdä tukipäätös. Noh, seuraavaksi työvoimatoimistoon. Mitä olet tehnyt? Mitä työtä haet? Olen ollut yrittäjä aikuisikäni, mutta sellaista työtä ei taida olla tarjolla, vastasin. Juu, ei ole, mutta laitetaan sinut listoille. Otamme yhteyttä jos jotain ilmenee, muista pysyä arkisin tavoitettavissa. Selvä, tulipahan tämäkin päivä nähtyä. Ja takaisin sosiaalitoimistoon.

Tätäkö tämä nyt sitten on, mietin. Loppuikä tätä pyhäkolminaisuutta. Koti, sosiaalitoimisto, kela ja rahapaivän odottelua. Samalla vajosin päivä päivältä syvemmälle omiin ajatuksiin ja jonkinlaiseen itsesääliin. Elämäni on pilalla, ennen kuin lapseni edes ovat aikuisia. Ei voi olla totta, ajattelin.

Ukko on nyt kanveesissa ja elää tukien varassa, joten viranomaistaho oli tyytyväinen. Vierailuni ulosottovirastossa sujuivat nopeasti. Onko tuloja? Ei. Onko varoja tai säästöjä? Ei. Onko ravihevosia? Ei. Siis oikeasti, siellä kysyttiin joka kerta, onko ravihevosia tai arvokkaita tauluja jne. No, he tekivät töitään ohjeiden mukaan, luultavasti. Vierailut siellä sujuivat joutuisasti, siihen aikaan. Ja ulosottovelka kasvoi päivä päivältä suuremmaksi. Kaikki siis hyvin auringon alla. Vai oliko? Itse olin melko tympääntynyt tilanteeseen, josta ei tuntunut olevan ulospääsyä.

Muutos lähti käyntiin työvoimatoimiston puolelta, siis oikeasti, työkkäri oli liikkeelle paneva voima. Kiitos siitä heille. Minut laitettiin karenssin uhalla jonkin sortin itsensä kehittämiskurssille. Aluksi laitoin vastaan ajatukselle, mutta jouduin menemään kurssille. No, se olikin yllätyksekseni hauskaa. Suuri muutos kotona oleilulle ja tyhjäntoimittamiselle. Löysin kurssilta inspiraation ja toimeliaisuuteni palasi. Päivä päivältä sain elämäniloa takaisin. Iso osa siitä kuuluu kurssin vetäjälle, joka oli todella hyvä tyyppi ja osasi innostaa lamaantuneita sieluja. Kiitos myös hänelle. Usko itseeni ja tekemiseeni alkoi palautua. En päässyt edes kurssin loppuun, kun minulla oli jo paluu yrityselämään vireillä ja toiminimi pystyssä. Ideakin jalostui vanhoja tekemisiä päivittämällä. Täysin toimiva idea ja aloittaminen onnistui ilman ulkopuolisia varoja. Elämä alkoi hymyilemään. Olin intoa täynnä!

Kaikki näytti taas hyvälle, valo tunnelin päässä paistoi kirkkaampana kuin pitkään aikaan. Kunnes tuli se päivä, että jouduin menemään seuraavan kerran ulosottovirastoon. Taas alettiin miestä lyödä takaisin kanveesiin. Eihän tämä sopinut mitenkään ulosottomiehen ajatuksiin, että aloin tekemään jotain. Varsinkaan kun en pystynyt ilmoittamaan paljonko hankin kuukaudessa. Vasta aloitettu toiminta ja pitäisi heti pystyä tietämään paljonko saan loppuvuonna palkkaa työstäni. Täysin mahdotonta.

Siitä alkoi oravanpyöräni ulosottoviraston kanssa. Olisi ehkä kannattanut vain makoilla siellä sohvan pohjalla ja odottaa päivärahoja. Lisää seuraavissa kirjoituksissa...