Tervehdys, pitkästä aikaa! Miten aika meneekin nykyään näin nopeasti. Tuntuu, että mitään ei ennätä tehdä tai saada aikaiseksi. Sitä paremmalla syyllä "elä hetkessä"-motto toimii aina vain paremmin. Katselin juuri blogini lukijatilastoja ja pakko tehdä johtopäätelmä, että kirjoitusaiheeni kiinnostavat suurta joukkoa kansalaisia. Yritän olla jatkossa aktiivisempi... asiaa kyllä riittää!
Kuluva talvi on mennyt 50/50 töitä paiskiessa ja lomaillessa, joka toinen kuukausi olen tehnyt töitä ja vastaavasti joka toinen kuukausi pitänyt vapaata. Työrytmini on ollut sellainen, että kuukaudessa saan tehtyä noin kahden kuukauden työtunnit. Samaa tahtia kahta kuukautta peräkkäin ei edes jaksaisi. Kuukauden työputken jälkeen ensimmäinen viikko menee ihan vain paikallaan ollessa, tuntuu ettei jaksa laittaa edes tikkua ristiin tai olla sosiaalinen.
Ja nyt itse asiaan. Minulta kysyttiin hiljattain kuinka itse lopettaisin yritystoiminnan joka ei kanna siivillään ja on uuvuttanut yrittäjän täysin. Ensin hieman taustoja ja sitten oma henkilökohtainen kokemuksiini perustuva mielipide tuossa tapauksessa.
Kyseessä on muutaman tuhannen euron viikottaista liikevaihtoa tekevä elintarvikealan bisnes. Yritys on henkilöyritys jolla yksi vakituinen työntekijä, varastoja ei juurikaan ole ja kaluston arvo käytettynä on melko mitätön. Laskuja on jo kohtuullisesti rästissä, kirjanpitoa tekemättä ja yrittäjä uuvuttanut itsensä perusteellisesti. Yrittäjällä on yrityksen perustamiseen liittyviä lainoja, joissa on myös muita henkilötakaajia.
Hän on jo pitkään tehnyt päivittäin töitä noin klo 04.30-19.30. Eli noin viidentoista tunnin työpäiviä! Toisin sanoen melko normaalia pienyrittäjän arkea, eikös vaan. Yrittäjä tykkää työstään ja on sen suhteen jopa intohimoinen, mutta se ei aina riitä. Liikevaihto ei riitä siihen, että saisi työstään myös oikeaa palkkaa.
Elintarvikealan yrityksillä on melko pienet myyntikatteet ja tuotto uppoaa helposti erinäisiin työnantajayrittäjän velvoitteisiin. Näin taantuman ja hintojen "halpuuttamisen" aikaan liikevaihdon nostaminen on melkoisen vaikeaa, luultavasti mahdotonta. Ainakaan ilman lisärahoitusta, jota ei ole tässä tapauksessa saatavilla. Ja hyvä niin, uskoisin. Jossain vaiheessa voi olla viisainta heittää kirves kaivoon, kerätä voimia ja suunnata katse kohti tulevia haasteita. Katkeraan loppuun asti ei kannata mennä.
Asiakkaiden maksukyky on heikentynyt ja vastaavasti erilaiset yrittämiseen liittyvät kulut jatkavat aina vain nousuaan. Myös verottajan kaivo on pohjaton - mikään ei riitä! Valtiovallan byrokraatit viis veisavat pienyrittäjien hyvinvoinnista. Se on niin helppoa käskyttää norsuluutornista, kun oma palkka tulee verovaroin kerätystä kassasta (lue yrittäjien keräämästä kassasta). Mikäli maata pyöritettäisiin virkamiesten verotuloilla, niin raha loppuisi alta aikayksikön. Silloinhan täytyisi tämän kuun verotuloilla maksaa ensi kuun palkat ja jokainen voi miettiä kuinka se onnistuisi.
Katselimme ko. yrityksen talouslukuja ja hyvin pian totesin, että ei tästä tule kesää. Mahdoton yhtälö. Myyntituotot menee päivittäisiin kuluihin ja yrittäjälle ei jää viivan alle mitään. Velkajärjestelyyn ei todennäköisesti pääsisi, koska tuottoja on liian vähän. Myöskään ns. nätti lopettaminen ei ole mahdollista, koska velkoja/rästejä ei pysty kassasta maksamaan. Kassavarat olivat todella pienet. Yhtälössä oli kolme asiaa, jotka huolestuttivat minua eniten.
1. asia oli yrityksellä oleva takauslaina, laina jossa on omia tai puolison sukulaisia takaamassa. Se olisi saatava pois päiväjärjestyksestä, jotta kommunikointi heidän kanssaan olisi mahdollista myös myöhemmin. Rahariidat repivät hyviäkin suhteita.
2. asia oli yrittäjän toimeentulo lopettamisen jälkeen. Olen sen sivusta seuraajana nähnyt kuinka yksin entiset yrittäjät jäävät ja minkään valtakunnan päivärahalle on melko mahdotonta nopealla aikataululla päästä.
3. asia oli tietenkin yrityksen palkattu työntekijä ja hänen hyvinvointi sekä tulevaisuus.
Kysyin yrittäjältä, että oliko tämä tässä vai vieläkö jaksat hetken, edes pari kolme kuukautta? Hän vastasi, että kyllä tässä vielä hetken jaksaa punnertaa jos siitä on oikeasti johonkin apua. Asia selvä, on siitä apua. Kerroin, että itse toimisin hänen tilanteessaan seuraavasti:
1. pitäisin luottamuksellisen palaverin työntekijän kanssa ja kertoisin mikä todellinen tilanne on, eli työt loppuu. Antaisin kaksi vaihtoehtoa, voit lopettaa työt heti tai voit olla mukana loppuun asti, mutta silloin joudut odottamaan loppuajan palkkoja palkkaturvan kautta ja siihen voi mennä aikaa jopa 6-12kk. Päätöksen tekee tietenkin työntekijä itse. Jos hän jää, niin hyvä ja jos lähtee niin tilalle lähipiiristä joku lyhytaikainen nopeasti oppiva apulainen. Yksin ei kuitenkaan jaksa/pysty kahden töitä tehdä.
2. koska liikevaihtoa kuitenkin on, jatkaisin päivittäistä toimintaa normaalisti ja maksaisin takauslainaa pois mahdollisimman nopeaan aikatauluun. Unohtaisin jopa kaikki muut laskut ja yrityksen maksut, jotta saisin tuon lainan maksettua pois, summa on kuitenkin maksettavissa mikäli siihen käyttää pari-kolme tonnia viikossa. Koska tuolloin perintään ja ulosottoon joutuisi muita maksamattomia laskuja tekisin niiden osalta mahdollisimman kevyitä maksusuunnitelmia, jotta saisin aikaa maksaa takausvelkaa pois. Ihan sama toteutuuko nuo maksusuunnitelmat vai ei, pääasia on tarvittava lisäaika - ettei kukaan hae konkurssiin liian aikaisin. Erilaisia rahansiirtoja ja omaisuuden luovutuksia voidaan jälkikäteen taannehtivasti perua ulosoton toimesta. Se on kuitenkin 100% varmaa, että rahoituslaitoksille pois maksettuja lainoja ei ainakaan saada taannehtivasti perittyä takaisin, kun ne kerran on pois maksettu. Sinut voidaan ehkä määrätä tuo summa maksamaan takaisin konkurssipesälle, mutta silloin on kuitenkin takaajat saatu jo pois tilanteesta ja maksuvelvoite on enää henkilökohtainen ongelma, ei alkuperäisten takaajien. Henkisesti on jatkossa helpompi taistella ulosottoviraston kuin sinun velkoja maksavien sukulaisten kanssa.
3. siirtäisin joka viikko jonkun verran ns. sukanvarteen jemmaan rahaa, siis konkreettisesti sukanvarteen - ei pankkitilille, sieltä ne löytyvät varmasti ja ovat ulosmitattavissa. Tämä siitä syystä, että voi mennä kuukausikaupalla aikaa ennen kuin konkurssin tehnyt ja työtön ex-yrittäjä saa päivärahaa tai mitään sosiaaliturvaa, mikäli uusia töitä ei satu heti löytymään. Jollain täytyy tuo väliaika kuitenkin elää, asuminen on maksettava ja ruokaa syötävä. Ko. tapauksissa luottotiedot menevät kuitenkin, joten velaksi ei voi sen jälkeen elää.
(4.) lopuksi, voimien ehtyessä, möisin itse firman kaluston ja tuotolla maksaisin laskuja joista olisi minulle hyötyä heti konkurssin tai lopettamisen jälkeen, eli mahdollisia jäljellä olevia takausvelkoja tai tulevia asumiskulujani. Nostaisin rahat yrityksestä vaikkapa nimikkeellä "yrittäjän palkka". Yksi aivan varma asia on, että ulosotto ei maksa sinun henkilökohtaisia laskuja tai velkoja rahoituslaitokselle kaluston myynnistä saatavalla tuotolla (mikäli he ulosmittaavat ja myyvät kaluston), vaan hoitavat tuotoilla ensimmäisenä verovelkoja.
Mikäli hyvin kävisi ja takauslaina olisi maksettu, niin lopettaisin murehtimasta ja stressaamasta. Antaisin asioiden kulkea omalla painollaan ja muiden murehtia. Ulosottovirasto ja perintätoimistot saisivat vaivata asioilla päätänsä - ne saa siitä palkkaa. Lepäisin ja alkaisin miettiä mitä teen loppuelämällä. Kaikkia maailman murheita on turhaa hartioillaan kantaa. Jos on parhaansa tehnyt ja se ei riittänyt, niin mitä sitten. Aurinko nousee huomennakin. Ei muuta kuin kohti uusia haasteita!
Näkymättömän Kansalaisen matka jatkuu seuraavissa kirjoituksissa...
Näytetään tekstit, joissa on tunniste velkavankeus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste velkavankeus. Näytä kaikki tekstit
lauantai 21. helmikuuta 2015
torstai 12. kesäkuuta 2014
Luottotiedot - perintäyhtiöiden täsmäase!
Perintäyhtiöt ryöstävät laillisesti, ainakin omasta mielestään. Ilmeisesti siellä luotetaan siihen, että kukaan ei jaksa viedä valituksia loppuun saakka tai ainakin vain erittäin pieni osa kansalaisista suorittaa valitustien loppuun asti. Valitustie voi olla pitkä ja kivinen... ja maksaa enemmän kuin valituksen aiheena oleva kulu.
Heillä on ryöstämiseen, toiselta nimeltä kiristämiseen, oiva täsmäase. Luottotiedot! Kuka haluaisi menettää luottotiedot ja joutua sen vuoksi vielä suurempiin vaikeuksiin. Luultavasti ei kovinkaan moni ja se on perintäyhtiöiden edun mukaista. Joten rikollisen törkeä rahastus voi aina vaan jatkua, ilman sen suurempia esteitä.
Miksi suomalaiset suostuvat tähän? Miksi annamme perintäyhtiöiden riistää itseämme ja kanssa eläviä? Näinä aikoina ongelma koskee monia suomalaisia, rahat on erittäin tiukassa yhdellä jos toisellakin. Lähes kaikki ympärillämme olevat kulut kasvavat päivä päivältä, mutta tulot eivät kasva samaa tahtia - lähestulkoonkaan!
Miksi avaudun aiheesta tänään? Tässä otos elävästä elämästä, tapahtui tänä aamuna...
Soitan puolisoni puolesta valtakirjalla suuren ruotsalaisomisteiseen L-perintäyhtiöön. Asia koskee maksuvaatimusta, joka on päivätty 4.6.2014. Laskun alkuperäinen eräpäivä on 2.6.2014. Eli maksuvaatimus on lähetetty vain kaksi päivää eräpäivän jälkeen. Maksuvaatimuksessa on kuluja 23,99e.
Otimme yhteyttä heidän mainostaman "kätevän verkkopalvelun" kautta heti kirjeen saatuamme. Täytyy myöntää, että yhteydenottoni oli sävyltään inhottava, mutta vähintään yhtä inhottavaa on lähettää maksuvaatimus laskusta vain kaksi arkipäivää eräpäivän jälkeen. Meilläkin on oikeus olla inhottavia. Kaikkea potaskaa ei tarvitse niellä! Asiasta ei kuulunut minkäänlaista vastausta.
Kunnes eilen, posteljooni kantoi puolisolleni uuden kirjeen, joka oli uusi maksuvaatimus samasta asiasta. Nyt summaan oli lisätty toinen 23,99e suuruinen vaatimuskulu. Tämä kirje on päivätty 9.6.2014. Eli vain seitsemän päivää alkuperäisen eräpäivän jälkeen. Tasan viikko eräpäivän jälkeen maksuvaatimuskuluja on tullut 2 x 23,99e yhteensä 47,98e. Laillistako?
Ajattelin, että asia hoituu ja oikastaan puhelimitse, olin väärässä. Soitto kirjeen lähettäjälle, 20min. jonossa ja asiani esittely. Ilmeisesti liian värikkäin sanankääntein. Vastapuoli ilmoittaa heti, että ei tässä keljuilu auta. Eipä tietysti. Toisaalta, täytyykö kaikki aina niellä mukisematta ja rauhallisesti. Kokeillaanpa periä jotain täysin laitonta saatavaa välimerellä asuvilta eu-liittolaisiltamme. Voi tulla melko värikästä palautetta, jonka jälkeen lasku menisi silppuriin alta aikayksikön.
L-perintäyhtiön puhelinpalvelija kysyy, että onko lasku maksettu 2.6. Vastaan, että ihan sama onko vai ei, mutta millä ihmeen oikeuksilla te lähetätte maksuvaatimuksen kuluineen kaksi päivää varsinaisen eräpäivän jälkeen. Hän tarttuu siihen, että jos sitä ei ole maksettu silloin, niin silloinhan tuo kirje on asianmukainen. Siis mitä? Asianmukainen!!! Missä on maksumuistutus, jossa kuluttajaviraston mukaan saa olla muistutuskulut 5e ja muistutus tulee lähettää vasta 14vrk eräpäivän jälkeen. Ja kaiken lisäksi viikon kuluessa asiasta tulee toinen maksuvaatimus, jossa tuplakulut. Asianmukaisuus on tästä todella kaukana!
Yhtiön puhelinpalvelija kehottaa maksamaan laskun pikaisesti, ettei tule vielä lisäkuluja. Sen jälkeen asiasta voisi valittaa ja jos olemme kokeneet vääryyttä, niin raha mahdollisesti palautetaan. Mainitsen, että kuluttavirasto kertoo asiasta toisin. Johon hän, että kuluttajaviraston ohjeistukset kyllä sitten katsotaan mahdollisen valituksen yhteydessä. Siinä vaiheessa minulta ns. paloi hihat ja kerroin mitä mieltä olen asiasta ja koko ruotsalaisesta firmasta. Myös alkuperäisen laskun lähettäjä on ruotsalainen firma, joten ymmärrän tämän kimppakusetuksen olevan heidän yhteistyötä. Ennalta sovitun kaavan mukaisesti.
Jos et maksa niin saat luottohäiriömerkinnän, sillähän he kiristävät.
Ja kansa maksaa, autuaan onnellisesti, kaikki niellään mikä vastaan tulee. Miksi tuo todistustaakka on langetettu kirjeen saajalle? Jos joku lähettää laittoman laskun, niin vastaanottojan täytyy todistaa ja perustella, että lasku on aiheeton. Miksi? Kaiken järjen mukaan laskun lähettäjän täytyy pystyä perustelemaan miksi on lähettänyt aiheettoman laskun. Suomen laki suojelee kirjeiden lähettäjiä enemmän kuin niiden vastaanottajia. Tästä saa myös usein mediasta lukea. Joku lähettää nipun tekaistuja laskuja ja odottelee vain suorituksia. Mikäli vastaanottaja ei maksa, niin ei muuta kuin perintään. Ja kaikki todistustaakka on laskun saajalla, ei sen lähettäjällä.
Laskun tai maksuvaatimuksen lähettäjä voi aina kiristää luottotiedoilla. Jos et maksa, niin sinulta menee luottotiedot. Maksa ensin ja taistele sitten - jos jaksat ja aikaa riittää. Se on marssijärjestys.
Täysin aiheettomat laskut täytyisi pystyä heittämään suoraan paperinkeräykseen. Mutta kun ei voi, sinulta voi mennä luottotiedot, ja sitten maksetaan. Kuinkahan paljon suomalaiset maksaa vuodessa turhia laskuja, ja ennenkaikkea turhia perintäkuluja? Luultavasti jopa satoja miljoonia euroja. Se on valtaisa bisnes. Ja mihin nuo ylimääräiset miljoonat valuvat? Bonuksina perintäyhtiöiden johtoportaalle ja osinkoina firman omistajille. Ja kansa maksaa, mukisematta. Ettei vaan luottotiedot mene!
Onko luottotietojärjestelmälle annettu liian suuri vaikutusvalta? Sillä pystytään kiristämään laillisesti melkein ketä tahansa yksityistä tai yritystä. Jos pari-kolme miljoonaa suomalaista hankkisi "vahingossa" maksuhäiriömerkinnän, niin tuo järjestelmä menettäisi merkityksensä. Samalla kansalaisten kiristäminen luottotietojen menetyksellä loppuisi. Täytyisi ainakin keksiä uusi arvioimismenetelmä kansalaisille. Olisiko se hyvä asia? Ainakin perintäyhtiöden nykymallinen toiminta loppuisi, kun ei olisi asetta millä kiristää.
Se ainakin on varmaa, että nykyinen malli ei suojele kansalaisia. Se on valjastettu rikastuttamaan perintäyhtiöitä! Onko se oikein? Mielestäni ei ole.
Ja sinä, arvoisa perintäyhtiön omistaja tai johtoportaassa istuva, tästäkin kirjoituksesta voit olla erimieltä ja valittaa. En tosin lupaa, että valitustasi käsitellään - ainakaan lähitulevaisuudessa.
Näkymättömän kansalaisen matka jatkuu seuraavissa kirjoituksissa...
Heillä on ryöstämiseen, toiselta nimeltä kiristämiseen, oiva täsmäase. Luottotiedot! Kuka haluaisi menettää luottotiedot ja joutua sen vuoksi vielä suurempiin vaikeuksiin. Luultavasti ei kovinkaan moni ja se on perintäyhtiöiden edun mukaista. Joten rikollisen törkeä rahastus voi aina vaan jatkua, ilman sen suurempia esteitä.
Miksi suomalaiset suostuvat tähän? Miksi annamme perintäyhtiöiden riistää itseämme ja kanssa eläviä? Näinä aikoina ongelma koskee monia suomalaisia, rahat on erittäin tiukassa yhdellä jos toisellakin. Lähes kaikki ympärillämme olevat kulut kasvavat päivä päivältä, mutta tulot eivät kasva samaa tahtia - lähestulkoonkaan!
Miksi avaudun aiheesta tänään? Tässä otos elävästä elämästä, tapahtui tänä aamuna...
Soitan puolisoni puolesta valtakirjalla suuren ruotsalaisomisteiseen L-perintäyhtiöön. Asia koskee maksuvaatimusta, joka on päivätty 4.6.2014. Laskun alkuperäinen eräpäivä on 2.6.2014. Eli maksuvaatimus on lähetetty vain kaksi päivää eräpäivän jälkeen. Maksuvaatimuksessa on kuluja 23,99e.
Otimme yhteyttä heidän mainostaman "kätevän verkkopalvelun" kautta heti kirjeen saatuamme. Täytyy myöntää, että yhteydenottoni oli sävyltään inhottava, mutta vähintään yhtä inhottavaa on lähettää maksuvaatimus laskusta vain kaksi arkipäivää eräpäivän jälkeen. Meilläkin on oikeus olla inhottavia. Kaikkea potaskaa ei tarvitse niellä! Asiasta ei kuulunut minkäänlaista vastausta.
Kunnes eilen, posteljooni kantoi puolisolleni uuden kirjeen, joka oli uusi maksuvaatimus samasta asiasta. Nyt summaan oli lisätty toinen 23,99e suuruinen vaatimuskulu. Tämä kirje on päivätty 9.6.2014. Eli vain seitsemän päivää alkuperäisen eräpäivän jälkeen. Tasan viikko eräpäivän jälkeen maksuvaatimuskuluja on tullut 2 x 23,99e yhteensä 47,98e. Laillistako?
Ajattelin, että asia hoituu ja oikastaan puhelimitse, olin väärässä. Soitto kirjeen lähettäjälle, 20min. jonossa ja asiani esittely. Ilmeisesti liian värikkäin sanankääntein. Vastapuoli ilmoittaa heti, että ei tässä keljuilu auta. Eipä tietysti. Toisaalta, täytyykö kaikki aina niellä mukisematta ja rauhallisesti. Kokeillaanpa periä jotain täysin laitonta saatavaa välimerellä asuvilta eu-liittolaisiltamme. Voi tulla melko värikästä palautetta, jonka jälkeen lasku menisi silppuriin alta aikayksikön.
L-perintäyhtiön puhelinpalvelija kysyy, että onko lasku maksettu 2.6. Vastaan, että ihan sama onko vai ei, mutta millä ihmeen oikeuksilla te lähetätte maksuvaatimuksen kuluineen kaksi päivää varsinaisen eräpäivän jälkeen. Hän tarttuu siihen, että jos sitä ei ole maksettu silloin, niin silloinhan tuo kirje on asianmukainen. Siis mitä? Asianmukainen!!! Missä on maksumuistutus, jossa kuluttajaviraston mukaan saa olla muistutuskulut 5e ja muistutus tulee lähettää vasta 14vrk eräpäivän jälkeen. Ja kaiken lisäksi viikon kuluessa asiasta tulee toinen maksuvaatimus, jossa tuplakulut. Asianmukaisuus on tästä todella kaukana!
Yhtiön puhelinpalvelija kehottaa maksamaan laskun pikaisesti, ettei tule vielä lisäkuluja. Sen jälkeen asiasta voisi valittaa ja jos olemme kokeneet vääryyttä, niin raha mahdollisesti palautetaan. Mainitsen, että kuluttavirasto kertoo asiasta toisin. Johon hän, että kuluttajaviraston ohjeistukset kyllä sitten katsotaan mahdollisen valituksen yhteydessä. Siinä vaiheessa minulta ns. paloi hihat ja kerroin mitä mieltä olen asiasta ja koko ruotsalaisesta firmasta. Myös alkuperäisen laskun lähettäjä on ruotsalainen firma, joten ymmärrän tämän kimppakusetuksen olevan heidän yhteistyötä. Ennalta sovitun kaavan mukaisesti.
Jos et maksa niin saat luottohäiriömerkinnän, sillähän he kiristävät.
Ja kansa maksaa, autuaan onnellisesti, kaikki niellään mikä vastaan tulee. Miksi tuo todistustaakka on langetettu kirjeen saajalle? Jos joku lähettää laittoman laskun, niin vastaanottojan täytyy todistaa ja perustella, että lasku on aiheeton. Miksi? Kaiken järjen mukaan laskun lähettäjän täytyy pystyä perustelemaan miksi on lähettänyt aiheettoman laskun. Suomen laki suojelee kirjeiden lähettäjiä enemmän kuin niiden vastaanottajia. Tästä saa myös usein mediasta lukea. Joku lähettää nipun tekaistuja laskuja ja odottelee vain suorituksia. Mikäli vastaanottaja ei maksa, niin ei muuta kuin perintään. Ja kaikki todistustaakka on laskun saajalla, ei sen lähettäjällä.
Laskun tai maksuvaatimuksen lähettäjä voi aina kiristää luottotiedoilla. Jos et maksa, niin sinulta menee luottotiedot. Maksa ensin ja taistele sitten - jos jaksat ja aikaa riittää. Se on marssijärjestys.
Täysin aiheettomat laskut täytyisi pystyä heittämään suoraan paperinkeräykseen. Mutta kun ei voi, sinulta voi mennä luottotiedot, ja sitten maksetaan. Kuinkahan paljon suomalaiset maksaa vuodessa turhia laskuja, ja ennenkaikkea turhia perintäkuluja? Luultavasti jopa satoja miljoonia euroja. Se on valtaisa bisnes. Ja mihin nuo ylimääräiset miljoonat valuvat? Bonuksina perintäyhtiöiden johtoportaalle ja osinkoina firman omistajille. Ja kansa maksaa, mukisematta. Ettei vaan luottotiedot mene!
Onko luottotietojärjestelmälle annettu liian suuri vaikutusvalta? Sillä pystytään kiristämään laillisesti melkein ketä tahansa yksityistä tai yritystä. Jos pari-kolme miljoonaa suomalaista hankkisi "vahingossa" maksuhäiriömerkinnän, niin tuo järjestelmä menettäisi merkityksensä. Samalla kansalaisten kiristäminen luottotietojen menetyksellä loppuisi. Täytyisi ainakin keksiä uusi arvioimismenetelmä kansalaisille. Olisiko se hyvä asia? Ainakin perintäyhtiöden nykymallinen toiminta loppuisi, kun ei olisi asetta millä kiristää.
Se ainakin on varmaa, että nykyinen malli ei suojele kansalaisia. Se on valjastettu rikastuttamaan perintäyhtiöitä! Onko se oikein? Mielestäni ei ole.
Ja sinä, arvoisa perintäyhtiön omistaja tai johtoportaassa istuva, tästäkin kirjoituksesta voit olla erimieltä ja valittaa. En tosin lupaa, että valitustasi käsitellään - ainakaan lähitulevaisuudessa.
Näkymättömän kansalaisen matka jatkuu seuraavissa kirjoituksissa...
tiistai 27. toukokuuta 2014
Mikä minusta tulee isona?
Huomaan kuinka ikä tekee tehtävänsä, vai olisiko yhdistelmä ikä ja sen tuoma elämänkokemus. Vielä 10 vuotta sitten olin vakaasti sitä mieltä, että "vielä minä kyllä näytän" ja hankin miljoonaomaisuuden. Omasta mielestä tarvitsin hienon talon sekä kesäasunnon ja tietysti mukavan auton, sekä muita asiaan kuuluvia miesten leluja moottoripyörineen. Aika tietysti kuluisi rahaa hankkiessa ja noita em. härpäkkeitä huoltaessa ja kunnostaessa. Rahan meno olisi luultavasti valtaisaa.
Tuo aika on ajanut auttamattomasti ohitseni. Olen huomannut, että ollakseni onnellinen, en tarvitse mitään ylimääräistä ympärilleni. Nykyisin nautin suunnattomasti kiireettömästä päivästä vaimoni seurassa. Sään suosiessa vaikkapa rannalla, hyvät kirjat mukanamme sekä tietysti maukas eväskori. Yksinkertaista, kaunista ja ennen kaikkea edullista.
Jotenkin tuntuu, että menen aivan eri suuntaan kuin yleisesti odotetaan. Tosin, onhan minulla tuo "5-kympin villitys" vasta edessäni, muutaman vuoden päässä. Mielummin kuitenkin haluan leppoistaa elämääni kuin, että toisin siihen uutta säpinää ja säihkettä. No, se jää nähtäväksi, vielähän mieli ehtii muuttua parin vuoden aikana. Siihen en tosin jaksa uskoa. Kulutus- ja omistamisvietti on osaltani jo ohitse. Olisiko testosteroinin puutetta elimistössä? Luultavasti kuitenkaan ei, sen aistin muista seikoista, joihin sama steroini vaikuttaa.
Ymmärrän hyvin heitä, joihin tuo villitys 5-kymppisenä iskee. Onhan osalla heistä tuohon aikaan mm. asunto- ja autovelat maksettu, lapset ehkä lentänyt pesästä, joten aikaa ja rahaa jää enemmän itselle. Luultavasti tulee tunne, että nyt minä elän hetken itselleni ja teen mitä haluan rahoillani. Se on varmasti ihan oikein ja kuuluu asiaan. Myös ymmärrys siitä, että emme ole täällä ikuisesti tulee paremmin tietoisuuteen.
Itselläni noihin aikoihin, tarkalleen ottaen 51 vuotiaana, alkaisi vapaus. Olisin ehkä vapaa ulosoton kahleista, mikäli joku taho ei sinne mitään lisää laita. Miltähän se mahtaisi tuntua? Luultavasti melko hienolta, jopa villiltä. 5-kympin vapauden villitys! Vaikea asiaa hahmottaa, kun on tähän tilaan totaalisen tottunut ja asian kanssa oppinut elämään jo melkein 20 vuotta. Tämä on ikään kuin normaali ja luonnollinen olotila.
Tulisi mahdollisuus hakeutua jopa töihin ilman, että palkkojani ulosmitataan. Vieläköhän eläkekertymäni ehtisi karttumaan? En edes tiedä haluaisinko mihinkään vakuiseen työhön, koska se on minulle epäluonnollinen olotila. Mutta, ehkä joku osa-aikainen tehtävä. Joku juttu millä voisi elämänsä kustantaa, jos kulut ovat minimissään. En kyllä paljoa nykyisin tuloja tarvitse, sillä kaikki menot alkaa olla minimoitu.
Ansioluettelossani lukee lähinnä, että paljon elämänkokemusta, ja voudin välttelyä. Sillä ei moneen paikkaan taida töihin päästä. Ikärasismi tekee myös tehtävänsä, olen silloin luultavasti jo liian vanha mihinkään työhön.
Ehkäpä opiskelemaan jotain? Jos vaikka aloittaisi opiskelut pari vuotta ennen kuin tuo velkavuoreni kuihtuu pois. Valmistuisin 51-vuotiaana, velkojen vanhetessa, ja mahdollisuuteni työmarkkinoilla paranisivat. Tämä tosin vaatisi papereiden siirtämistä Suomeen, koska en kuulu minkään maan sosiaaliturvan piirin ja en ole siten oikeutettu opintotukiin yms. joilla mahdolliset opiskelut rahoitetaan.
Ja toisaalta, haluanko olla ja asua edes Suomessa? Luultavasti en, ainakaan läpi vuoden.
Mikä minusta tulee isona? Siinäpä sitä on riittävästi pohtimista yhdelle miehelle.
Näkymättömän Kansalaisen matka jatkuu seuraavissa kirjoituksissa...
Tuo aika on ajanut auttamattomasti ohitseni. Olen huomannut, että ollakseni onnellinen, en tarvitse mitään ylimääräistä ympärilleni. Nykyisin nautin suunnattomasti kiireettömästä päivästä vaimoni seurassa. Sään suosiessa vaikkapa rannalla, hyvät kirjat mukanamme sekä tietysti maukas eväskori. Yksinkertaista, kaunista ja ennen kaikkea edullista.
Jotenkin tuntuu, että menen aivan eri suuntaan kuin yleisesti odotetaan. Tosin, onhan minulla tuo "5-kympin villitys" vasta edessäni, muutaman vuoden päässä. Mielummin kuitenkin haluan leppoistaa elämääni kuin, että toisin siihen uutta säpinää ja säihkettä. No, se jää nähtäväksi, vielähän mieli ehtii muuttua parin vuoden aikana. Siihen en tosin jaksa uskoa. Kulutus- ja omistamisvietti on osaltani jo ohitse. Olisiko testosteroinin puutetta elimistössä? Luultavasti kuitenkaan ei, sen aistin muista seikoista, joihin sama steroini vaikuttaa.
Ymmärrän hyvin heitä, joihin tuo villitys 5-kymppisenä iskee. Onhan osalla heistä tuohon aikaan mm. asunto- ja autovelat maksettu, lapset ehkä lentänyt pesästä, joten aikaa ja rahaa jää enemmän itselle. Luultavasti tulee tunne, että nyt minä elän hetken itselleni ja teen mitä haluan rahoillani. Se on varmasti ihan oikein ja kuuluu asiaan. Myös ymmärrys siitä, että emme ole täällä ikuisesti tulee paremmin tietoisuuteen.
Itselläni noihin aikoihin, tarkalleen ottaen 51 vuotiaana, alkaisi vapaus. Olisin ehkä vapaa ulosoton kahleista, mikäli joku taho ei sinne mitään lisää laita. Miltähän se mahtaisi tuntua? Luultavasti melko hienolta, jopa villiltä. 5-kympin vapauden villitys! Vaikea asiaa hahmottaa, kun on tähän tilaan totaalisen tottunut ja asian kanssa oppinut elämään jo melkein 20 vuotta. Tämä on ikään kuin normaali ja luonnollinen olotila.
Tulisi mahdollisuus hakeutua jopa töihin ilman, että palkkojani ulosmitataan. Vieläköhän eläkekertymäni ehtisi karttumaan? En edes tiedä haluaisinko mihinkään vakuiseen työhön, koska se on minulle epäluonnollinen olotila. Mutta, ehkä joku osa-aikainen tehtävä. Joku juttu millä voisi elämänsä kustantaa, jos kulut ovat minimissään. En kyllä paljoa nykyisin tuloja tarvitse, sillä kaikki menot alkaa olla minimoitu.
Ansioluettelossani lukee lähinnä, että paljon elämänkokemusta, ja voudin välttelyä. Sillä ei moneen paikkaan taida töihin päästä. Ikärasismi tekee myös tehtävänsä, olen silloin luultavasti jo liian vanha mihinkään työhön.
Ehkäpä opiskelemaan jotain? Jos vaikka aloittaisi opiskelut pari vuotta ennen kuin tuo velkavuoreni kuihtuu pois. Valmistuisin 51-vuotiaana, velkojen vanhetessa, ja mahdollisuuteni työmarkkinoilla paranisivat. Tämä tosin vaatisi papereiden siirtämistä Suomeen, koska en kuulu minkään maan sosiaaliturvan piirin ja en ole siten oikeutettu opintotukiin yms. joilla mahdolliset opiskelut rahoitetaan.
Ja toisaalta, haluanko olla ja asua edes Suomessa? Luultavasti en, ainakaan läpi vuoden.
Mikä minusta tulee isona? Siinäpä sitä on riittävästi pohtimista yhdelle miehelle.
Näkymättömän Kansalaisen matka jatkuu seuraavissa kirjoituksissa...
maanantai 26. toukokuuta 2014
Eikö mitään ole tehtävissä?
Koulun rahat loppu, näin lukee tämän aamun iltapäivälehden yhdessä pääotsikossa. Kerätäänpä vanhemmilta rahat kirjohin yms. Pitäkää huoli lapsistanne, mitäs olette niitä tänne tehnyt. Mikäpäs siinä, näinhän se menee, ikävä kyllä. Tekee mieli kysyä, että miksi nuo vanhemmat veroja makselee? Ja saavat kaupan päälle huonoa kohtelua. Surkeaa toimintaa yhteiskunnan päättäjiltä, tälläkin kertaa!
Entä jos etelä-eurooppalaisen pankin tai valtion rahat on loppumassa? Kenen kukkarolle silloin mennään? Niinpä, tietenkin se maksetaan yhteisestä hyvästä. Veronmaksajien rahoilla tai ainakin kansalaisten velkatakauksilla. Nostetaan vaikka arvonlisäveroa tai jotain muuta maksua, sillähän siitä taas selvitään. Ei hyvältä näytä!
Miksi edes pohdiskelen edellä mainïttuja asioita? Eihän kumpikaan asia edes suoranaisesti minua kosketa. Luulisi, että nämä ei hetkauta minua suuntaan eikä toiseen. Pohdiskeluun on olemassa yksi syy, oma historiani.
Miksi kaikkia halukkaita maksavia kansalaisia ei päästetä osallistumaan veronmaksuun ja osaksi yhteiskunnan talouden rattaita. Mikäli kaikki halukkaat pääsisivät mukaan, niin rahakin riittäisi paremmin. Näin ainakin minun maalaisjärki sanoo.
2000-luvun alussa oikein yrittämällä yritin päästä ns. normaaliksi veronmaksajaksi. Halusin hoitaa velvollisuuteni ja olla osana yhteiskuntaa. Mutta ei, minua ei siihen kastiin enää hyväksytty. Ei, koska olin tuomittu vellallinen. Itke ja maksa, näin minulle verottajan toimesta sanottiin - suoraan päin näköä. Ei armoa!
Tuo hinta oli mielestäni liian korkea. "Itkisin ja maksaisin" noin 20 vuotta ja maksujen loputtua velka korkoineen olisi sata kertaa suurempi kuin lyhennyksiä aloittaessa. Onko mitään järkeä? Mielestäni ei. Pakko on toki myöntää, että erinäisten velkojen perintäbisnes on varmaankin huippukannattavaa. Myös valtion toimesta suoritettava perintäbisnes vetää vertoja pikavippifirmojen kuluille ja koroille. Korkoa korolle ja kulua kululle, sitä riittää, ulosoton lyhennyksestä ei mene kuin murto-osa velkapääoman pienentämiseen. Omassa tapauksessa pääoma ei edes pienentyisi, vaikka antaisin kaikki tuloni tuohon käyttöön. Lyhennyksen jälkeen velka olisi suurempi, kuin ennen lyhennystä. Todella kannustavaa.
Olin siis saanut velkatuomion verorikoksista, joita en ollut oikeassa elämässä edes tehnyt. Tuomion mittakaava oli järkyttävä, sekä pituudeltaan että rahamäärältään. Lähestulkoon elinkautisen mittainen, sen varsinaisessa merkityksessä. Maksamisesta ja velan lyhennyksistä ei ollut mitään iloa, koska velkavuori vain kasvoi. Tämän lisäksi ulosotto vaikeutti kaikin mahdollisin keinoin kaiken uuden yritystoiminnan harjoittamisen omissa nimissäni.
Edellä mainitusta oli helppo tehdä yhtälö. Mitä menetettävää minulla enää olisi? Yhtä hyvin voisin toteuttaa nuo verorikokset, joista olin tuomion jo saanut. Ikään kuin silmä silmästä ja hammas hampaasta. Päätin, että teen ainakin sen verran bisnestä "verovapaasti", että nuo tuomiopäätöksessä olevat rahamäärät täyttyvät. Silloinhan tuomioni olisi ikään kuin aiheellinen, vaikkakin tuomittu teko tapahtuisi vasta jälkikäteen. Ja näin tapahtui. Veroäyreistäni ei ole sen jälkeen kertynyt yhteiseen pottiin kuin polttoaineiden yms. välillisten verojen kautta muodostunut summa. Joka sekin on kyllä osaltani varsin merkittävä, varsinkin 2000-luvun alkupuolella, jolloin olin aktiivisesti liikenteessä ja työn touhussa. Ulosotto ei kintereilläni pysynyt, siitä pidin erilaisilla toimilla huolen. Eikä se ollut edes vaikeaa, vaatii vain hieman vaivannäköä, kuten olen jo aiemmin kertonut.
Siinä mielessä yhteiskunnan kannalta harmillista, siis verotulojen ja eläkekertymien osalta, että aktiivisin ja tuotteliain elämänvaihe meni jo kohdaltani ohitse. Nykyisin minulla on erilaiset arvot kuluttamisen suhteen. En edes halua enää omistaa mitään, koska siitä tulee loppujen lopuksi vain rasite. Suunnitelmissani on erilaiset vapaaehtoistyöt eri puolilla maailmaa ruoka- ja majoituspalkalla, yhdessä vaimoni kanssa. Näistä suunnitelmista kerron myöhemmin enemmän. Päätöksiä asian suhteen on kuitenkin jo tehty.
Ja takaisin tuohon alkutekstin pohdintaan. Nykyinen talouden kehitys ja ylivelkaisten määrän kasvu tuo mieleeni pelottavan paljon 90-luvun aikoja. Raha on loppu tai ainakin liian vähissä todella monella ja konstit on vähissä. Tästä ei hyvä seuraa. Kuinkahan moni ajautuu samoille urille kuin minä jouduin. Ja kuinka moni ajautuu elämään yhteiskunnan ulkopuolelle ylivelkaisen talouden vuoksi, ehkä jopa loppuiäksi, kuten minä. Kuinka moni päättää päivänsä jatkuvan perintähelvetin ja ahdistelun takia. Varovainenkin arvaukseni on, että aivan liian moni. Jokaisesta tapauksesta tulee kallis hinta yhteiskunnan maksettavaksi, liian kallis.
En millään ymmärrä tuota logiikkaa. Kun raha on loppu, syystä tai toisesta, niin laillisesti huononnetaan velallisen asemaa lisämaksuilla. Ikään kuin tuo tilanne helpottuisi sillä, että laitetaan vähän (tai paljon) lisämaksua maksamattoman summan päälle. Jo ennestään huono tilanne lähtee siitä varsinaiseen syöksykierteeseen ja pahenee päivä päivältä. Tämä toiminta on yhteiskunnallisesti hyväksyttyä ja siitä on kaiken muun pahan lisäksi tehty jättimäinen bisnes. Eikö asialle ole mitään tehtävissä?
Matka jatkuu, lisää seuraavissa kirjoituksissa...
Entä jos etelä-eurooppalaisen pankin tai valtion rahat on loppumassa? Kenen kukkarolle silloin mennään? Niinpä, tietenkin se maksetaan yhteisestä hyvästä. Veronmaksajien rahoilla tai ainakin kansalaisten velkatakauksilla. Nostetaan vaikka arvonlisäveroa tai jotain muuta maksua, sillähän siitä taas selvitään. Ei hyvältä näytä!
Miksi edes pohdiskelen edellä mainïttuja asioita? Eihän kumpikaan asia edes suoranaisesti minua kosketa. Luulisi, että nämä ei hetkauta minua suuntaan eikä toiseen. Pohdiskeluun on olemassa yksi syy, oma historiani.
Miksi kaikkia halukkaita maksavia kansalaisia ei päästetä osallistumaan veronmaksuun ja osaksi yhteiskunnan talouden rattaita. Mikäli kaikki halukkaat pääsisivät mukaan, niin rahakin riittäisi paremmin. Näin ainakin minun maalaisjärki sanoo.
2000-luvun alussa oikein yrittämällä yritin päästä ns. normaaliksi veronmaksajaksi. Halusin hoitaa velvollisuuteni ja olla osana yhteiskuntaa. Mutta ei, minua ei siihen kastiin enää hyväksytty. Ei, koska olin tuomittu vellallinen. Itke ja maksa, näin minulle verottajan toimesta sanottiin - suoraan päin näköä. Ei armoa!
Tuo hinta oli mielestäni liian korkea. "Itkisin ja maksaisin" noin 20 vuotta ja maksujen loputtua velka korkoineen olisi sata kertaa suurempi kuin lyhennyksiä aloittaessa. Onko mitään järkeä? Mielestäni ei. Pakko on toki myöntää, että erinäisten velkojen perintäbisnes on varmaankin huippukannattavaa. Myös valtion toimesta suoritettava perintäbisnes vetää vertoja pikavippifirmojen kuluille ja koroille. Korkoa korolle ja kulua kululle, sitä riittää, ulosoton lyhennyksestä ei mene kuin murto-osa velkapääoman pienentämiseen. Omassa tapauksessa pääoma ei edes pienentyisi, vaikka antaisin kaikki tuloni tuohon käyttöön. Lyhennyksen jälkeen velka olisi suurempi, kuin ennen lyhennystä. Todella kannustavaa.
Olin siis saanut velkatuomion verorikoksista, joita en ollut oikeassa elämässä edes tehnyt. Tuomion mittakaava oli järkyttävä, sekä pituudeltaan että rahamäärältään. Lähestulkoon elinkautisen mittainen, sen varsinaisessa merkityksessä. Maksamisesta ja velan lyhennyksistä ei ollut mitään iloa, koska velkavuori vain kasvoi. Tämän lisäksi ulosotto vaikeutti kaikin mahdollisin keinoin kaiken uuden yritystoiminnan harjoittamisen omissa nimissäni.
Edellä mainitusta oli helppo tehdä yhtälö. Mitä menetettävää minulla enää olisi? Yhtä hyvin voisin toteuttaa nuo verorikokset, joista olin tuomion jo saanut. Ikään kuin silmä silmästä ja hammas hampaasta. Päätin, että teen ainakin sen verran bisnestä "verovapaasti", että nuo tuomiopäätöksessä olevat rahamäärät täyttyvät. Silloinhan tuomioni olisi ikään kuin aiheellinen, vaikkakin tuomittu teko tapahtuisi vasta jälkikäteen. Ja näin tapahtui. Veroäyreistäni ei ole sen jälkeen kertynyt yhteiseen pottiin kuin polttoaineiden yms. välillisten verojen kautta muodostunut summa. Joka sekin on kyllä osaltani varsin merkittävä, varsinkin 2000-luvun alkupuolella, jolloin olin aktiivisesti liikenteessä ja työn touhussa. Ulosotto ei kintereilläni pysynyt, siitä pidin erilaisilla toimilla huolen. Eikä se ollut edes vaikeaa, vaatii vain hieman vaivannäköä, kuten olen jo aiemmin kertonut.
Siinä mielessä yhteiskunnan kannalta harmillista, siis verotulojen ja eläkekertymien osalta, että aktiivisin ja tuotteliain elämänvaihe meni jo kohdaltani ohitse. Nykyisin minulla on erilaiset arvot kuluttamisen suhteen. En edes halua enää omistaa mitään, koska siitä tulee loppujen lopuksi vain rasite. Suunnitelmissani on erilaiset vapaaehtoistyöt eri puolilla maailmaa ruoka- ja majoituspalkalla, yhdessä vaimoni kanssa. Näistä suunnitelmista kerron myöhemmin enemmän. Päätöksiä asian suhteen on kuitenkin jo tehty.
Ja takaisin tuohon alkutekstin pohdintaan. Nykyinen talouden kehitys ja ylivelkaisten määrän kasvu tuo mieleeni pelottavan paljon 90-luvun aikoja. Raha on loppu tai ainakin liian vähissä todella monella ja konstit on vähissä. Tästä ei hyvä seuraa. Kuinkahan moni ajautuu samoille urille kuin minä jouduin. Ja kuinka moni ajautuu elämään yhteiskunnan ulkopuolelle ylivelkaisen talouden vuoksi, ehkä jopa loppuiäksi, kuten minä. Kuinka moni päättää päivänsä jatkuvan perintähelvetin ja ahdistelun takia. Varovainenkin arvaukseni on, että aivan liian moni. Jokaisesta tapauksesta tulee kallis hinta yhteiskunnan maksettavaksi, liian kallis.
En millään ymmärrä tuota logiikkaa. Kun raha on loppu, syystä tai toisesta, niin laillisesti huononnetaan velallisen asemaa lisämaksuilla. Ikään kuin tuo tilanne helpottuisi sillä, että laitetaan vähän (tai paljon) lisämaksua maksamattoman summan päälle. Jo ennestään huono tilanne lähtee siitä varsinaiseen syöksykierteeseen ja pahenee päivä päivältä. Tämä toiminta on yhteiskunnallisesti hyväksyttyä ja siitä on kaiken muun pahan lisäksi tehty jättimäinen bisnes. Eikö asialle ole mitään tehtävissä?
Matka jatkuu, lisää seuraavissa kirjoituksissa...
keskiviikko 21. toukokuuta 2014
Muutto toiseen maahan
Paperilla asuin edelleen Suomessa, mutta osoitteessa josta minua ei koskaan pystyisi tavoittamaan. Kyseisen virallisen kotikuntani ulosotto oli kuitenkin aktiivinen ja lähetteli kirjeitä edelleen, säännöllisesti. Miksi en saman tien siirtäisi osoitetta muutaman tuhannen kilometrin päähän, pois Suomesta, mietin. Mikä taho nuo perintäkirjeet sitten lähettäisi ja tulisivatko ne ikinä perille minulle asti. Päätin ottaa asiasta selvää.
Vuokrasin asunnon etelä-euroopasta, jossa myös oikeasti asuin jonkin aikaa. Tein asiaan kuuluvat muuttoilmoitukset Suomen viranomaisille ja aikanaan myös perintäkirjeet uuteen osoitteeseeni tiensä löysivät. Mietin, että mikähän päivä ovikello soi ja suomalainen vouti seisoo oven takana nippu papereita sylissään. Ei soinut ovikello. Ilmeisesti määrärahat ei salli etelänmatkoja, vaan paperit täytyy lähettää postitse tai virka-apuna paikallisen virkaveljen kautta. Tiedä häntä. Asia ei minulle koskaan selvinnyt.
Euroopan asuntoni oli vuokrattu määräaikaisesti, joten muutin pois alle vuoden siinä asuttuani. Oli aika hankkia uusi osoite. Ei muuta kuin katsomaan kartalta mukavan näköinen paikka ja sinne vuokraamaan uusi osoite. Kyllä, aivan kuten suomessakin tein. Vuokrasin pelkän postiosoitteen paikalliselta välittäjältä. Yllätyksekseni pelkän osoitteen vuokraaminen ulkomailta oli todella helppoa.
Kyseisellä toimialalla olevia firmoja on euroopassa pilvin pimein. Vuokraosoitteeseen saapunut posti jatkotoimitetaan sopimuksen mukaan tai säilytetään toimistolla, kunnes käyn ne noutamassa, jos käyn. Alkuun joskus jopa kävin ne noutamassa, varsinkin jos odotin jotain tärkeää. Oli myös mahdollista pyytää sähköpostiin lista saapuneiden kirjeiden lähettäjistä. Mikäli joku kirje erityisesti kiinnosti minua, he aukaisivat pyynnöstäni kirjeen, skannasivat sivut ja kohta ne olivat sähköpostissani, olinpa missä päin maailmaa tahansa. Kätevä palvelu, eikä turhan kallis hyötyyn nähden. Turhat mainospostit ja "ei kiinnostavat" kirjeet menivät todennäköisesti paperinkeräykseen tai johonkin muuhun hyötykäyttöön. En sitä ole kysynyt.
Edellä mainittua varten perustin jälleen erillisen sähköpostiosoitteen. Näin teen aina. Jokaista vastaavaa toimenpidettä varten perustan erillisen sähköpostin keksityllä nimellä. Ihan vain siksi, että niitä olisi vaikeampi kenenkään seurata tai jäljittää. Lisäksi käytän useita eri sähköpostioperaattoreita, jotka toimivat eri puolilla maailmaa.
Myöhemmin en enää koskaan siirtänyt osoitettani sinne missä asuin. Virallisesti asun edelleen eräässä ulkomaiselta osoitteenvälittäjältä vuokraamassani osoitteessa. Jos jotain haluan tilata postitse, niin käytän c/o osoitetta. Näin saan haluamani kirjeen tai paketin sinne missä kulloinkin asun tai olen.
Nämä ovat juuri niitä asioita, mitä yhteiskunnan päättäjät eivät tajua. Samassa tilanteessa olevia suomalaisia on paljon. Kun elää todellisessa velkavankilassa, josta on täysin mahdoton itseään ulos maksaa, on pakko tehdä ratkaisuja jotka eivät kuulu ns. normaaleihin menetelmiin. Elämä on kuitenkin elettävä, loppuun saakka, joten on pakko järjestää siihen edes siedettävät olosuhteet. Oma apu, paras apu - on tällä hetkellä ainoa tuntemani menetelmä joka toimii.
Mikä muu auttaisi? Helppo kysymys. Vastaus on myös helppo, ja lyhyt. Henkilökohtainen konkurssi. Ylivoimaisen velkataakan edessä vapautus tuosta "vankilasta" ja uusi mahdollisuus normaalina kansalaisena. Todellinen henkilökohtainen konkurssi. Kerralla kaikki pois ja pöytä puhtaaksi. Uusi alku. Taloudellisesti köyhänä, mutta monta kokemusta rikkaampana ja ehkä jopa viisaampana.
Eihän se tietenkään käy! Mutta, kuka tässä nyt hyötyy tai voittaa? Mitä yhteiskunta tästä nykyisestä "ei armoa velkavankeuteen"-linjasta hyötyy? Kaiken lisäksi tästä tulee yhteiskunnalle kallis lasku maksettavaksi, ennemmin tai myöhemmin. Jonain päivänä, tulevaisuudessa, en pysty itsestäni enää huolehtimaan ja eläkesäästöjä ei ole. Miksi edes säästäisin? Kaikki säästöni ovat ulosmitattavissa mikä hetki hyvänsä. Siis, jos sellaisia olisi ja voudin karvaiset kädet ne sattuisi löytämään. Ajattele tilannetta, että säästäisin vanhuuden päiviä varten ja yks'kaks yllättäen, joku kaunis päivä, ulosotto takavarikoisi joka ikisen säästämäni euron. Ei käy! Mielummin käytän elämiseen jokaisen euron, jonka onnistun hankkimaan. Elän hetkessä, vain tätä päivää - huomista meille ei ole vielä annettu.
Tarinani on vasta aluillaan. Paljon on vielä kerrottavaa. Oman elämäni matkasta todellisin esimerkein. Kuinka olen asiat käytännössä hoitanut?
Matka jatkuu, lisää seuraavissa kirjoituksissa...
P.S. Kaikki mökeillään vakituisesti asuvat! Mökillä asumiseen vaadittavan toisen "virallisen kotiosoitteen" voi vuokrata, kuten edellä kerroin. Tulee huomattavasti edullisemmaksi kuin koko asunnon vuokraaminen, jota sitten pitäisi tyhjillään. Ihmeellinen lakipykälä tuokin on! Ihminen voi asua vaikka paperinkeräyslaatikossa vuosikaudet, eikä se häiritse ketään. Mutta jos asut omalla mökilläsi, niin se ei käy. Tai tietenkin käy, jos pidät samaan aikaan yllä toista asuntoa, tyhjillään.
Vuokrasin asunnon etelä-euroopasta, jossa myös oikeasti asuin jonkin aikaa. Tein asiaan kuuluvat muuttoilmoitukset Suomen viranomaisille ja aikanaan myös perintäkirjeet uuteen osoitteeseeni tiensä löysivät. Mietin, että mikähän päivä ovikello soi ja suomalainen vouti seisoo oven takana nippu papereita sylissään. Ei soinut ovikello. Ilmeisesti määrärahat ei salli etelänmatkoja, vaan paperit täytyy lähettää postitse tai virka-apuna paikallisen virkaveljen kautta. Tiedä häntä. Asia ei minulle koskaan selvinnyt.
Euroopan asuntoni oli vuokrattu määräaikaisesti, joten muutin pois alle vuoden siinä asuttuani. Oli aika hankkia uusi osoite. Ei muuta kuin katsomaan kartalta mukavan näköinen paikka ja sinne vuokraamaan uusi osoite. Kyllä, aivan kuten suomessakin tein. Vuokrasin pelkän postiosoitteen paikalliselta välittäjältä. Yllätyksekseni pelkän osoitteen vuokraaminen ulkomailta oli todella helppoa.
Kyseisellä toimialalla olevia firmoja on euroopassa pilvin pimein. Vuokraosoitteeseen saapunut posti jatkotoimitetaan sopimuksen mukaan tai säilytetään toimistolla, kunnes käyn ne noutamassa, jos käyn. Alkuun joskus jopa kävin ne noutamassa, varsinkin jos odotin jotain tärkeää. Oli myös mahdollista pyytää sähköpostiin lista saapuneiden kirjeiden lähettäjistä. Mikäli joku kirje erityisesti kiinnosti minua, he aukaisivat pyynnöstäni kirjeen, skannasivat sivut ja kohta ne olivat sähköpostissani, olinpa missä päin maailmaa tahansa. Kätevä palvelu, eikä turhan kallis hyötyyn nähden. Turhat mainospostit ja "ei kiinnostavat" kirjeet menivät todennäköisesti paperinkeräykseen tai johonkin muuhun hyötykäyttöön. En sitä ole kysynyt.
Edellä mainittua varten perustin jälleen erillisen sähköpostiosoitteen. Näin teen aina. Jokaista vastaavaa toimenpidettä varten perustan erillisen sähköpostin keksityllä nimellä. Ihan vain siksi, että niitä olisi vaikeampi kenenkään seurata tai jäljittää. Lisäksi käytän useita eri sähköpostioperaattoreita, jotka toimivat eri puolilla maailmaa.
Myöhemmin en enää koskaan siirtänyt osoitettani sinne missä asuin. Virallisesti asun edelleen eräässä ulkomaiselta osoitteenvälittäjältä vuokraamassani osoitteessa. Jos jotain haluan tilata postitse, niin käytän c/o osoitetta. Näin saan haluamani kirjeen tai paketin sinne missä kulloinkin asun tai olen.
Nämä ovat juuri niitä asioita, mitä yhteiskunnan päättäjät eivät tajua. Samassa tilanteessa olevia suomalaisia on paljon. Kun elää todellisessa velkavankilassa, josta on täysin mahdoton itseään ulos maksaa, on pakko tehdä ratkaisuja jotka eivät kuulu ns. normaaleihin menetelmiin. Elämä on kuitenkin elettävä, loppuun saakka, joten on pakko järjestää siihen edes siedettävät olosuhteet. Oma apu, paras apu - on tällä hetkellä ainoa tuntemani menetelmä joka toimii.
Mikä muu auttaisi? Helppo kysymys. Vastaus on myös helppo, ja lyhyt. Henkilökohtainen konkurssi. Ylivoimaisen velkataakan edessä vapautus tuosta "vankilasta" ja uusi mahdollisuus normaalina kansalaisena. Todellinen henkilökohtainen konkurssi. Kerralla kaikki pois ja pöytä puhtaaksi. Uusi alku. Taloudellisesti köyhänä, mutta monta kokemusta rikkaampana ja ehkä jopa viisaampana.
Eihän se tietenkään käy! Mutta, kuka tässä nyt hyötyy tai voittaa? Mitä yhteiskunta tästä nykyisestä "ei armoa velkavankeuteen"-linjasta hyötyy? Kaiken lisäksi tästä tulee yhteiskunnalle kallis lasku maksettavaksi, ennemmin tai myöhemmin. Jonain päivänä, tulevaisuudessa, en pysty itsestäni enää huolehtimaan ja eläkesäästöjä ei ole. Miksi edes säästäisin? Kaikki säästöni ovat ulosmitattavissa mikä hetki hyvänsä. Siis, jos sellaisia olisi ja voudin karvaiset kädet ne sattuisi löytämään. Ajattele tilannetta, että säästäisin vanhuuden päiviä varten ja yks'kaks yllättäen, joku kaunis päivä, ulosotto takavarikoisi joka ikisen säästämäni euron. Ei käy! Mielummin käytän elämiseen jokaisen euron, jonka onnistun hankkimaan. Elän hetkessä, vain tätä päivää - huomista meille ei ole vielä annettu.
Tarinani on vasta aluillaan. Paljon on vielä kerrottavaa. Oman elämäni matkasta todellisin esimerkein. Kuinka olen asiat käytännössä hoitanut?
Matka jatkuu, lisää seuraavissa kirjoituksissa...
P.S. Kaikki mökeillään vakituisesti asuvat! Mökillä asumiseen vaadittavan toisen "virallisen kotiosoitteen" voi vuokrata, kuten edellä kerroin. Tulee huomattavasti edullisemmaksi kuin koko asunnon vuokraaminen, jota sitten pitäisi tyhjillään. Ihmeellinen lakipykälä tuokin on! Ihminen voi asua vaikka paperinkeräyslaatikossa vuosikaudet, eikä se häiritse ketään. Mutta jos asut omalla mökilläsi, niin se ei käy. Tai tietenkin käy, jos pidät samaan aikaan yllä toista asuntoa, tyhjillään.
sunnuntai 18. toukokuuta 2014
Matka alkaa
Koska tilanne oli kannaltani katsottuna todella turhauttava ja olin vailla mahdollisuuksia selvitä tuosta valtavasta velkataakasta. En enää välittänyt ulosoton kirjeistä enkä soitoista. Yritin vain selvitä arjesta ja hankkia riittävästi tuloja jokapäiväisiin menoihin. Velkavuori kasvoi kasvamistaan.
Jossain vaiheessa ulosoton aktiivisuus alkoi kyllästyttämään. Ei mennyt millään heidän jakeluun, että en voi tilanteelle tehdä mitään ratkaisevaa ja olisi elämäkin elettävänä. Kerroin, että minua ei tarvitse infota joka kuukausi velkamäärän kasvusta, tiesin sen ilman kirjeiden lähettelyä. Kerroin myös, että soitan heille jos minulle tulee asia. Se ei kelvannut, joten puhelimeni soi heidän toimestaan melko tiheään. Välillä tuntui, että heillä ei olisi muuta tekemistä kuin valvoa minun menojani. Asioihin tulisi muutos. Halusin vapauttaa itseni tuosta koiran osasta. Paitsi, että koiriakin kohdellaan usein paremmin ja tasa-arvoisemmin.
Aivan alkuun, yksinkertaisin liike oli tehdä muuttoilmoitus. Siirsin kirjani etelä-suomalaiseen suurkaupunkiin. Muuttoa varten tarvitsin osoitteen. Se järjestyi kätevästi yhtiöltä jonka toimialaan kuuluu osoitepalvelu. En siis vuokrannut asuntoa, vaan pelkän osoitteen. Minusta tuli paperilla asukas tuohon suurkaupunkiin, vaikka en yhtään yötä tuossa osoitteessa ikinä nukkunut. Postini siirtyi uuteen osoitteeseen ja samalla ulosoton henkilöstö vaihtui. Ulosottoasioita hoitaa aina oman kotipaikan vouti. Minua oli turha hakea kotikäynnillä uudesta osoitteestani, koska sehän oli vain osoitepalvelu. Tuollaisesta palvelusta saapuneet kirjeet voi noutaa itse tai pyytää jälleen lähettämään ne haluamaasi osoitteeseen (esim. postilokero) viikottain tai miten vain haluaa. Postilokeron vuokrasin eri paikkakunnalta missä oleilin, jotta seuraamiseni vaikeutui.
Muuttoilmoitus helpotti jo tilannetta kummasti. Perintäasioita hoidettiin eri paikkakunnalla kuin missä itse oleilin, joten sain sen suhteen alkuun jopa täydellisen rauhan. Tämän seurauksena jossain vaiheessa puhelimeni alkoi tietysti soimaan tiheämmin ja numero meni vaihtoon. Otin uuden numeron, joka ei enää ollut nimissäni. Myös prepaid numerot on käteviä käyttää.
Minua ei enää voinutkaan niin helposti lähestyä ja tämä hieman vapautti oloani. Menin asioissa kuitenkin vielä paljon pidemmälle. Minusta jäi edelleen jälkiä yhteiskuntaan. Pankkitiliäni voitiin valvoa jne. Meillä jokaisella on iso nippu erilaisia kortteja lompakossa, joiden käytöstä jää johonkin jälki. Kuinka toimin niiden suhteen?
Matka näkymättömyyteen oli alkanut! Kuinka pitkälle menin, siitä seuraavissa kirjoituksissa...
Tänään nautiskelen välimerellisestä hellesäästä ja lueskelen hyvää kirjaa rannalla.
Iloa kaikille lukijoille!
Jossain vaiheessa ulosoton aktiivisuus alkoi kyllästyttämään. Ei mennyt millään heidän jakeluun, että en voi tilanteelle tehdä mitään ratkaisevaa ja olisi elämäkin elettävänä. Kerroin, että minua ei tarvitse infota joka kuukausi velkamäärän kasvusta, tiesin sen ilman kirjeiden lähettelyä. Kerroin myös, että soitan heille jos minulle tulee asia. Se ei kelvannut, joten puhelimeni soi heidän toimestaan melko tiheään. Välillä tuntui, että heillä ei olisi muuta tekemistä kuin valvoa minun menojani. Asioihin tulisi muutos. Halusin vapauttaa itseni tuosta koiran osasta. Paitsi, että koiriakin kohdellaan usein paremmin ja tasa-arvoisemmin.
Aivan alkuun, yksinkertaisin liike oli tehdä muuttoilmoitus. Siirsin kirjani etelä-suomalaiseen suurkaupunkiin. Muuttoa varten tarvitsin osoitteen. Se järjestyi kätevästi yhtiöltä jonka toimialaan kuuluu osoitepalvelu. En siis vuokrannut asuntoa, vaan pelkän osoitteen. Minusta tuli paperilla asukas tuohon suurkaupunkiin, vaikka en yhtään yötä tuossa osoitteessa ikinä nukkunut. Postini siirtyi uuteen osoitteeseen ja samalla ulosoton henkilöstö vaihtui. Ulosottoasioita hoitaa aina oman kotipaikan vouti. Minua oli turha hakea kotikäynnillä uudesta osoitteestani, koska sehän oli vain osoitepalvelu. Tuollaisesta palvelusta saapuneet kirjeet voi noutaa itse tai pyytää jälleen lähettämään ne haluamaasi osoitteeseen (esim. postilokero) viikottain tai miten vain haluaa. Postilokeron vuokrasin eri paikkakunnalta missä oleilin, jotta seuraamiseni vaikeutui.
Muuttoilmoitus helpotti jo tilannetta kummasti. Perintäasioita hoidettiin eri paikkakunnalla kuin missä itse oleilin, joten sain sen suhteen alkuun jopa täydellisen rauhan. Tämän seurauksena jossain vaiheessa puhelimeni alkoi tietysti soimaan tiheämmin ja numero meni vaihtoon. Otin uuden numeron, joka ei enää ollut nimissäni. Myös prepaid numerot on käteviä käyttää.
Minua ei enää voinutkaan niin helposti lähestyä ja tämä hieman vapautti oloani. Menin asioissa kuitenkin vielä paljon pidemmälle. Minusta jäi edelleen jälkiä yhteiskuntaan. Pankkitiliäni voitiin valvoa jne. Meillä jokaisella on iso nippu erilaisia kortteja lompakossa, joiden käytöstä jää johonkin jälki. Kuinka toimin niiden suhteen?
Matka näkymättömyyteen oli alkanut! Kuinka pitkälle menin, siitä seuraavissa kirjoituksissa...
Tänään nautiskelen välimerellisestä hellesäästä ja lueskelen hyvää kirjaa rannalla.
Iloa kaikille lukijoille!
tiistai 13. toukokuuta 2014
Kenen etu?
Kuka hyötyy siitä, että jopa inhimillisesti katsottuna täysin mahdoton velkataakka on vedettävä perässään suurin osa työssäolo vuosista. Miksi työkykyisiä ylivelkaantuneita ajetaan henkisesti täysin loppuun? Ja vain sen vuoksi, että jossain vaiheessa elämää on tapahtunut jotain täysin ennalta suunnittelematonta. Joku on voinut ollut väärään aikaan väärässä paikassa - ottanut ylisuuren riskin epäonnistuen. Joku toinen on voinut töppäillä laskelmien kanssa, yksi on voinut sairastua kesken bisneksen teon. Yhtä kaikki, syitä voi olla monia. On myös mahdollista saada ylisuuri velkataakka niskaan ilman todellista rahavelkaa, virtuaaalinen verovelka joka ei edes perustu toteutuneisiin raha-asioihin. Uskoisin kuitenkin, että suurin osa on ajautunut tilanteeseen tahtomattaan ja tekisi monta asiaa toisin, jos asioita voisi jälkeen päin muuttaa. Yleensä ratkaisut tehdään sen hetkisen tiedon varassa ja joskus jopa paniikinomaisesti. Ja ratkaisun hinta voi olla kallis, todella kallis. Onko mitään järkeä maksaa tuota hintaa? Kenenkään?
Miksi on niin vaikea luoda ja toteuttaa yksityisen kansalaisen konkurssi. Kun olet kaiken pois antanut ja sinulle ei jää kuin yllä olevat vaatteet päälle, niin saisit uuden mahdollisuuden. Uusi alku puhtaalta pöydältä! Miksi se ei Suomessa onnistu? Onko perintäyhtiöt voidelleet valtakunnan päättäjät niin hyvin, että asiaan ei voi tarttua. Onhan yksityisen ihmisen taloudellinen katastrofi kuitenkin huikean hyvä bisnes joillekin tahoille. Perinnässä olevat velat eivät lyhene juuri lainkaan, vaikka perintään tekisi maksusuorituksia. Suurin osa lyhennyksistä menee aina "kuluihin", eli loppujen lopuksi perintäyhtiöden omistajien taskuun osinkojen muodossa. Tänä päivänä moni perintäyhtiö on ulkomailta käsin omistettu, joten asia ei taida olla enää edes Suomalaisten käsissä? Sama koskee myös valtion toimesta järjestettyä ulosottoa. Maksuista suurin osa menee kuluihin ja korkoihin, velka ei helposti lyhene. Miksi me Suomalaiset suostutaan tähän? Miksi nielemme kaiken aina mukisematta. Tämä taitaa olla maan tapa vähän joka asiassa, silloinkin kun meitä kohdellaan huonosti. Itse en tähän suostunut.
Kuka loppujen lopuksi maksaa tämän hinnan? Aivan oikein, yhteiskunta. Ylivelkaantuneet kansalaiset siirtyvät työskentelemään harmaalle puolelle. Jotkut menettävät paineen alla terveytensä ja ajautuvat hoitokierteisiin yhteiskunnan laskuun. Harmaalle puolelle siirtyvien verokertymät tippuvat nollaan. Eläkemaksujen kertymät pysähtyvät. Lasku kaikesta tulee yhteiskunnan maksettavaksi viimeistään siinä vaiheessa, kun nämä ihmiset eivät enää itse kykene huolehtimaan päivättäisestä tulostaan. Se päivä tulee eteen enemmin tai myöhemmin, lähes jokaisen kohdalla. Yhteiskunnan ulkopuolella elävän omaisuus harvoin karttuu niin paljon, että sillä voisi oman eläkkeen kustantaa. Joten yhteiskunnalla on aina tuon laskun maksu edessä. Ja aivan turhaan - päästetään nämä ihmiset kahleista ja palaamaan normaaleihin töihin, osaksi maksavaa yhteiskuntaa.
Turha kertoa minulle, että se on maan tapa ja se on vain nieltävä, kaikkinensa. Onhan Pohjois-Koreassakin maan tapoja. Diktaattori kertoo mitä tehdään ja kuka saa päivittäisen riisiannoksen. Se on sen maan tapa, onko se myös oikein? Onko mielestänne myös heidän suostuttava siihen mukisematta. Ja turha kertoa minulle, että se on eri asia. Miksi olisi? Ihmisiä voidaan kyykyttää riisikupilla tai kohtuuttoman velan perinnällä. Onko demokraattisesti järjestetty kyykytys oikeutetumpaa kuin diktaattorin toimesta suoritettu. Mielestäni ei.
Näkymätön kansalainen siirtyy huonon kohtelun ulottumattomiin. Silloin kun järjestelmä on mätä eikä toimi, on ratkaisut tehtävä itse!
Lisärangaistuksilla tai -sanktioilla tämä asia ei korjaannu. Ihminen joka elää ylisuuren velan alla, jättimäisessä paineessa, kuolee sisältäpäin - pala palalta, melko nopeasti. Sen jälkeen millään lisäsanktiolla ei ole mitään vaikutusta. On aivan sama miten monta nollaa sinne laskun loppuun lisätään: Ei se kiinnosta enää pätkääkään. Mahdoton maksettavaksi on edelleen mahdoton. Ei se siitä lisää sakottamalla tms. miksikään muutu.
Lisää seuraavissa kirjoituksissa...
Miksi on niin vaikea luoda ja toteuttaa yksityisen kansalaisen konkurssi. Kun olet kaiken pois antanut ja sinulle ei jää kuin yllä olevat vaatteet päälle, niin saisit uuden mahdollisuuden. Uusi alku puhtaalta pöydältä! Miksi se ei Suomessa onnistu? Onko perintäyhtiöt voidelleet valtakunnan päättäjät niin hyvin, että asiaan ei voi tarttua. Onhan yksityisen ihmisen taloudellinen katastrofi kuitenkin huikean hyvä bisnes joillekin tahoille. Perinnässä olevat velat eivät lyhene juuri lainkaan, vaikka perintään tekisi maksusuorituksia. Suurin osa lyhennyksistä menee aina "kuluihin", eli loppujen lopuksi perintäyhtiöden omistajien taskuun osinkojen muodossa. Tänä päivänä moni perintäyhtiö on ulkomailta käsin omistettu, joten asia ei taida olla enää edes Suomalaisten käsissä? Sama koskee myös valtion toimesta järjestettyä ulosottoa. Maksuista suurin osa menee kuluihin ja korkoihin, velka ei helposti lyhene. Miksi me Suomalaiset suostutaan tähän? Miksi nielemme kaiken aina mukisematta. Tämä taitaa olla maan tapa vähän joka asiassa, silloinkin kun meitä kohdellaan huonosti. Itse en tähän suostunut.
Kuka loppujen lopuksi maksaa tämän hinnan? Aivan oikein, yhteiskunta. Ylivelkaantuneet kansalaiset siirtyvät työskentelemään harmaalle puolelle. Jotkut menettävät paineen alla terveytensä ja ajautuvat hoitokierteisiin yhteiskunnan laskuun. Harmaalle puolelle siirtyvien verokertymät tippuvat nollaan. Eläkemaksujen kertymät pysähtyvät. Lasku kaikesta tulee yhteiskunnan maksettavaksi viimeistään siinä vaiheessa, kun nämä ihmiset eivät enää itse kykene huolehtimaan päivättäisestä tulostaan. Se päivä tulee eteen enemmin tai myöhemmin, lähes jokaisen kohdalla. Yhteiskunnan ulkopuolella elävän omaisuus harvoin karttuu niin paljon, että sillä voisi oman eläkkeen kustantaa. Joten yhteiskunnalla on aina tuon laskun maksu edessä. Ja aivan turhaan - päästetään nämä ihmiset kahleista ja palaamaan normaaleihin töihin, osaksi maksavaa yhteiskuntaa.
Turha kertoa minulle, että se on maan tapa ja se on vain nieltävä, kaikkinensa. Onhan Pohjois-Koreassakin maan tapoja. Diktaattori kertoo mitä tehdään ja kuka saa päivittäisen riisiannoksen. Se on sen maan tapa, onko se myös oikein? Onko mielestänne myös heidän suostuttava siihen mukisematta. Ja turha kertoa minulle, että se on eri asia. Miksi olisi? Ihmisiä voidaan kyykyttää riisikupilla tai kohtuuttoman velan perinnällä. Onko demokraattisesti järjestetty kyykytys oikeutetumpaa kuin diktaattorin toimesta suoritettu. Mielestäni ei.
Näkymätön kansalainen siirtyy huonon kohtelun ulottumattomiin. Silloin kun järjestelmä on mätä eikä toimi, on ratkaisut tehtävä itse!
Lisärangaistuksilla tai -sanktioilla tämä asia ei korjaannu. Ihminen joka elää ylisuuren velan alla, jättimäisessä paineessa, kuolee sisältäpäin - pala palalta, melko nopeasti. Sen jälkeen millään lisäsanktiolla ei ole mitään vaikutusta. On aivan sama miten monta nollaa sinne laskun loppuun lisätään: Ei se kiinnosta enää pätkääkään. Mahdoton maksettavaksi on edelleen mahdoton. Ei se siitä lisää sakottamalla tms. miksikään muutu.
Lisää seuraavissa kirjoituksissa...
sunnuntai 11. toukokuuta 2014
Nurkkaan ajettu
Ulosotto painosti päälle ja vaati suorituksia joka kuukausi. Virasto ei voinut hyväksyä sitä, että tein töitä yrittäjänä ja en pystyisi toimittamaan heille rahaa säännöllisesti. Olisi kuulemma parempi jos lopettaisin yritystoiminnan ja ryhtyisin vaikka työttömäksi. Maksujen suhteen yritin kertoa, että yrittäjän tulot eivät saavu kuten "manulle illallinen". Joskus tulee kuukausia, että ei saa tuloa tai voittoa aikaiseksi, vaikka kuinka parhaansa tekisi. Toisinaan tili tulee taas helpommin. Kaikki vaikuttaa kaikkeen. Se vaan on näin.
Saadakseni jonkinlaisen työrauhan tilanteeseen jouduin tekemään maksusopimuksen ulosoton kanssa. Maksaisin joka kuukausi tietyn summan ja saisin olla suht koht rauhassa, toistaiseksi. Maksettava summa tuntui mielestäni liian suurelta, mutta se oli heidän mielestä vain minimivaatimus. Suostuin siihen, lähinnä pakon edessä. Halusin vihdoin keskittyä bisneksen kehittämiseen. Halusin myös olla ns. kunnon kansalainen ja suoriutua velvollisuuksistani.
Ulosotto muistutti minua usein siitä, kuinka yritykseni varat ja omaisuus on ulosmitattavissa millä hetkellä tahansa. Elin siis jatkuvassa epävarmuudessa. Kuinka kehittäisin bisnestä, jos kaikki on mahdollista menettää heti seuraavalla hetkellä. Ajattelin päivittäin milloin ovikello soi ja kaikki ulosmitataan. Olihan minulla tästä jo kokemusta kesäkioskin ulosmittauksen muodossa. Toisaalta, kuinka suoriutuisin jättimäisestä ulosottovelasta, jos en saisi bisnestäni riittävän suureksi. Olin puun ja kuoren välissä. Tilanne hermostutti ja ahdisti minua.
Tilanne ajautui pikku hiljaa siihen, että suoriutuakseni ulosottomaksuista minun oli jätettävä sen hetkisiä uusia veroja ja muita maksuja rästiin. Yhtälö alkoi tuntua mahdottomalta hoitaa kunnialla ja täysjärkisesti. Maksuvaikeudet aiheuttivat sen, että vierailuni ulosotossa tihenivät jälleen. Jouduin selvittämään heille milloin mitäkin, omasta mielestäni tyhjänpäiväisiä asioita. Kysymys saattoi olla esimerkiksi puhelimestani, olihan minulla sen hetken huippu-uutuus, Nokian kommunikaattori. Oli kuulemma liian arvokas käyttööni. Kuinka olen sellaisen pystynyt edes hankkimaan? Millä rahalla? Kysymyksiä kysymysten perään, lähes loputtomasti.
Olin järjestelmän hampaissa ja minua ahdisteltiin kaikin mahdollisin keinoin, tilanne tuntui toivottomalta. Velkasaneerauksesta ei ollut apua. Tuloni olivat saaneeraukseen pääsemiseksi liian epäsäännölliset. Velkaneuvojat eivät osanneet auttaa asiassa. Tilannetta ei helpottanut se, että jokaisen maksusuorituksen jälkeen velkani ulosottoon oli suurempi kuin ennen maksua. Siis täysin turhaa työtä, tuo maksaminen. Tilanne helpottaisi vasta vuoden 2020 tienoilla. Matka sinne tuntui iäisyydeltä ja sitähän se olisi, omassa elämäni pituisessa mittakaavassa ajateltuna. Elimme vasta 2000-luvun ensimmäisiä vuosia.
Lopulta murruin, annoin periksi. En antanut periksi elämälle, vaan tuolle mahdottomalle tilanteelle. Tuosta hetkestä eteenpäin pärjäisin omillani. En enää välittäisi ulosotosta tai muista velvotteista. Totesin, että elämä on liian lyhyt ja tarkoitettu elettäväksi. Tuon hetkinen tilanne ei ollut elämää. Olin nurkkaan ajettu. Tuomittu kärsimään näkymätöntä elinkautista. Nurkkaan ajettuna eläimet ovat vaarallisimmillaan. Päättäjille ja yhteiskunnan vaikuttajille tiedoksi, tämä koskee myös ihmisiä.
Siitä hetkestä eteenpäin ajattelisin vain itseäni. Itsekästä? Ehkä monen mielestä, mutta en siitä välittäisi. Minulle ei jäänyt enää muita vaihtoehtoja. Vapautin itseni tuosta velkavankeudesta. Pidä huoli omista asioistasi, näin minua oli herra johtava lääninvouti jo aiemmin opastunut. Ja sen tein!
Aloin tekemään kauppaa ja bisnestä vailla huolia ulosottomaksuista ja sanktioista. Olin parhaani tehnyt ja yrittänyt - se ei kuitenkaan yhteiskunnalle riittänyt. Olinko epäonnistunut? Ehkä niin.
Olin kuitenkin vapaa. Elämä alkoi taas tuntumaan elämälle. Vouti yritti ahdistella, mutta en siitä välittänyt. Minulle lähetettiin kirjeitä viikoittain, joissa uhkailtiin aina vain suuremmilla sanktiomaksuilla. En välittänyt niistä enää. Lähetelköön kirjeitä, ajattelin. Laitoin kirjeet suoraan paperinkeräykseen. En edes avannut niitä. Miksi olisin avannut? Minua ei kiinnostanut kirjeiden alimmainen rivi, se jossa ilmoitetaan velkasumma. Tiesin sen avaamattakin, summa kasvoi päivä päivältä.
Vanhin poikani täytti noihin aikoihin 15 vuotta. Ostin pojalle skootterin, uuden skootterin, käteisellä. Kyllä, käytin omat hankkeeni omiin menoihini - tuntui hyvälle.
Tuosta alkoi kissa ja hiiri leikki voudin kanssa. Pankkitilini asetettiin tarkailuun ja koska en enää avannut perintäkirjeitä minulle soiteltiin jopa päivittäin heidän toimesta. Olisi kuulemma asiaa. Olkoon, ei kiinnostanut. En edes vaivautunut vastaamaan heidän puheluihin. Miksi olisin? Minulla ei ollut heille asiaa, eikä enää kiinnostanut kuulla heidän ongelmista.
Kuinka vältellä voudin ahneita käsiä? Kuinka siirrellä ja käyttää rahaa, että ulosotto ei ehdi väliin? Siihen on paljon konsteja, lähes loputtomasti. Mitä enemmän asiaan perehdyin, sen enemmän vaihtoehtoja löytyi. Tuossa vaiheessa en kuitenkaan ollut vielä näkymätön, sen aika tulisi myöhemmin.
Lisää seuraavissa kirjoituksissa...
Saadakseni jonkinlaisen työrauhan tilanteeseen jouduin tekemään maksusopimuksen ulosoton kanssa. Maksaisin joka kuukausi tietyn summan ja saisin olla suht koht rauhassa, toistaiseksi. Maksettava summa tuntui mielestäni liian suurelta, mutta se oli heidän mielestä vain minimivaatimus. Suostuin siihen, lähinnä pakon edessä. Halusin vihdoin keskittyä bisneksen kehittämiseen. Halusin myös olla ns. kunnon kansalainen ja suoriutua velvollisuuksistani.
Ulosotto muistutti minua usein siitä, kuinka yritykseni varat ja omaisuus on ulosmitattavissa millä hetkellä tahansa. Elin siis jatkuvassa epävarmuudessa. Kuinka kehittäisin bisnestä, jos kaikki on mahdollista menettää heti seuraavalla hetkellä. Ajattelin päivittäin milloin ovikello soi ja kaikki ulosmitataan. Olihan minulla tästä jo kokemusta kesäkioskin ulosmittauksen muodossa. Toisaalta, kuinka suoriutuisin jättimäisestä ulosottovelasta, jos en saisi bisnestäni riittävän suureksi. Olin puun ja kuoren välissä. Tilanne hermostutti ja ahdisti minua.
Tilanne ajautui pikku hiljaa siihen, että suoriutuakseni ulosottomaksuista minun oli jätettävä sen hetkisiä uusia veroja ja muita maksuja rästiin. Yhtälö alkoi tuntua mahdottomalta hoitaa kunnialla ja täysjärkisesti. Maksuvaikeudet aiheuttivat sen, että vierailuni ulosotossa tihenivät jälleen. Jouduin selvittämään heille milloin mitäkin, omasta mielestäni tyhjänpäiväisiä asioita. Kysymys saattoi olla esimerkiksi puhelimestani, olihan minulla sen hetken huippu-uutuus, Nokian kommunikaattori. Oli kuulemma liian arvokas käyttööni. Kuinka olen sellaisen pystynyt edes hankkimaan? Millä rahalla? Kysymyksiä kysymysten perään, lähes loputtomasti.
Olin järjestelmän hampaissa ja minua ahdisteltiin kaikin mahdollisin keinoin, tilanne tuntui toivottomalta. Velkasaneerauksesta ei ollut apua. Tuloni olivat saaneeraukseen pääsemiseksi liian epäsäännölliset. Velkaneuvojat eivät osanneet auttaa asiassa. Tilannetta ei helpottanut se, että jokaisen maksusuorituksen jälkeen velkani ulosottoon oli suurempi kuin ennen maksua. Siis täysin turhaa työtä, tuo maksaminen. Tilanne helpottaisi vasta vuoden 2020 tienoilla. Matka sinne tuntui iäisyydeltä ja sitähän se olisi, omassa elämäni pituisessa mittakaavassa ajateltuna. Elimme vasta 2000-luvun ensimmäisiä vuosia.
Lopulta murruin, annoin periksi. En antanut periksi elämälle, vaan tuolle mahdottomalle tilanteelle. Tuosta hetkestä eteenpäin pärjäisin omillani. En enää välittäisi ulosotosta tai muista velvotteista. Totesin, että elämä on liian lyhyt ja tarkoitettu elettäväksi. Tuon hetkinen tilanne ei ollut elämää. Olin nurkkaan ajettu. Tuomittu kärsimään näkymätöntä elinkautista. Nurkkaan ajettuna eläimet ovat vaarallisimmillaan. Päättäjille ja yhteiskunnan vaikuttajille tiedoksi, tämä koskee myös ihmisiä.
Siitä hetkestä eteenpäin ajattelisin vain itseäni. Itsekästä? Ehkä monen mielestä, mutta en siitä välittäisi. Minulle ei jäänyt enää muita vaihtoehtoja. Vapautin itseni tuosta velkavankeudesta. Pidä huoli omista asioistasi, näin minua oli herra johtava lääninvouti jo aiemmin opastunut. Ja sen tein!
Aloin tekemään kauppaa ja bisnestä vailla huolia ulosottomaksuista ja sanktioista. Olin parhaani tehnyt ja yrittänyt - se ei kuitenkaan yhteiskunnalle riittänyt. Olinko epäonnistunut? Ehkä niin.
Olin kuitenkin vapaa. Elämä alkoi taas tuntumaan elämälle. Vouti yritti ahdistella, mutta en siitä välittänyt. Minulle lähetettiin kirjeitä viikoittain, joissa uhkailtiin aina vain suuremmilla sanktiomaksuilla. En välittänyt niistä enää. Lähetelköön kirjeitä, ajattelin. Laitoin kirjeet suoraan paperinkeräykseen. En edes avannut niitä. Miksi olisin avannut? Minua ei kiinnostanut kirjeiden alimmainen rivi, se jossa ilmoitetaan velkasumma. Tiesin sen avaamattakin, summa kasvoi päivä päivältä.
Vanhin poikani täytti noihin aikoihin 15 vuotta. Ostin pojalle skootterin, uuden skootterin, käteisellä. Kyllä, käytin omat hankkeeni omiin menoihini - tuntui hyvälle.
Tuosta alkoi kissa ja hiiri leikki voudin kanssa. Pankkitilini asetettiin tarkailuun ja koska en enää avannut perintäkirjeitä minulle soiteltiin jopa päivittäin heidän toimesta. Olisi kuulemma asiaa. Olkoon, ei kiinnostanut. En edes vaivautunut vastaamaan heidän puheluihin. Miksi olisin? Minulla ei ollut heille asiaa, eikä enää kiinnostanut kuulla heidän ongelmista.
Kuinka vältellä voudin ahneita käsiä? Kuinka siirrellä ja käyttää rahaa, että ulosotto ei ehdi väliin? Siihen on paljon konsteja, lähes loputtomasti. Mitä enemmän asiaan perehdyin, sen enemmän vaihtoehtoja löytyi. Tuossa vaiheessa en kuitenkaan ollut vielä näkymätön, sen aika tulisi myöhemmin.
Lisää seuraavissa kirjoituksissa...
perjantai 9. toukokuuta 2014
Pidä huoli omista asioistasi
Oli kaunis kesäpäivä. Kesäkioskini myyntiluukulle asteli joukko miehiä ja yksi heistä kysyi kuka olen. Ihmettelin outoa kysymystä ja katselin miehiä. Yleensä kyselijät ensin esittelevät itsensä, siten saa keskustelun paremmin aikaiseksi. Kaksi miehistä tuli sisään kioskin sivuovesta ja toinen luki papereista nimeni, kysyen olenko sama henkilö. Kyllä olen, vastasin. Olen lääninvouti, siis johtava ulosottoviranomainen, toinen miehistä sanoi. Asia selvä, vastasin ihmetellen.
Mietin, että mitähän nyt tuleman pitää. Sillä välin ulkona olevat miehet mittailivat katsellaan kioskiani ja keskustelivat jotain mitä en kuullut. Tämä kioski on nyt takavarikoitu ulosoton toimesta, totesi johtava ulosottoviranomainen. Nimi alle tuohon paperiin, hän jatkoi. Olin ihmeissäni ja ajatukseni löi tyhjää, yritin päästä jyvälle mitä nyt oikein tapahtuu. Kioskivaunu oli itse rakennettu ja sen rahallinen arvo oli lähinnä siinä, että sillä sai muutaman satasen (oli markka-aika) päivittäin myyntiä aikaiseksi mahdollisia asiakkaita palvellen, kun jaksoi olla ahkera. Tämä oli kuitenkin minulle erittäin tärkeä asia siinä elämäntilanteessa. Kioskin pyörittäminen. Se piti ajatukseni työnteossa ja loi samalla uskoa tulevaan. Kyllä tästä vielä noustaan, ajattelin usein kioskia aamuisin avatessani.
Oikeudenkäynnissä saamani tuomio, tuo jättimäinen korvaussumma, paisui ulosotossa ja kasvoi korkoa korolle. En asialle voinut tehdä juuri mitään. Satunnaisia lyhennyksiä silloin tällöin, joista ei ollut mitään hyötyä jatkuvasti kasvavan velkasumman suhteen. Yritin kuitenkin kovasti ja elätin jopa perheeni, olin päässyt pois sosiaaliturvakierteestä johon ajauduin heti oikeudenkäynnin jälkeen. Tämä ei kuitenkaan sopinut yhteiskunnallemme.
Takaisin tuohon päivään ja kioskille, miehet siis ottivat kioskin haltuun. Uusi lukko ovelle ja "takavarikoitu" paperilappunen kylkeen. Yksi heistä otti päiväkassan mukaan ja siitä lähdettiin sitten paikalliselle ulosottotoimistolle. Sain heiltä sentään kyydin, mentiin oikein hienosti kahden auton letkassa. Miehiä oli yhteensä viisi, laskin mielessäni. Melko kallista toimintaa yhteiskunnalle. Tarvittiinko tuohon tilanteeseen noin monta miestä ja he tulivat läänin pääkaupungista saakka. Ehkä he halusivat vain näyttää voimansa, tai jotain muuta. En ymmärtänyt.
Ulosottovirastolla täyteltiin paperilappusia ja sieltä matka jatkui kotiini. Asuin yksin pienessä vuokrakaksiossa. Kaiken tapahtuneen jälkeen elin siis asumuserossa vaimostani. Kotiini lähdettiin joukolla, kaksi autoa ja viisi virkamiestä sekä tietysti minä. Kyseessä olisi kotietsintä, jälleen. Aloin pikku hiljaa ymmärtämään mistä on kyse. Herra johtava lääninvouti etsi ulosmitattavaa rahaa. Olihan ulosotossa oleva velkani satoja tuhansia markkoja, siihen aikaan todella suuri summa.
Saavuimme kotini parkkipaikalle. Kaikki miehet nousivat autoista ja lähdimme kohti kerrostalon alaovea. Siinä vaiheessa kysyin miehiltä, että onko tämä nyt hieman ylimitoitettu operaatio. Tarvitseeko tuonne ylös mennä näin suurella porukalla? Kerroin myös, että asunto on melko pieni. Pidä huoli omista asioista, oli vastaus. Sillä hetkellä mietin, että sitähän minä olen yrittänyt tehdä - pitää huolen omista asioistani! Mutta ei, se ei sovi yhteiskunnallemme, joku muu haluaa pitää huolen asioistani.
Kipusimme rappuset ylös ja pääsimme ovelleni. Ovi auki, kuului käsky. Tuossa vaiheessa minua hieman hymyilytti, yritin kuitenkin pitää pokkani ja olla asiallinen. Odota tässä ovella, kuului jälleen käsky. Yksi miehistä jäi eteiseen minua vahtimaan. Meni noin viisi sekuntia kun tuli uusi käsky, sisään sieltä. Selvä, ajattelin. Täälläkö sinä asut, oli seuraava kysymys. Näin on, vastasin. Miehet olivat sisällä ja ehtineet jo tutustua asuntooni, mutta ajattelin esitellä kotini, kuten hyviin tapoihin kuuluu.
Täällä minä nukun, näytin makuuhuonetta, jossa oli vain yksi patja petivaatteineen lattialla. Tässä minä ruokailen, näytin keittiön pöytää ja kahta tuolia. Ja tuossa on televisiotaso, jonka päällä oli telkkari mutta sen olen rahapulassa myynyt. Ja kerroin, että eihän minulla ollut edes televisiolupaa, joten sen katsominen olisi ollut laitonta. Johtava lääninvouti katsoi minua vihaisena. Minä yritin pidätellä hymyäni. Lääninvoudin neljä tutkijaa katselivat toisiaan ja pyörittelivät silmiään. Tätä minä pihalla tarkoitin, kun kysyin, että olisiko tämä nyt hieman ylimitoitettu operaatio? Kodissani oli patja, pöytä, kaksi tuolia, tv-taso, ruokailuvälineet ja vaatteeni sekä läjä postia eteisen lattialla. Ei juurikaan muuta. Kotietsintä oli suoritettu melko nopeasti, olihan heitä viisi miestä sitä suorittamassa. Yksi katsoi patjan alle ja toinen kurkkasi kylpyhuoneesen, jossa ei ollut edes suihkuverhoa. Kaksi toimetonta tutkijaa vain pyöritteli silmiään. Päähän otti ja kovasti, sen näki jo kaukaa. Tutkittiin suuren maailman tyyliin, tuli mieleeni, kuten elokuvissa. Minua hymyilytti.
Sieltä lähdimme takaisin ulosottovirastolle ja pariksi päiväksi putkaan, jälleen. Johtava lääninvouti oli sitä mieltä, että jostain on nyt rahaa löydyttävä ja sillä siisti. Olihan velkani ulosottoon niin suuri. Yritin kyllä kertoa, että summa on täysin päästä keksitty, eikä sellaisia rahoja ole ollut koskaan eikä missään. Tämä ei kuitenkaan hänelle kelvannut. Rahaa oli löydyttävä, joten tutkijat etsivät kaikkialta. Vaimoni asunto tutkittiin ja tällä kertaa myös äitini asunto. Tuloksetta. Ihmettelin kuinka täysin keksitty rahasumma, rivi numeroita ja kirjaimia paperilla, voisi päätyä jonkun asuntoon ja löytyä sieltä. Tämä ei taida onnistua edes maailman parhaalta taikurilta.
Toki tämä operaatio tuotti valtiolle yli 200 markkaa käteistä, suurimmaksi osaksi kolikoita, joka oli kioskin käteiskassa. Korjaan, operaatio meinasi tuottaa, löytyi nimittäin joku pykälä jonka mukaan tuo raha piti antaa minulle takaisin, koska se oli ainut rahavarani. Tuossa tilanteessa minua ei saanutkaan heittää ulos putkasta täysin rahattomana. Joku ulosoton suojaosuus, mikäli oikein ymmärsin.
Minulle oltiin vihaisia. Miehet olivat vuokseni ravanneet ympäri kyliä pari päivää ja täysin tuloksetta. Kerroin, että en ollut heitä kutsunut ja mielummin jättäisin tämmöiset väliin. Pidä huoli omista asioistasi, oli jälleen käsky. Selvä, pidetään. Minua alkoi jo ärsyttämään ja tulisin kyllä pitämään huolen omista asioistani. Tämä alkoi jo iskostumaan päähäni. En vain tuolloin vielä tiennyt kuinka ja mitenkä.
Kioskini kuitenkiin takavarikoitiin, oli jälleen uusi pulma edessä.
Lisää seuraavissa kirjoituksissa...
Mietin, että mitähän nyt tuleman pitää. Sillä välin ulkona olevat miehet mittailivat katsellaan kioskiani ja keskustelivat jotain mitä en kuullut. Tämä kioski on nyt takavarikoitu ulosoton toimesta, totesi johtava ulosottoviranomainen. Nimi alle tuohon paperiin, hän jatkoi. Olin ihmeissäni ja ajatukseni löi tyhjää, yritin päästä jyvälle mitä nyt oikein tapahtuu. Kioskivaunu oli itse rakennettu ja sen rahallinen arvo oli lähinnä siinä, että sillä sai muutaman satasen (oli markka-aika) päivittäin myyntiä aikaiseksi mahdollisia asiakkaita palvellen, kun jaksoi olla ahkera. Tämä oli kuitenkin minulle erittäin tärkeä asia siinä elämäntilanteessa. Kioskin pyörittäminen. Se piti ajatukseni työnteossa ja loi samalla uskoa tulevaan. Kyllä tästä vielä noustaan, ajattelin usein kioskia aamuisin avatessani.
Oikeudenkäynnissä saamani tuomio, tuo jättimäinen korvaussumma, paisui ulosotossa ja kasvoi korkoa korolle. En asialle voinut tehdä juuri mitään. Satunnaisia lyhennyksiä silloin tällöin, joista ei ollut mitään hyötyä jatkuvasti kasvavan velkasumman suhteen. Yritin kuitenkin kovasti ja elätin jopa perheeni, olin päässyt pois sosiaaliturvakierteestä johon ajauduin heti oikeudenkäynnin jälkeen. Tämä ei kuitenkaan sopinut yhteiskunnallemme.
Takaisin tuohon päivään ja kioskille, miehet siis ottivat kioskin haltuun. Uusi lukko ovelle ja "takavarikoitu" paperilappunen kylkeen. Yksi heistä otti päiväkassan mukaan ja siitä lähdettiin sitten paikalliselle ulosottotoimistolle. Sain heiltä sentään kyydin, mentiin oikein hienosti kahden auton letkassa. Miehiä oli yhteensä viisi, laskin mielessäni. Melko kallista toimintaa yhteiskunnalle. Tarvittiinko tuohon tilanteeseen noin monta miestä ja he tulivat läänin pääkaupungista saakka. Ehkä he halusivat vain näyttää voimansa, tai jotain muuta. En ymmärtänyt.
Ulosottovirastolla täyteltiin paperilappusia ja sieltä matka jatkui kotiini. Asuin yksin pienessä vuokrakaksiossa. Kaiken tapahtuneen jälkeen elin siis asumuserossa vaimostani. Kotiini lähdettiin joukolla, kaksi autoa ja viisi virkamiestä sekä tietysti minä. Kyseessä olisi kotietsintä, jälleen. Aloin pikku hiljaa ymmärtämään mistä on kyse. Herra johtava lääninvouti etsi ulosmitattavaa rahaa. Olihan ulosotossa oleva velkani satoja tuhansia markkoja, siihen aikaan todella suuri summa.
Saavuimme kotini parkkipaikalle. Kaikki miehet nousivat autoista ja lähdimme kohti kerrostalon alaovea. Siinä vaiheessa kysyin miehiltä, että onko tämä nyt hieman ylimitoitettu operaatio. Tarvitseeko tuonne ylös mennä näin suurella porukalla? Kerroin myös, että asunto on melko pieni. Pidä huoli omista asioista, oli vastaus. Sillä hetkellä mietin, että sitähän minä olen yrittänyt tehdä - pitää huolen omista asioistani! Mutta ei, se ei sovi yhteiskunnallemme, joku muu haluaa pitää huolen asioistani.
Kipusimme rappuset ylös ja pääsimme ovelleni. Ovi auki, kuului käsky. Tuossa vaiheessa minua hieman hymyilytti, yritin kuitenkin pitää pokkani ja olla asiallinen. Odota tässä ovella, kuului jälleen käsky. Yksi miehistä jäi eteiseen minua vahtimaan. Meni noin viisi sekuntia kun tuli uusi käsky, sisään sieltä. Selvä, ajattelin. Täälläkö sinä asut, oli seuraava kysymys. Näin on, vastasin. Miehet olivat sisällä ja ehtineet jo tutustua asuntooni, mutta ajattelin esitellä kotini, kuten hyviin tapoihin kuuluu.
Täällä minä nukun, näytin makuuhuonetta, jossa oli vain yksi patja petivaatteineen lattialla. Tässä minä ruokailen, näytin keittiön pöytää ja kahta tuolia. Ja tuossa on televisiotaso, jonka päällä oli telkkari mutta sen olen rahapulassa myynyt. Ja kerroin, että eihän minulla ollut edes televisiolupaa, joten sen katsominen olisi ollut laitonta. Johtava lääninvouti katsoi minua vihaisena. Minä yritin pidätellä hymyäni. Lääninvoudin neljä tutkijaa katselivat toisiaan ja pyörittelivät silmiään. Tätä minä pihalla tarkoitin, kun kysyin, että olisiko tämä nyt hieman ylimitoitettu operaatio? Kodissani oli patja, pöytä, kaksi tuolia, tv-taso, ruokailuvälineet ja vaatteeni sekä läjä postia eteisen lattialla. Ei juurikaan muuta. Kotietsintä oli suoritettu melko nopeasti, olihan heitä viisi miestä sitä suorittamassa. Yksi katsoi patjan alle ja toinen kurkkasi kylpyhuoneesen, jossa ei ollut edes suihkuverhoa. Kaksi toimetonta tutkijaa vain pyöritteli silmiään. Päähän otti ja kovasti, sen näki jo kaukaa. Tutkittiin suuren maailman tyyliin, tuli mieleeni, kuten elokuvissa. Minua hymyilytti.
Sieltä lähdimme takaisin ulosottovirastolle ja pariksi päiväksi putkaan, jälleen. Johtava lääninvouti oli sitä mieltä, että jostain on nyt rahaa löydyttävä ja sillä siisti. Olihan velkani ulosottoon niin suuri. Yritin kyllä kertoa, että summa on täysin päästä keksitty, eikä sellaisia rahoja ole ollut koskaan eikä missään. Tämä ei kuitenkaan hänelle kelvannut. Rahaa oli löydyttävä, joten tutkijat etsivät kaikkialta. Vaimoni asunto tutkittiin ja tällä kertaa myös äitini asunto. Tuloksetta. Ihmettelin kuinka täysin keksitty rahasumma, rivi numeroita ja kirjaimia paperilla, voisi päätyä jonkun asuntoon ja löytyä sieltä. Tämä ei taida onnistua edes maailman parhaalta taikurilta.
Toki tämä operaatio tuotti valtiolle yli 200 markkaa käteistä, suurimmaksi osaksi kolikoita, joka oli kioskin käteiskassa. Korjaan, operaatio meinasi tuottaa, löytyi nimittäin joku pykälä jonka mukaan tuo raha piti antaa minulle takaisin, koska se oli ainut rahavarani. Tuossa tilanteessa minua ei saanutkaan heittää ulos putkasta täysin rahattomana. Joku ulosoton suojaosuus, mikäli oikein ymmärsin.
Minulle oltiin vihaisia. Miehet olivat vuokseni ravanneet ympäri kyliä pari päivää ja täysin tuloksetta. Kerroin, että en ollut heitä kutsunut ja mielummin jättäisin tämmöiset väliin. Pidä huoli omista asioistasi, oli jälleen käsky. Selvä, pidetään. Minua alkoi jo ärsyttämään ja tulisin kyllä pitämään huolen omista asioistani. Tämä alkoi jo iskostumaan päähäni. En vain tuolloin vielä tiennyt kuinka ja mitenkä.
Kioskini kuitenkiin takavarikoitiin, oli jälleen uusi pulma edessä.
Lisää seuraavissa kirjoituksissa...
torstai 8. toukokuuta 2014
Merkitty mies
Oikeudenkäynti oli nopea. Siellä minulta ei kyselty juuri mitään, olin siellä ikään kuin kuunteluoppilaana. Syyttäjä vaati minulle tuomiota peitellystä osingonjaosta. Lähinnä ihmettelin kuinka se olisi tapahtunut ja millä rahalla? Yhtiöllä ei mennyt koskaan niin hyvin, että osinkoja olisi voinut jakaa. Mieleeni tuli, että täytyi vain keksiä joku termi jolla minulle saadaan syyte ja tuomio aikaiseksi.
Syyttäjä perusti vaatimuksensa yhtiön tilitapahtumiin. Todisteiksi ja perusteluiksi hän esitti yhtiön tiliotteita, jotka hän oli hankkinut pankista. Se oli mielestäni erikoista. Tiliotteista näkyi mistä rahaa oli tullut, mutta myös se mihin raha oli mennyt. Tuloja myyntitapahtumista ja menot yhtiön laskuihin. Ei yhtään epämääräistä maksua, jonka olisi voinut tulkita siirroksi verottajan ulottumattomiin tms.
Yrityksen uusi omistaja oli hukannut yhtiön vaihto-omaisuuden ja tuhonnut kirjanpidon, joten kirjanpitomateriaalia ei sen enempää oikeudessa käsitelty. Syyttäjä totesi vain, että näin paljon yritykseen on tullut rahaa ja kuitteja menoista ei ollut esittää, joten hänen mielestä tulot ovat suurimmaksi osaksi liikevoittoa. Tilitapahtumista kelpasi vain tulopuoli, mutta menoja ei kuittien puuttumisen vuoksi hänen mielestä juuri ollutkaan. Ei muuten ollut kuitteja tuloistakaan, mutta tulot hän hyväksyi ilman tositteita. Olin siis omistanut melkoisen rahantekokoneen, sellaisen haluaisin omistaa myös tänä päivänä. Liikevaihto lähes puhdasta voittoa, täydellinen firma. Miksi sellaisesta edes eroon kukaan haluaisi?
Oikeudenkäynti kesti kaikkiaan vain pari tuntia. Kiistin syyllisyyteni. Lyhyesti virsi kaunis. Jäimme odottelemaan oikeuden päätöstä. Päätös tuli aikanaan. Olin syyllinen ja sain rangaistuksen, niinpä tietysti. Istuin asianajajani huoneessa ja hän selvensi minulle saamaani tuomiota.
Tunsin olevani nalkissa ja tuosta hetkestä olenkin kertonut jo aiemmassa kirjoituksessa.
Olin siis merkitty mies. Leima otsassa. Ulosotossa ja varaton. Ei näyttänyt hyvältä, ei todellakaan. Tilanne ahdisti minua ja olin todella masentunut. Olin myös ajautuneet asumuseroon vaimostani. Kolmas lapsikin oli jo syntynyt. Vaimoni jäi asumaan lasten kanssa ja minä muutin heistä erilleen.
Tuomion jälkeisen masennuksen hellitettyä otettaan olin kuitenkin jo uuden bisneksen kimpussa. Päätin hankkia elannon erillään asuvalle perheelleni pyörittämällä pientä kesäkioskia. Tietysti samalla toivoin avio- ja perheonnemme vielä palautuvan ennalleen tai jopa paremmaksi. Kioskin päivämyynnit olivat muutamia satoja markkoja, joten ei mikään kultakaivos. Sillä pystyin kuitenkin hankkimaan pienen toimeentulon ja elättämään perheeni. Tämä ei kuitenkaan sopinut yhteiskunnallemme. Ulosottomies alkoi "häiritä" elämääni lähes viikottain. Olihan minulle tuomittu suuri verovelka siirtynyt jo ulosoton piiriin. En sitä tietenkään pystynyt maksamaan ja ahdisteluni ulosoton toimesta sai uusia jännittäviä piirteitä.
Kukaan ei tuntunut ymmärtävän, että minun olisi jotenkin elettävä tämä ainutlaatuinen elämä loppuun asti. Tuntui siltä, että viranomaistaho olisi kaikkein tyytyväisin, jos en tekisi mitään. Olisin vain ja odottaisin milloin elämä loppuu. Olinhan valtiolle suuren, syyttäjän omasta päästä keksimän, summan velkaa. Voiko pahempaa rikosta Suomessa olla?
Ilmeisesti olen liian uppiniskainen. En voinut tyytyä kohtalooni. Ajattelin, että on ihan sama olenko velkaa valtiolle 300 tuhatta markkaa vai 3 miljonaa markkaa (tai euroa). Hällä väliä, ihan sama. Kumpaakaan en pystyisi maksamaan. Osallistumiseni yhteiskuntaan veronmaksajana oli saavuttamassa päätepisteen. Lähtölaskenta näkymättömyyteen oli alkanut.
Lisää seuraavissa kirjoituksissa.
Syyttäjä perusti vaatimuksensa yhtiön tilitapahtumiin. Todisteiksi ja perusteluiksi hän esitti yhtiön tiliotteita, jotka hän oli hankkinut pankista. Se oli mielestäni erikoista. Tiliotteista näkyi mistä rahaa oli tullut, mutta myös se mihin raha oli mennyt. Tuloja myyntitapahtumista ja menot yhtiön laskuihin. Ei yhtään epämääräistä maksua, jonka olisi voinut tulkita siirroksi verottajan ulottumattomiin tms.
Yrityksen uusi omistaja oli hukannut yhtiön vaihto-omaisuuden ja tuhonnut kirjanpidon, joten kirjanpitomateriaalia ei sen enempää oikeudessa käsitelty. Syyttäjä totesi vain, että näin paljon yritykseen on tullut rahaa ja kuitteja menoista ei ollut esittää, joten hänen mielestä tulot ovat suurimmaksi osaksi liikevoittoa. Tilitapahtumista kelpasi vain tulopuoli, mutta menoja ei kuittien puuttumisen vuoksi hänen mielestä juuri ollutkaan. Ei muuten ollut kuitteja tuloistakaan, mutta tulot hän hyväksyi ilman tositteita. Olin siis omistanut melkoisen rahantekokoneen, sellaisen haluaisin omistaa myös tänä päivänä. Liikevaihto lähes puhdasta voittoa, täydellinen firma. Miksi sellaisesta edes eroon kukaan haluaisi?
Oikeudenkäynti kesti kaikkiaan vain pari tuntia. Kiistin syyllisyyteni. Lyhyesti virsi kaunis. Jäimme odottelemaan oikeuden päätöstä. Päätös tuli aikanaan. Olin syyllinen ja sain rangaistuksen, niinpä tietysti. Istuin asianajajani huoneessa ja hän selvensi minulle saamaani tuomiota.
Tunsin olevani nalkissa ja tuosta hetkestä olenkin kertonut jo aiemmassa kirjoituksessa.
Olin siis merkitty mies. Leima otsassa. Ulosotossa ja varaton. Ei näyttänyt hyvältä, ei todellakaan. Tilanne ahdisti minua ja olin todella masentunut. Olin myös ajautuneet asumuseroon vaimostani. Kolmas lapsikin oli jo syntynyt. Vaimoni jäi asumaan lasten kanssa ja minä muutin heistä erilleen.
Tuomion jälkeisen masennuksen hellitettyä otettaan olin kuitenkin jo uuden bisneksen kimpussa. Päätin hankkia elannon erillään asuvalle perheelleni pyörittämällä pientä kesäkioskia. Tietysti samalla toivoin avio- ja perheonnemme vielä palautuvan ennalleen tai jopa paremmaksi. Kioskin päivämyynnit olivat muutamia satoja markkoja, joten ei mikään kultakaivos. Sillä pystyin kuitenkin hankkimaan pienen toimeentulon ja elättämään perheeni. Tämä ei kuitenkaan sopinut yhteiskunnallemme. Ulosottomies alkoi "häiritä" elämääni lähes viikottain. Olihan minulle tuomittu suuri verovelka siirtynyt jo ulosoton piiriin. En sitä tietenkään pystynyt maksamaan ja ahdisteluni ulosoton toimesta sai uusia jännittäviä piirteitä.
Kukaan ei tuntunut ymmärtävän, että minun olisi jotenkin elettävä tämä ainutlaatuinen elämä loppuun asti. Tuntui siltä, että viranomaistaho olisi kaikkein tyytyväisin, jos en tekisi mitään. Olisin vain ja odottaisin milloin elämä loppuu. Olinhan valtiolle suuren, syyttäjän omasta päästä keksimän, summan velkaa. Voiko pahempaa rikosta Suomessa olla?
Ilmeisesti olen liian uppiniskainen. En voinut tyytyä kohtalooni. Ajattelin, että on ihan sama olenko velkaa valtiolle 300 tuhatta markkaa vai 3 miljonaa markkaa (tai euroa). Hällä väliä, ihan sama. Kumpaakaan en pystyisi maksamaan. Osallistumiseni yhteiskuntaan veronmaksajana oli saavuttamassa päätepisteen. Lähtölaskenta näkymättömyyteen oli alkanut.
Lisää seuraavissa kirjoituksissa.
maanantai 5. toukokuuta 2014
Nalkissa
Muistan ikuisesti sen päivän, kun istuin asianajajan toimistossa ja hän selvensi minulle oikeuden päätöstä. "Tuomiohan tästä tuli, joudut maksamaan valtiolle korvauksia n.300 tuhatta markkaa peitellystä osingonjaosta". Siis mitä, mietin silloin, millähän ihmeellä minä sen maksan? Olin täysin rahaton, olihan asianajajakin valtion palkkaama. Ilmeisesti hänellä oli vireillä muita ns. tärkeämpiä asioita, kun ei minun jutun jatkaminen kiinnostanut. Hän ilmoitti hyvin ykskantaan, että tyydytään tähän. Ei kannata jatkaa ja valittaa, ei se tästä miksikään muutu, saattaa jopa pahentua.
Ok, tyydytään tähän. Ei kai tässä muukaan auta, minä mietin. Tuossa vaiheessa olin nuori mies, hädin tuskin 30-vuoden ikäinen. Tulossa vasta parhaaseen työikään, jolloin pitäisi takoa tulevia vanhuuseläkkeitä sekä vanhuuden sosiaaliturvaa itselle ja muille yhteiskunnassa eläville. Siihen aikaan tuolla rahalla sai kohtuullisen omakotitalon, jos ei ihan ruuhkasuomesta katsellut. Minulle langetettiin "talovelka" maksettavaksi - vain talo puuttui. Olin nalkissa, totaalisen nalkissa. Muistan kun mietin, että tästä tuli kallis lasku maksettavaksi. En vain silloin vielä tajunnut, että lopullinen lasku tästä aiheutuu yhteiskunnalle. Erittäin kallis lasku.
Istuin kotona oikeuden päätös kourassa ja mietin, että mitenkäs nyt perhe elätetään? Kotiäiti vaimo ja kolme kasvavaa lasta tarpeineen. Olinhan aina ollut työteliäs ja onnistunut rahat elantoomme hankkimaan. Joskus täytyi pidentää työpäivää, että sai riittävän tulon hankittua, mutta olin siinä aina onnistunut. Työtunteja laskematta. Se oli minulle tärkeä asia, siis että pystyin perheemme elättämään. Olin aina ollut melko kekseliäs, ehkä liiankin, mutta myöhemmin tuo kekseliäisyys saattoi jopa pelastaa minut pahimmalta.
Nyt siihen tuli iso muutos. Työinto nollassa. Luottotiedot kuralla. Hirvittävä velka niskassa. Olin täysin lamaantunut ja rahat loppu. Ei muuta kuin hattu kourassa sosiaalitoimistoon anomaan. Sieltä kerrottiin, että ensiksi täytyy ilmoittautua työttömäksi työnhakijaksi, ennen kuin voidaan tehdä tukipäätös. Noh, seuraavaksi työvoimatoimistoon. Mitä olet tehnyt? Mitä työtä haet? Olen ollut yrittäjä aikuisikäni, mutta sellaista työtä ei taida olla tarjolla, vastasin. Juu, ei ole, mutta laitetaan sinut listoille. Otamme yhteyttä jos jotain ilmenee, muista pysyä arkisin tavoitettavissa. Selvä, tulipahan tämäkin päivä nähtyä. Ja takaisin sosiaalitoimistoon.
Tätäkö tämä nyt sitten on, mietin. Loppuikä tätä pyhäkolminaisuutta. Koti, sosiaalitoimisto, kela ja rahapaivän odottelua. Samalla vajosin päivä päivältä syvemmälle omiin ajatuksiin ja jonkinlaiseen itsesääliin. Elämäni on pilalla, ennen kuin lapseni edes ovat aikuisia. Ei voi olla totta, ajattelin.
Ukko on nyt kanveesissa ja elää tukien varassa, joten viranomaistaho oli tyytyväinen. Vierailuni ulosottovirastossa sujuivat nopeasti. Onko tuloja? Ei. Onko varoja tai säästöjä? Ei. Onko ravihevosia? Ei. Siis oikeasti, siellä kysyttiin joka kerta, onko ravihevosia tai arvokkaita tauluja jne. No, he tekivät töitään ohjeiden mukaan, luultavasti. Vierailut siellä sujuivat joutuisasti, siihen aikaan. Ja ulosottovelka kasvoi päivä päivältä suuremmaksi. Kaikki siis hyvin auringon alla. Vai oliko? Itse olin melko tympääntynyt tilanteeseen, josta ei tuntunut olevan ulospääsyä.
Muutos lähti käyntiin työvoimatoimiston puolelta, siis oikeasti, työkkäri oli liikkeelle paneva voima. Kiitos siitä heille. Minut laitettiin karenssin uhalla jonkin sortin itsensä kehittämiskurssille. Aluksi laitoin vastaan ajatukselle, mutta jouduin menemään kurssille. No, se olikin yllätyksekseni hauskaa. Suuri muutos kotona oleilulle ja tyhjäntoimittamiselle. Löysin kurssilta inspiraation ja toimeliaisuuteni palasi. Päivä päivältä sain elämäniloa takaisin. Iso osa siitä kuuluu kurssin vetäjälle, joka oli todella hyvä tyyppi ja osasi innostaa lamaantuneita sieluja. Kiitos myös hänelle. Usko itseeni ja tekemiseeni alkoi palautua. En päässyt edes kurssin loppuun, kun minulla oli jo paluu yrityselämään vireillä ja toiminimi pystyssä. Ideakin jalostui vanhoja tekemisiä päivittämällä. Täysin toimiva idea ja aloittaminen onnistui ilman ulkopuolisia varoja. Elämä alkoi hymyilemään. Olin intoa täynnä!
Kaikki näytti taas hyvälle, valo tunnelin päässä paistoi kirkkaampana kuin pitkään aikaan. Kunnes tuli se päivä, että jouduin menemään seuraavan kerran ulosottovirastoon. Taas alettiin miestä lyödä takaisin kanveesiin. Eihän tämä sopinut mitenkään ulosottomiehen ajatuksiin, että aloin tekemään jotain. Varsinkaan kun en pystynyt ilmoittamaan paljonko hankin kuukaudessa. Vasta aloitettu toiminta ja pitäisi heti pystyä tietämään paljonko saan loppuvuonna palkkaa työstäni. Täysin mahdotonta.
Siitä alkoi oravanpyöräni ulosottoviraston kanssa. Olisi ehkä kannattanut vain makoilla siellä sohvan pohjalla ja odottaa päivärahoja. Lisää seuraavissa kirjoituksissa...
Ok, tyydytään tähän. Ei kai tässä muukaan auta, minä mietin. Tuossa vaiheessa olin nuori mies, hädin tuskin 30-vuoden ikäinen. Tulossa vasta parhaaseen työikään, jolloin pitäisi takoa tulevia vanhuuseläkkeitä sekä vanhuuden sosiaaliturvaa itselle ja muille yhteiskunnassa eläville. Siihen aikaan tuolla rahalla sai kohtuullisen omakotitalon, jos ei ihan ruuhkasuomesta katsellut. Minulle langetettiin "talovelka" maksettavaksi - vain talo puuttui. Olin nalkissa, totaalisen nalkissa. Muistan kun mietin, että tästä tuli kallis lasku maksettavaksi. En vain silloin vielä tajunnut, että lopullinen lasku tästä aiheutuu yhteiskunnalle. Erittäin kallis lasku.
Istuin kotona oikeuden päätös kourassa ja mietin, että mitenkäs nyt perhe elätetään? Kotiäiti vaimo ja kolme kasvavaa lasta tarpeineen. Olinhan aina ollut työteliäs ja onnistunut rahat elantoomme hankkimaan. Joskus täytyi pidentää työpäivää, että sai riittävän tulon hankittua, mutta olin siinä aina onnistunut. Työtunteja laskematta. Se oli minulle tärkeä asia, siis että pystyin perheemme elättämään. Olin aina ollut melko kekseliäs, ehkä liiankin, mutta myöhemmin tuo kekseliäisyys saattoi jopa pelastaa minut pahimmalta.
Nyt siihen tuli iso muutos. Työinto nollassa. Luottotiedot kuralla. Hirvittävä velka niskassa. Olin täysin lamaantunut ja rahat loppu. Ei muuta kuin hattu kourassa sosiaalitoimistoon anomaan. Sieltä kerrottiin, että ensiksi täytyy ilmoittautua työttömäksi työnhakijaksi, ennen kuin voidaan tehdä tukipäätös. Noh, seuraavaksi työvoimatoimistoon. Mitä olet tehnyt? Mitä työtä haet? Olen ollut yrittäjä aikuisikäni, mutta sellaista työtä ei taida olla tarjolla, vastasin. Juu, ei ole, mutta laitetaan sinut listoille. Otamme yhteyttä jos jotain ilmenee, muista pysyä arkisin tavoitettavissa. Selvä, tulipahan tämäkin päivä nähtyä. Ja takaisin sosiaalitoimistoon.
Tätäkö tämä nyt sitten on, mietin. Loppuikä tätä pyhäkolminaisuutta. Koti, sosiaalitoimisto, kela ja rahapaivän odottelua. Samalla vajosin päivä päivältä syvemmälle omiin ajatuksiin ja jonkinlaiseen itsesääliin. Elämäni on pilalla, ennen kuin lapseni edes ovat aikuisia. Ei voi olla totta, ajattelin.
Ukko on nyt kanveesissa ja elää tukien varassa, joten viranomaistaho oli tyytyväinen. Vierailuni ulosottovirastossa sujuivat nopeasti. Onko tuloja? Ei. Onko varoja tai säästöjä? Ei. Onko ravihevosia? Ei. Siis oikeasti, siellä kysyttiin joka kerta, onko ravihevosia tai arvokkaita tauluja jne. No, he tekivät töitään ohjeiden mukaan, luultavasti. Vierailut siellä sujuivat joutuisasti, siihen aikaan. Ja ulosottovelka kasvoi päivä päivältä suuremmaksi. Kaikki siis hyvin auringon alla. Vai oliko? Itse olin melko tympääntynyt tilanteeseen, josta ei tuntunut olevan ulospääsyä.
Muutos lähti käyntiin työvoimatoimiston puolelta, siis oikeasti, työkkäri oli liikkeelle paneva voima. Kiitos siitä heille. Minut laitettiin karenssin uhalla jonkin sortin itsensä kehittämiskurssille. Aluksi laitoin vastaan ajatukselle, mutta jouduin menemään kurssille. No, se olikin yllätyksekseni hauskaa. Suuri muutos kotona oleilulle ja tyhjäntoimittamiselle. Löysin kurssilta inspiraation ja toimeliaisuuteni palasi. Päivä päivältä sain elämäniloa takaisin. Iso osa siitä kuuluu kurssin vetäjälle, joka oli todella hyvä tyyppi ja osasi innostaa lamaantuneita sieluja. Kiitos myös hänelle. Usko itseeni ja tekemiseeni alkoi palautua. En päässyt edes kurssin loppuun, kun minulla oli jo paluu yrityselämään vireillä ja toiminimi pystyssä. Ideakin jalostui vanhoja tekemisiä päivittämällä. Täysin toimiva idea ja aloittaminen onnistui ilman ulkopuolisia varoja. Elämä alkoi hymyilemään. Olin intoa täynnä!
Kaikki näytti taas hyvälle, valo tunnelin päässä paistoi kirkkaampana kuin pitkään aikaan. Kunnes tuli se päivä, että jouduin menemään seuraavan kerran ulosottovirastoon. Taas alettiin miestä lyödä takaisin kanveesiin. Eihän tämä sopinut mitenkään ulosottomiehen ajatuksiin, että aloin tekemään jotain. Varsinkaan kun en pystynyt ilmoittamaan paljonko hankin kuukaudessa. Vasta aloitettu toiminta ja pitäisi heti pystyä tietämään paljonko saan loppuvuonna palkkaa työstäni. Täysin mahdotonta.
Siitä alkoi oravanpyöräni ulosottoviraston kanssa. Olisi ehkä kannattanut vain makoilla siellä sohvan pohjalla ja odottaa päivärahoja. Lisää seuraavissa kirjoituksissa...
sunnuntai 4. toukokuuta 2014
Pitäkää tunkkinne!
Huomasin uutispäivityksen, jossa kehotettiin veroilmoituksen tai -ehdotuksen jättämiseen tai tarkistamiseen ensi viikolla. On kuulemma viimein aika tehdä se. Tekisi mieli kysyä, että mikä se on? Siis, jos en tietäisi.
Näkymätön kansalainen ei veroehdotuksista paljon perusta. Ihan sama mitä niissä ehdotellaan. Minkäänlaisia ilmoituksia tuloistani tai menoistani en ole tällä vuosituhannella verottajalle tehnyt. En edes ole kyseista paperilappusta nähnyt noin 10 vuoteen ja hyvä niin. Mutta miksi näin? Miksi asia ei kiinnosta ja aiheuta toimenpiteitä osaltani?
Perimmäinen syy siihen on verottajan ja oikeusjärjestelmän tekemä päätös jälkiverottaa minua n.300 tuhatta markkaa 90-luvun loppupuolella. Veropäätös oli rangaistusluontoinen eikä edes perustunut toteutuneisiin tuloihin. Ei siinä paljon omat perustelut auttanut, eikä niitä edes huomioitu mitenkään! Kaupan päälle sain 2kk ehdollista vankeutta peitellystä osingonjaosta. Surkuhupaisinta siinä oli, että osinkoa ei maksettu peitellysti eikä peittelemättä. Mutta mitäpä nuo tosiasiat järjestelmää kiinnostaa, kunhan vain saadaan miestä rangaistua epäonnistuneista bisneksistä. Ensin yllytetään yrittämään ja sitten rangaistaan jos asiat menevät pieleen - se on tämän maan tapa.
Omalla kohdallani tuo 2 kk ehdollinen vankeustuomio aiheutti vain sen, että rangaistusverojen vanhenemisaikaan lisättiin 5 vuotta. Tämä lukee Suomen laissa ja koskee tietysti meitä kaikkia, myös sinua. Tämä tarkoittaa sitä, että saamani verotusrangaistus normaalisti vanhenenisi 15 vuodessa, siis jos en sitä pystyisi maksamaan ennen sitä. Mutta, ehdollisen tuomion aikaan saama 5 vuoden korotus kasvattaa verorangaistuksen vanhenemisajan 20 vuoden mittaiseksi. Tähän kun lisätään aika n. 5 vuotta, joka kului ennen oikeuden lopullista päätöstä asiassa, päästään kokonaisuudessa n. 25 vuoden mittaiseen aikajaksoon. Eli 25 vuoden perintähelvetti ulosottoviraston kanssa. Omalla kohdallani vuodesta 1996 vuoteen 2021.
25 vuotta on melko pitkä aika. Se on reilusti yli puolet normaalista kansalaisen työssäkäynti vuosista. Aika raju rangaistus, ainakin minun mielestä. Olisi järkevämpää heittää mies vaikka kuritushuoneeseen pariksi vuodeksi ja päästää sitten jatkamaan ns. normaalia elämää sekä osallistumaan yhteiskuntaan normaalina kansalaisena. Mutta ei, mielummin roikutetaan tuossa velkahirressä suurin osa elämästä. Tämäkö on kansantaloudellisesti järkevää? Mielestäni ei!
Eikä siinä vielä kaikki, siis tuon rangaistuksen osalta. Tuo omalle kohdalleni osunut rangaistusluonteinen "lottovoitto" (300 tuhatta markkaa) kasvaa tietenkin korkoa. Korko on n.16% ja kasvaa korkoa korolle, joten alunperinkin muhkea summa kasvoi jättimäiseksi vuosi vuodelta. Tällä hetkellä se on vähintään satoja tuhansia euroja, ehkä jopa miljoonia.... en tiedä, eikä edes kiinnosta tietää.
Ja kyllä, yritin tuota velkaa jopa jossain vaiheessa maksaa tai ainakin pitää ulosottomiestä tyytyväisenä, mutta eihän se ollut mahdollista. Hölmöläisen hommaa, sama kuin olisit kantanut valoa säkillä sisälle. Aina kun tein voudille lyhennyksen, niin seuraavassa ulosottokirjeessä velka oli suurempi kuin edellisessä. Siis ei mitään mahdollisuutta saada ulosottosummaa pienenemään ja tämä oli melko turhauttavaa. Tuotako olisi pitänyt jatkaa 25 vuotta?
Ja kyllä, yritin neuvotella sekä tehdä sopimuksia verottajan kanssa tilanteen kohtuullistamiseksi, mutta ilman tulosta. Yhdessä vaiheessa elämää olisin saanut jopa alkuperäräisen summan verran pienikorkoista lainaa, joka oli euroiksi muutettuna 50 tuhatta. Ehdotin tämän summan maksamista valtiolle kertasuorituksena, jotta saisin itseni ulos velkahelvetistä, mutta eihän tämä tietenkään sopinut verottajan virkamiehille. Heidän mielestä asiassa ei ollut kohdallani neuvottelun varaa. Velka mikä velka - itke ja maksa. Koko summa korkoineen, ei mitään muita vaihtoehtoja. Järjestelmä siis halusi kyykyttää minua totaalisesti, ja kauan.
Asiaa pohdittuani päädyin ratkaisuun. Kiitos ei - ehkä itken, mutta en maksa. En enää euroakaan. En tuota ulosotossa paisuvaa jättisummaa, en myöskään nykyisiä tai tulevia veroja. Katkaisen napanuoran tähän systeemiin. Mitä muutakaan olisin voinut tehdä? No, tietysti olisin voinut tyytyä kohtalooni ja seurustella ulosoton perintäosaston kanssa, lähes loppuikäni. Sekö olisi elämäni tarkoitus? Ei, se ei sopinut minulle.
Pitäkää tunkkinne! Elämä on aivan liian lyhyt edellä mainittuun hölmöläisen hommaan. Tein ratkaisut joilla muutuin näkymättömäksi. Ulosoton perintäkirjeet tai -henkilöt eivät ole sen jälkeen häirinneet elämääni.
Kuinka sen tein? Siitä lisää seuraavissa kirjoituksissa...
Näkymätön kansalainen ei veroehdotuksista paljon perusta. Ihan sama mitä niissä ehdotellaan. Minkäänlaisia ilmoituksia tuloistani tai menoistani en ole tällä vuosituhannella verottajalle tehnyt. En edes ole kyseista paperilappusta nähnyt noin 10 vuoteen ja hyvä niin. Mutta miksi näin? Miksi asia ei kiinnosta ja aiheuta toimenpiteitä osaltani?
Perimmäinen syy siihen on verottajan ja oikeusjärjestelmän tekemä päätös jälkiverottaa minua n.300 tuhatta markkaa 90-luvun loppupuolella. Veropäätös oli rangaistusluontoinen eikä edes perustunut toteutuneisiin tuloihin. Ei siinä paljon omat perustelut auttanut, eikä niitä edes huomioitu mitenkään! Kaupan päälle sain 2kk ehdollista vankeutta peitellystä osingonjaosta. Surkuhupaisinta siinä oli, että osinkoa ei maksettu peitellysti eikä peittelemättä. Mutta mitäpä nuo tosiasiat järjestelmää kiinnostaa, kunhan vain saadaan miestä rangaistua epäonnistuneista bisneksistä. Ensin yllytetään yrittämään ja sitten rangaistaan jos asiat menevät pieleen - se on tämän maan tapa.
Omalla kohdallani tuo 2 kk ehdollinen vankeustuomio aiheutti vain sen, että rangaistusverojen vanhenemisaikaan lisättiin 5 vuotta. Tämä lukee Suomen laissa ja koskee tietysti meitä kaikkia, myös sinua. Tämä tarkoittaa sitä, että saamani verotusrangaistus normaalisti vanhenenisi 15 vuodessa, siis jos en sitä pystyisi maksamaan ennen sitä. Mutta, ehdollisen tuomion aikaan saama 5 vuoden korotus kasvattaa verorangaistuksen vanhenemisajan 20 vuoden mittaiseksi. Tähän kun lisätään aika n. 5 vuotta, joka kului ennen oikeuden lopullista päätöstä asiassa, päästään kokonaisuudessa n. 25 vuoden mittaiseen aikajaksoon. Eli 25 vuoden perintähelvetti ulosottoviraston kanssa. Omalla kohdallani vuodesta 1996 vuoteen 2021.
25 vuotta on melko pitkä aika. Se on reilusti yli puolet normaalista kansalaisen työssäkäynti vuosista. Aika raju rangaistus, ainakin minun mielestä. Olisi järkevämpää heittää mies vaikka kuritushuoneeseen pariksi vuodeksi ja päästää sitten jatkamaan ns. normaalia elämää sekä osallistumaan yhteiskuntaan normaalina kansalaisena. Mutta ei, mielummin roikutetaan tuossa velkahirressä suurin osa elämästä. Tämäkö on kansantaloudellisesti järkevää? Mielestäni ei!
Eikä siinä vielä kaikki, siis tuon rangaistuksen osalta. Tuo omalle kohdalleni osunut rangaistusluonteinen "lottovoitto" (300 tuhatta markkaa) kasvaa tietenkin korkoa. Korko on n.16% ja kasvaa korkoa korolle, joten alunperinkin muhkea summa kasvoi jättimäiseksi vuosi vuodelta. Tällä hetkellä se on vähintään satoja tuhansia euroja, ehkä jopa miljoonia.... en tiedä, eikä edes kiinnosta tietää.
Ja kyllä, yritin tuota velkaa jopa jossain vaiheessa maksaa tai ainakin pitää ulosottomiestä tyytyväisenä, mutta eihän se ollut mahdollista. Hölmöläisen hommaa, sama kuin olisit kantanut valoa säkillä sisälle. Aina kun tein voudille lyhennyksen, niin seuraavassa ulosottokirjeessä velka oli suurempi kuin edellisessä. Siis ei mitään mahdollisuutta saada ulosottosummaa pienenemään ja tämä oli melko turhauttavaa. Tuotako olisi pitänyt jatkaa 25 vuotta?
Ja kyllä, yritin neuvotella sekä tehdä sopimuksia verottajan kanssa tilanteen kohtuullistamiseksi, mutta ilman tulosta. Yhdessä vaiheessa elämää olisin saanut jopa alkuperäräisen summan verran pienikorkoista lainaa, joka oli euroiksi muutettuna 50 tuhatta. Ehdotin tämän summan maksamista valtiolle kertasuorituksena, jotta saisin itseni ulos velkahelvetistä, mutta eihän tämä tietenkään sopinut verottajan virkamiehille. Heidän mielestä asiassa ei ollut kohdallani neuvottelun varaa. Velka mikä velka - itke ja maksa. Koko summa korkoineen, ei mitään muita vaihtoehtoja. Järjestelmä siis halusi kyykyttää minua totaalisesti, ja kauan.
Asiaa pohdittuani päädyin ratkaisuun. Kiitos ei - ehkä itken, mutta en maksa. En enää euroakaan. En tuota ulosotossa paisuvaa jättisummaa, en myöskään nykyisiä tai tulevia veroja. Katkaisen napanuoran tähän systeemiin. Mitä muutakaan olisin voinut tehdä? No, tietysti olisin voinut tyytyä kohtalooni ja seurustella ulosoton perintäosaston kanssa, lähes loppuikäni. Sekö olisi elämäni tarkoitus? Ei, se ei sopinut minulle.
Pitäkää tunkkinne! Elämä on aivan liian lyhyt edellä mainittuun hölmöläisen hommaan. Tein ratkaisut joilla muutuin näkymättömäksi. Ulosoton perintäkirjeet tai -henkilöt eivät ole sen jälkeen häirinneet elämääni.
Kuinka sen tein? Siitä lisää seuraavissa kirjoituksissa...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)