Tervehdys, pitkästä aikaa! Miten aika meneekin nykyään näin nopeasti. Tuntuu, että mitään ei ennätä tehdä tai saada aikaiseksi. Sitä paremmalla syyllä "elä hetkessä"-motto toimii aina vain paremmin. Katselin juuri blogini lukijatilastoja ja pakko tehdä johtopäätelmä, että kirjoitusaiheeni kiinnostavat suurta joukkoa kansalaisia. Yritän olla jatkossa aktiivisempi... asiaa kyllä riittää!
Kuluva talvi on mennyt 50/50 töitä paiskiessa ja lomaillessa, joka toinen kuukausi olen tehnyt töitä ja vastaavasti joka toinen kuukausi pitänyt vapaata. Työrytmini on ollut sellainen, että kuukaudessa saan tehtyä noin kahden kuukauden työtunnit. Samaa tahtia kahta kuukautta peräkkäin ei edes jaksaisi. Kuukauden työputken jälkeen ensimmäinen viikko menee ihan vain paikallaan ollessa, tuntuu ettei jaksa laittaa edes tikkua ristiin tai olla sosiaalinen.
Ja nyt itse asiaan. Minulta kysyttiin hiljattain kuinka itse lopettaisin yritystoiminnan joka ei kanna siivillään ja on uuvuttanut yrittäjän täysin. Ensin hieman taustoja ja sitten oma henkilökohtainen kokemuksiini perustuva mielipide tuossa tapauksessa.
Kyseessä on muutaman tuhannen euron viikottaista liikevaihtoa tekevä elintarvikealan bisnes. Yritys on henkilöyritys jolla yksi vakituinen työntekijä, varastoja ei juurikaan ole ja kaluston arvo käytettynä on melko mitätön. Laskuja on jo kohtuullisesti rästissä, kirjanpitoa tekemättä ja yrittäjä uuvuttanut itsensä perusteellisesti. Yrittäjällä on yrityksen perustamiseen liittyviä lainoja, joissa on myös muita henkilötakaajia.
Hän on jo pitkään tehnyt päivittäin töitä noin klo 04.30-19.30. Eli noin viidentoista tunnin työpäiviä! Toisin sanoen melko normaalia pienyrittäjän arkea, eikös vaan. Yrittäjä tykkää työstään ja on sen suhteen jopa intohimoinen, mutta se ei aina riitä. Liikevaihto ei riitä siihen, että saisi työstään myös oikeaa palkkaa.
Elintarvikealan yrityksillä on melko pienet myyntikatteet ja tuotto uppoaa helposti erinäisiin työnantajayrittäjän velvoitteisiin. Näin taantuman ja hintojen "halpuuttamisen" aikaan liikevaihdon nostaminen on melkoisen vaikeaa, luultavasti mahdotonta. Ainakaan ilman lisärahoitusta, jota ei ole tässä tapauksessa saatavilla. Ja hyvä niin, uskoisin. Jossain vaiheessa voi olla viisainta heittää kirves kaivoon, kerätä voimia ja suunnata katse kohti tulevia haasteita. Katkeraan loppuun asti ei kannata mennä.
Asiakkaiden maksukyky on heikentynyt ja vastaavasti erilaiset yrittämiseen liittyvät kulut jatkavat aina vain nousuaan. Myös verottajan kaivo on pohjaton - mikään ei riitä! Valtiovallan byrokraatit viis veisavat pienyrittäjien hyvinvoinnista. Se on niin helppoa käskyttää norsuluutornista, kun oma palkka tulee verovaroin kerätystä kassasta (lue yrittäjien keräämästä kassasta). Mikäli maata pyöritettäisiin virkamiesten verotuloilla, niin raha loppuisi alta aikayksikön. Silloinhan täytyisi tämän kuun verotuloilla maksaa ensi kuun palkat ja jokainen voi miettiä kuinka se onnistuisi.
Katselimme ko. yrityksen talouslukuja ja hyvin pian totesin, että ei tästä tule kesää. Mahdoton yhtälö. Myyntituotot menee päivittäisiin kuluihin ja yrittäjälle ei jää viivan alle mitään. Velkajärjestelyyn ei todennäköisesti pääsisi, koska tuottoja on liian vähän. Myöskään ns. nätti lopettaminen ei ole mahdollista, koska velkoja/rästejä ei pysty kassasta maksamaan. Kassavarat olivat todella pienet. Yhtälössä oli kolme asiaa, jotka huolestuttivat minua eniten.
1. asia oli yrityksellä oleva takauslaina, laina jossa on omia tai puolison sukulaisia takaamassa. Se olisi saatava pois päiväjärjestyksestä, jotta kommunikointi heidän kanssaan olisi mahdollista myös myöhemmin. Rahariidat repivät hyviäkin suhteita.
2. asia oli yrittäjän toimeentulo lopettamisen jälkeen. Olen sen sivusta seuraajana nähnyt kuinka yksin entiset yrittäjät jäävät ja minkään valtakunnan päivärahalle on melko mahdotonta nopealla aikataululla päästä.
3. asia oli tietenkin yrityksen palkattu työntekijä ja hänen hyvinvointi sekä tulevaisuus.
Kysyin yrittäjältä, että oliko tämä tässä vai vieläkö jaksat hetken, edes pari kolme kuukautta? Hän vastasi, että kyllä tässä vielä hetken jaksaa punnertaa jos siitä on oikeasti johonkin apua. Asia selvä, on siitä apua. Kerroin, että itse toimisin hänen tilanteessaan seuraavasti:
1. pitäisin luottamuksellisen palaverin työntekijän kanssa ja kertoisin mikä todellinen tilanne on, eli työt loppuu. Antaisin kaksi vaihtoehtoa, voit lopettaa työt heti tai voit olla mukana loppuun asti, mutta silloin joudut odottamaan loppuajan palkkoja palkkaturvan kautta ja siihen voi mennä aikaa jopa 6-12kk. Päätöksen tekee tietenkin työntekijä itse. Jos hän jää, niin hyvä ja jos lähtee niin tilalle lähipiiristä joku lyhytaikainen nopeasti oppiva apulainen. Yksin ei kuitenkaan jaksa/pysty kahden töitä tehdä.
2. koska liikevaihtoa kuitenkin on, jatkaisin päivittäistä toimintaa normaalisti ja maksaisin takauslainaa pois mahdollisimman nopeaan aikatauluun. Unohtaisin jopa kaikki muut laskut ja yrityksen maksut, jotta saisin tuon lainan maksettua pois, summa on kuitenkin maksettavissa mikäli siihen käyttää pari-kolme tonnia viikossa. Koska tuolloin perintään ja ulosottoon joutuisi muita maksamattomia laskuja tekisin niiden osalta mahdollisimman kevyitä maksusuunnitelmia, jotta saisin aikaa maksaa takausvelkaa pois. Ihan sama toteutuuko nuo maksusuunnitelmat vai ei, pääasia on tarvittava lisäaika - ettei kukaan hae konkurssiin liian aikaisin. Erilaisia rahansiirtoja ja omaisuuden luovutuksia voidaan jälkikäteen taannehtivasti perua ulosoton toimesta. Se on kuitenkin 100% varmaa, että rahoituslaitoksille pois maksettuja lainoja ei ainakaan saada taannehtivasti perittyä takaisin, kun ne kerran on pois maksettu. Sinut voidaan ehkä määrätä tuo summa maksamaan takaisin konkurssipesälle, mutta silloin on kuitenkin takaajat saatu jo pois tilanteesta ja maksuvelvoite on enää henkilökohtainen ongelma, ei alkuperäisten takaajien. Henkisesti on jatkossa helpompi taistella ulosottoviraston kuin sinun velkoja maksavien sukulaisten kanssa.
3. siirtäisin joka viikko jonkun verran ns. sukanvarteen jemmaan rahaa, siis konkreettisesti sukanvarteen - ei pankkitilille, sieltä ne löytyvät varmasti ja ovat ulosmitattavissa. Tämä siitä syystä, että voi mennä kuukausikaupalla aikaa ennen kuin konkurssin tehnyt ja työtön ex-yrittäjä saa päivärahaa tai mitään sosiaaliturvaa, mikäli uusia töitä ei satu heti löytymään. Jollain täytyy tuo väliaika kuitenkin elää, asuminen on maksettava ja ruokaa syötävä. Ko. tapauksissa luottotiedot menevät kuitenkin, joten velaksi ei voi sen jälkeen elää.
(4.) lopuksi, voimien ehtyessä, möisin itse firman kaluston ja tuotolla maksaisin laskuja joista olisi minulle hyötyä heti konkurssin tai lopettamisen jälkeen, eli mahdollisia jäljellä olevia takausvelkoja tai tulevia asumiskulujani. Nostaisin rahat yrityksestä vaikkapa nimikkeellä "yrittäjän palkka". Yksi aivan varma asia on, että ulosotto ei maksa sinun henkilökohtaisia laskuja tai velkoja rahoituslaitokselle kaluston myynnistä saatavalla tuotolla (mikäli he ulosmittaavat ja myyvät kaluston), vaan hoitavat tuotoilla ensimmäisenä verovelkoja.
Mikäli hyvin kävisi ja takauslaina olisi maksettu, niin lopettaisin murehtimasta ja stressaamasta. Antaisin asioiden kulkea omalla painollaan ja muiden murehtia. Ulosottovirasto ja perintätoimistot saisivat vaivata asioilla päätänsä - ne saa siitä palkkaa. Lepäisin ja alkaisin miettiä mitä teen loppuelämällä. Kaikkia maailman murheita on turhaa hartioillaan kantaa. Jos on parhaansa tehnyt ja se ei riittänyt, niin mitä sitten. Aurinko nousee huomennakin. Ei muuta kuin kohti uusia haasteita!
Näkymättömän Kansalaisen matka jatkuu seuraavissa kirjoituksissa...
Näytetään tekstit, joissa on tunniste ulosotto. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste ulosotto. Näytä kaikki tekstit
lauantai 21. helmikuuta 2015
maanantai 2. kesäkuuta 2014
50 tuhatta euroa!
Elettiin vuoden 2008 alkupuolella. Hieman ennen kuin Suomi kääntyi taantumaan ja taloudellinen pitkä alamäki alkoi, joka on tainnut jatkunut tänne asti. Ongelmani ulosoton kanssa painoi välillä myös vaimoni mielialaa alaspäin. Tuomittu verovelkani oli kasvanut korkoa korolle jo kymmenkunta vuotta. Tuota velkaa en ollut lyhentänyt lainkaan ulosottoon alkuaikojen epäonnistuneiden yrityksien jälkeen. Vai voiko sitä edes lyhennykseksi sanoa, jos velka ei lainkaan pienene vaikka sitä kuinka maksaisi. Parempi termi tuollaiselle on "löysässä hirressä roikuttaminen", tai taloudellinen elinkautinen. Oli miten oli, päätimme silloin yhdessä yrittää ratkaista asian.
Pankit elivät silloin vielä nousukauden viimeisiä aikoja ja raha oli huomattavasti löysemmässä kuin tänä päivänä. Vaimoni pankin konttorinjohtaja tiesi täysin tilanteestani ja oli silloin erittäin ymmärtäväinen. Hänen mielestään tilanteessani menee niin sanotusti elämä hukkaan ja asia kannattaisi yrittää ratkaista rahalla. Saimme sovittua 50 tuhannen euron lainan, joka menisi kokonaisuudessaan verottajalle, mikäli he kuittaisivat sillä velat maksetuksi ja saisin asian päiväjärjetykseen. Kuitti maksusta ulosottoon ja olisin kahleista vapaa.
Suunnitelman mukaan, olisimme maksaneet tuota velkaa pankille takaisin 7 vuotta, yhdessä vaimoni kanssa. Maksuerän suuruus olisi ollut 600-700€/kk, riippuen korkojen kehityksestä. Tuon lainan maksu olisi kokonaisuudessaan ohi tämän vuoden lopussa, siis mikäli aikataulussa olisi pysytty. Suurempaa lainaa pankki ei olisi antanut, tuo oli ehdoton maksimi. Summa oli sama, joka minulle langetettiin aikoinaan maksuun (300 tuhatta markkaa), mutta korot puuttuivat. Summa oli tietenkin kasvanut korkoa korolle, kuten kasvaa vielä tänäkin päivänä.
Ottaisimme henkilökohtaista lainaa pankista vaimoni nimissä ja antaisimme rahat valtiolle, mikäli sillä saisi minut ulos velkavankeudesta. Voisiko parempaa ajatusta edes olla? Jopa melko isänmaallinen teko, mielestäni. Minulla on hyvä vaimo! Pankin ehdoton vaatimus oli, että verovelkani yhteiskunnalle täytyy saada kokonaan kuitattua, muuten he eivät siihen lähde mukaan. Uuden velan myöntämisen ehtoihin ja pankin laskelmiin olisi tarvittu myös minun tulot mukaan maksajana. Pankille ei käynyt, että olisin edelleen ulosotossa. He halusivat minut ns. normaaliksi veronmaksajaksi ja mahdolliset tuloni pankin tilille, kuten pääosalle kansalaisista tulee.
Siitä sitten toimeksi, pöytää puhdistamaan, pankissa iso nippu rahaa odotti päätepistettä. Ensin paikalliseen verotoimistoon kysymään neuvoa ja sieltä ohjattiin soittamaan lääninverovirastoon. Puhelimeen vastasi mukava naisihminen, joka kuunteli ja piti ideaa jopa hyvänä. Hän kehoitti ottamaan suoraan yhteyttä heidän korkeimpaan virkamieheen, olikohan nimikkeeltä läänin verojohtaja tai muu joku vastaava. En muista enää.
Seuraavaksi soitto ko. verojohtajalle ja itseni sekä asiani esittely. Arvasin kuinka tulee käymään jo hänen vastatessa puhelimeen, kun ensin aikani odottelin vuoroani. Kiireinen mies, totta kai. Mitä asiaa, miksi tänne soittelet, kun tuolla on noita alamaisia kenelle voit ongelmasi esittää, oli hänen näkemys. Luulin, että hän olisi siellä töissä ja palvelemassa veronmaksajia, eli hänen suurehkon palkan maksajia. Olin ehkä väärässä sen suhteeen.
Kerroin, että juuri sieltä alamaisilta tuli kehoitus ottaa asiassa yhteyttä suoraan häneen. No, kerro asiasi. Ja minä kerroin. Minulla on valtiolle tuomittua verovelkaa, joka on kasvanut 10 vuotta korkoa, enkä ole sitä pystynyt maksamaan pois. Nyt minulla olisi 50 tuhatta euroa varattu pankissa lainaa vaimoni nimissä ja haluaisin sen antaa valtiolle, mikäli velkani kuitataan pois. Kerroin, että se on myös pankin ehto velan myöntämiselle.
Mitä tänne soittelet, tämä on verotoimisto eikä mikään sosiaalitoimisto. Ei täällä mitään velkoja anteeksi anneta. Lainaa pankilta rahaa niin paljon, että saat velkasi maksettua. Ei näitä asioita näin hoideta. Velka mikä velka. Ei auta itku markkinoilla. Sen pituinen se. Yritin vielä kertoa, että parempaan en pysty ja tuo on ehdoton maksimisumma joka lainaa saataisiin. Ei auttanut. Itke vaikka, ja maksa, mutta älä tänne soittele. Voisiko tuollaisen asenteen omaava henkilö olla johtajana yksityisessä suuryrityksessä? Luulen, että ei voisi. Mutta, kun kansa on palkan maksajana, niin asiakkaita voi kohdella miten vain haluaa. Jopa törkeästi!
Soitin kuitenkin kerran vielä, jo kolmannelle henkilölle. Hän kertoi, että ainoa henkilö joka asiaa voi viedä eteenpäin on tuo kyseinen verojohtaja, jos hän sen näkee aiheelliseksi. No, ei nähnyt kohdallani. Muuta ei sitten ollut tehtävissä. Vaihtoehdot siinä tilanteessa olivat taas melko vähissä. Itken kyllä, mutta en maksa. Enkä ole euroakaan sen jälkeen maksanut - enkä maksa! Velkajärjestelyyn en voinut päästä 2 kk ehdollisen tuomioni vuoksi. Tuomitut eivät järjestelyyn pääse, tuo fakta ei kohdallani muutu koskaan. En siis pääse velkajärjestelyyn tänä päivänäkään, 15 vuotta oikeudenkäynnin jälkeen! Ja niin jäi laina nostamatta, pankki piti rahat, jotka ei valtiolle kelvannut.
Joskus tulee mietittyä oikeudenmukaisuutta ja sitä, että kumpi tässä nyt on ollut väärässä. Minä vai yhteiskuntaa edustavat virkamiehet. Kumpikin taho on tapauksessani pitänyt jääräpäisesti kiinni omasta näkemyksestään. Välillä on jopa tuntunut siltä, kuin vastapuolella oleva virkamies pitäisi enemmän kiinni omista periaatteistaan, kuin ajattelisi mikä on yhteiskuntataloudellisesti järkevin ratkaisu. Minä edustan vain itseäni.
Mielestäni on erittäin vaarallista, jos virkamies sekoittaa oman ajatusmaailmansa ja työn vaatiman näkökulman yhteiskunnallisiin asioihin. Kun nuo kaksi asiaa sekoittaa, niin jälki ei varmasti ole koskaan parasta mahdollista. Tuolloin yksittäisiin päätöksiin saattaa vaikuttaa liikaa virkamiehen yksityiselämässä tapahtuneet asiat. Jos tuo virkamies on esimerkiksi kokenut ikäviä asioita kotonaan tai vapaa-ajalla, tai hänellä voi olla esim. paha alkoholiongelma, jolloin paha olo voi purkautua töissä ja koston sijaiskärsijäksi voi joutua täysin tapahtumien ulkopuolinen henkilö.
Virkamiehen täytyisi aina, omasta elämäntilanteesta riippumatta, tehdä päätökset edustamansa tahon kannalta parhaaseen lopputulokseen johtavalla tavalla. Valitettavasti näin ei ole. On liian paljon tapahtumia, jotka olisivat päättyneet parempaan lopputulokseen, mikäli joku virkamies olisi hoitanut oman leiviskänsä paremmin ja ajatellen kokonaisvaltaisemmin. Enkä nyt tarkoita pelkästään verottajan tai ulosoton virkamiehiä, jotka tietenkin ovat päällimmäisenä mielessäni. Ajattelin myös lastensuojelua, vanhusten hoitoa, työvoimaviranomaisia sekä monia muita tahoja, joissa virkamiehet käskyttää kansalaisia. Kuitenkin, loppujen lopuksi, samat kansalaiset maksaa omasta selkänahasta (veroina) virkamiesten palkan - aina, vuodesta toiseen!
En nyt halua yleistää tai syyllistää ketään. Ennemminkin haluaisin herätellä virkamiehiä sekä päättäviä tahoja. Yksittäisillä päätöksillä on joskus, jopa yllättävän usein, loppuiän vaikuttavia merkityksiä. Mikäli jälkeenpäin tajuaa, että nyt oli töissä huono päivä ja tuli tehtyä huono päätös, niin voisiko virkamies oma-aloitteisesti tehdä uuden päätöksen? Tuollaisia harvemmin kuulee, itse asiassa en ole kuullut kertaakaan.
En tiedä millainen oma tilanteeni olisi tällä hetkellä, parempi vai huonompi, mikäli asiani olisi edes otettu harkintaan, kun tarjosin tuota 50 tuhannen euron suoritusta verottajalle. Luultavasti tilanteeni olisi kuitenkin erilainen, olisin ehkä jopa normaali veroja maksava kansalainen. Vaikea sanoa, kun ei tiedä miten nämä elämän polut milloinkin menee.
Näkymättömän Kansalaisen matka jatkuu seuraavissa kirjoituksissa...
Pankit elivät silloin vielä nousukauden viimeisiä aikoja ja raha oli huomattavasti löysemmässä kuin tänä päivänä. Vaimoni pankin konttorinjohtaja tiesi täysin tilanteestani ja oli silloin erittäin ymmärtäväinen. Hänen mielestään tilanteessani menee niin sanotusti elämä hukkaan ja asia kannattaisi yrittää ratkaista rahalla. Saimme sovittua 50 tuhannen euron lainan, joka menisi kokonaisuudessaan verottajalle, mikäli he kuittaisivat sillä velat maksetuksi ja saisin asian päiväjärjetykseen. Kuitti maksusta ulosottoon ja olisin kahleista vapaa.
Suunnitelman mukaan, olisimme maksaneet tuota velkaa pankille takaisin 7 vuotta, yhdessä vaimoni kanssa. Maksuerän suuruus olisi ollut 600-700€/kk, riippuen korkojen kehityksestä. Tuon lainan maksu olisi kokonaisuudessaan ohi tämän vuoden lopussa, siis mikäli aikataulussa olisi pysytty. Suurempaa lainaa pankki ei olisi antanut, tuo oli ehdoton maksimi. Summa oli sama, joka minulle langetettiin aikoinaan maksuun (300 tuhatta markkaa), mutta korot puuttuivat. Summa oli tietenkin kasvanut korkoa korolle, kuten kasvaa vielä tänäkin päivänä.
Ottaisimme henkilökohtaista lainaa pankista vaimoni nimissä ja antaisimme rahat valtiolle, mikäli sillä saisi minut ulos velkavankeudesta. Voisiko parempaa ajatusta edes olla? Jopa melko isänmaallinen teko, mielestäni. Minulla on hyvä vaimo! Pankin ehdoton vaatimus oli, että verovelkani yhteiskunnalle täytyy saada kokonaan kuitattua, muuten he eivät siihen lähde mukaan. Uuden velan myöntämisen ehtoihin ja pankin laskelmiin olisi tarvittu myös minun tulot mukaan maksajana. Pankille ei käynyt, että olisin edelleen ulosotossa. He halusivat minut ns. normaaliksi veronmaksajaksi ja mahdolliset tuloni pankin tilille, kuten pääosalle kansalaisista tulee.
Siitä sitten toimeksi, pöytää puhdistamaan, pankissa iso nippu rahaa odotti päätepistettä. Ensin paikalliseen verotoimistoon kysymään neuvoa ja sieltä ohjattiin soittamaan lääninverovirastoon. Puhelimeen vastasi mukava naisihminen, joka kuunteli ja piti ideaa jopa hyvänä. Hän kehoitti ottamaan suoraan yhteyttä heidän korkeimpaan virkamieheen, olikohan nimikkeeltä läänin verojohtaja tai muu joku vastaava. En muista enää.
Seuraavaksi soitto ko. verojohtajalle ja itseni sekä asiani esittely. Arvasin kuinka tulee käymään jo hänen vastatessa puhelimeen, kun ensin aikani odottelin vuoroani. Kiireinen mies, totta kai. Mitä asiaa, miksi tänne soittelet, kun tuolla on noita alamaisia kenelle voit ongelmasi esittää, oli hänen näkemys. Luulin, että hän olisi siellä töissä ja palvelemassa veronmaksajia, eli hänen suurehkon palkan maksajia. Olin ehkä väärässä sen suhteeen.
Kerroin, että juuri sieltä alamaisilta tuli kehoitus ottaa asiassa yhteyttä suoraan häneen. No, kerro asiasi. Ja minä kerroin. Minulla on valtiolle tuomittua verovelkaa, joka on kasvanut 10 vuotta korkoa, enkä ole sitä pystynyt maksamaan pois. Nyt minulla olisi 50 tuhatta euroa varattu pankissa lainaa vaimoni nimissä ja haluaisin sen antaa valtiolle, mikäli velkani kuitataan pois. Kerroin, että se on myös pankin ehto velan myöntämiselle.
Mitä tänne soittelet, tämä on verotoimisto eikä mikään sosiaalitoimisto. Ei täällä mitään velkoja anteeksi anneta. Lainaa pankilta rahaa niin paljon, että saat velkasi maksettua. Ei näitä asioita näin hoideta. Velka mikä velka. Ei auta itku markkinoilla. Sen pituinen se. Yritin vielä kertoa, että parempaan en pysty ja tuo on ehdoton maksimisumma joka lainaa saataisiin. Ei auttanut. Itke vaikka, ja maksa, mutta älä tänne soittele. Voisiko tuollaisen asenteen omaava henkilö olla johtajana yksityisessä suuryrityksessä? Luulen, että ei voisi. Mutta, kun kansa on palkan maksajana, niin asiakkaita voi kohdella miten vain haluaa. Jopa törkeästi!
Soitin kuitenkin kerran vielä, jo kolmannelle henkilölle. Hän kertoi, että ainoa henkilö joka asiaa voi viedä eteenpäin on tuo kyseinen verojohtaja, jos hän sen näkee aiheelliseksi. No, ei nähnyt kohdallani. Muuta ei sitten ollut tehtävissä. Vaihtoehdot siinä tilanteessa olivat taas melko vähissä. Itken kyllä, mutta en maksa. Enkä ole euroakaan sen jälkeen maksanut - enkä maksa! Velkajärjestelyyn en voinut päästä 2 kk ehdollisen tuomioni vuoksi. Tuomitut eivät järjestelyyn pääse, tuo fakta ei kohdallani muutu koskaan. En siis pääse velkajärjestelyyn tänä päivänäkään, 15 vuotta oikeudenkäynnin jälkeen! Ja niin jäi laina nostamatta, pankki piti rahat, jotka ei valtiolle kelvannut.
Joskus tulee mietittyä oikeudenmukaisuutta ja sitä, että kumpi tässä nyt on ollut väärässä. Minä vai yhteiskuntaa edustavat virkamiehet. Kumpikin taho on tapauksessani pitänyt jääräpäisesti kiinni omasta näkemyksestään. Välillä on jopa tuntunut siltä, kuin vastapuolella oleva virkamies pitäisi enemmän kiinni omista periaatteistaan, kuin ajattelisi mikä on yhteiskuntataloudellisesti järkevin ratkaisu. Minä edustan vain itseäni.
Mielestäni on erittäin vaarallista, jos virkamies sekoittaa oman ajatusmaailmansa ja työn vaatiman näkökulman yhteiskunnallisiin asioihin. Kun nuo kaksi asiaa sekoittaa, niin jälki ei varmasti ole koskaan parasta mahdollista. Tuolloin yksittäisiin päätöksiin saattaa vaikuttaa liikaa virkamiehen yksityiselämässä tapahtuneet asiat. Jos tuo virkamies on esimerkiksi kokenut ikäviä asioita kotonaan tai vapaa-ajalla, tai hänellä voi olla esim. paha alkoholiongelma, jolloin paha olo voi purkautua töissä ja koston sijaiskärsijäksi voi joutua täysin tapahtumien ulkopuolinen henkilö.
Virkamiehen täytyisi aina, omasta elämäntilanteesta riippumatta, tehdä päätökset edustamansa tahon kannalta parhaaseen lopputulokseen johtavalla tavalla. Valitettavasti näin ei ole. On liian paljon tapahtumia, jotka olisivat päättyneet parempaan lopputulokseen, mikäli joku virkamies olisi hoitanut oman leiviskänsä paremmin ja ajatellen kokonaisvaltaisemmin. Enkä nyt tarkoita pelkästään verottajan tai ulosoton virkamiehiä, jotka tietenkin ovat päällimmäisenä mielessäni. Ajattelin myös lastensuojelua, vanhusten hoitoa, työvoimaviranomaisia sekä monia muita tahoja, joissa virkamiehet käskyttää kansalaisia. Kuitenkin, loppujen lopuksi, samat kansalaiset maksaa omasta selkänahasta (veroina) virkamiesten palkan - aina, vuodesta toiseen!
En nyt halua yleistää tai syyllistää ketään. Ennemminkin haluaisin herätellä virkamiehiä sekä päättäviä tahoja. Yksittäisillä päätöksillä on joskus, jopa yllättävän usein, loppuiän vaikuttavia merkityksiä. Mikäli jälkeenpäin tajuaa, että nyt oli töissä huono päivä ja tuli tehtyä huono päätös, niin voisiko virkamies oma-aloitteisesti tehdä uuden päätöksen? Tuollaisia harvemmin kuulee, itse asiassa en ole kuullut kertaakaan.
En tiedä millainen oma tilanteeni olisi tällä hetkellä, parempi vai huonompi, mikäli asiani olisi edes otettu harkintaan, kun tarjosin tuota 50 tuhannen euron suoritusta verottajalle. Luultavasti tilanteeni olisi kuitenkin erilainen, olisin ehkä jopa normaali veroja maksava kansalainen. Vaikea sanoa, kun ei tiedä miten nämä elämän polut milloinkin menee.
Näkymättömän Kansalaisen matka jatkuu seuraavissa kirjoituksissa...
tiistai 27. toukokuuta 2014
Mikä minusta tulee isona?
Huomaan kuinka ikä tekee tehtävänsä, vai olisiko yhdistelmä ikä ja sen tuoma elämänkokemus. Vielä 10 vuotta sitten olin vakaasti sitä mieltä, että "vielä minä kyllä näytän" ja hankin miljoonaomaisuuden. Omasta mielestä tarvitsin hienon talon sekä kesäasunnon ja tietysti mukavan auton, sekä muita asiaan kuuluvia miesten leluja moottoripyörineen. Aika tietysti kuluisi rahaa hankkiessa ja noita em. härpäkkeitä huoltaessa ja kunnostaessa. Rahan meno olisi luultavasti valtaisaa.
Tuo aika on ajanut auttamattomasti ohitseni. Olen huomannut, että ollakseni onnellinen, en tarvitse mitään ylimääräistä ympärilleni. Nykyisin nautin suunnattomasti kiireettömästä päivästä vaimoni seurassa. Sään suosiessa vaikkapa rannalla, hyvät kirjat mukanamme sekä tietysti maukas eväskori. Yksinkertaista, kaunista ja ennen kaikkea edullista.
Jotenkin tuntuu, että menen aivan eri suuntaan kuin yleisesti odotetaan. Tosin, onhan minulla tuo "5-kympin villitys" vasta edessäni, muutaman vuoden päässä. Mielummin kuitenkin haluan leppoistaa elämääni kuin, että toisin siihen uutta säpinää ja säihkettä. No, se jää nähtäväksi, vielähän mieli ehtii muuttua parin vuoden aikana. Siihen en tosin jaksa uskoa. Kulutus- ja omistamisvietti on osaltani jo ohitse. Olisiko testosteroinin puutetta elimistössä? Luultavasti kuitenkaan ei, sen aistin muista seikoista, joihin sama steroini vaikuttaa.
Ymmärrän hyvin heitä, joihin tuo villitys 5-kymppisenä iskee. Onhan osalla heistä tuohon aikaan mm. asunto- ja autovelat maksettu, lapset ehkä lentänyt pesästä, joten aikaa ja rahaa jää enemmän itselle. Luultavasti tulee tunne, että nyt minä elän hetken itselleni ja teen mitä haluan rahoillani. Se on varmasti ihan oikein ja kuuluu asiaan. Myös ymmärrys siitä, että emme ole täällä ikuisesti tulee paremmin tietoisuuteen.
Itselläni noihin aikoihin, tarkalleen ottaen 51 vuotiaana, alkaisi vapaus. Olisin ehkä vapaa ulosoton kahleista, mikäli joku taho ei sinne mitään lisää laita. Miltähän se mahtaisi tuntua? Luultavasti melko hienolta, jopa villiltä. 5-kympin vapauden villitys! Vaikea asiaa hahmottaa, kun on tähän tilaan totaalisen tottunut ja asian kanssa oppinut elämään jo melkein 20 vuotta. Tämä on ikään kuin normaali ja luonnollinen olotila.
Tulisi mahdollisuus hakeutua jopa töihin ilman, että palkkojani ulosmitataan. Vieläköhän eläkekertymäni ehtisi karttumaan? En edes tiedä haluaisinko mihinkään vakuiseen työhön, koska se on minulle epäluonnollinen olotila. Mutta, ehkä joku osa-aikainen tehtävä. Joku juttu millä voisi elämänsä kustantaa, jos kulut ovat minimissään. En kyllä paljoa nykyisin tuloja tarvitse, sillä kaikki menot alkaa olla minimoitu.
Ansioluettelossani lukee lähinnä, että paljon elämänkokemusta, ja voudin välttelyä. Sillä ei moneen paikkaan taida töihin päästä. Ikärasismi tekee myös tehtävänsä, olen silloin luultavasti jo liian vanha mihinkään työhön.
Ehkäpä opiskelemaan jotain? Jos vaikka aloittaisi opiskelut pari vuotta ennen kuin tuo velkavuoreni kuihtuu pois. Valmistuisin 51-vuotiaana, velkojen vanhetessa, ja mahdollisuuteni työmarkkinoilla paranisivat. Tämä tosin vaatisi papereiden siirtämistä Suomeen, koska en kuulu minkään maan sosiaaliturvan piirin ja en ole siten oikeutettu opintotukiin yms. joilla mahdolliset opiskelut rahoitetaan.
Ja toisaalta, haluanko olla ja asua edes Suomessa? Luultavasti en, ainakaan läpi vuoden.
Mikä minusta tulee isona? Siinäpä sitä on riittävästi pohtimista yhdelle miehelle.
Näkymättömän Kansalaisen matka jatkuu seuraavissa kirjoituksissa...
Tuo aika on ajanut auttamattomasti ohitseni. Olen huomannut, että ollakseni onnellinen, en tarvitse mitään ylimääräistä ympärilleni. Nykyisin nautin suunnattomasti kiireettömästä päivästä vaimoni seurassa. Sään suosiessa vaikkapa rannalla, hyvät kirjat mukanamme sekä tietysti maukas eväskori. Yksinkertaista, kaunista ja ennen kaikkea edullista.
Jotenkin tuntuu, että menen aivan eri suuntaan kuin yleisesti odotetaan. Tosin, onhan minulla tuo "5-kympin villitys" vasta edessäni, muutaman vuoden päässä. Mielummin kuitenkin haluan leppoistaa elämääni kuin, että toisin siihen uutta säpinää ja säihkettä. No, se jää nähtäväksi, vielähän mieli ehtii muuttua parin vuoden aikana. Siihen en tosin jaksa uskoa. Kulutus- ja omistamisvietti on osaltani jo ohitse. Olisiko testosteroinin puutetta elimistössä? Luultavasti kuitenkaan ei, sen aistin muista seikoista, joihin sama steroini vaikuttaa.
Ymmärrän hyvin heitä, joihin tuo villitys 5-kymppisenä iskee. Onhan osalla heistä tuohon aikaan mm. asunto- ja autovelat maksettu, lapset ehkä lentänyt pesästä, joten aikaa ja rahaa jää enemmän itselle. Luultavasti tulee tunne, että nyt minä elän hetken itselleni ja teen mitä haluan rahoillani. Se on varmasti ihan oikein ja kuuluu asiaan. Myös ymmärrys siitä, että emme ole täällä ikuisesti tulee paremmin tietoisuuteen.
Itselläni noihin aikoihin, tarkalleen ottaen 51 vuotiaana, alkaisi vapaus. Olisin ehkä vapaa ulosoton kahleista, mikäli joku taho ei sinne mitään lisää laita. Miltähän se mahtaisi tuntua? Luultavasti melko hienolta, jopa villiltä. 5-kympin vapauden villitys! Vaikea asiaa hahmottaa, kun on tähän tilaan totaalisen tottunut ja asian kanssa oppinut elämään jo melkein 20 vuotta. Tämä on ikään kuin normaali ja luonnollinen olotila.
Tulisi mahdollisuus hakeutua jopa töihin ilman, että palkkojani ulosmitataan. Vieläköhän eläkekertymäni ehtisi karttumaan? En edes tiedä haluaisinko mihinkään vakuiseen työhön, koska se on minulle epäluonnollinen olotila. Mutta, ehkä joku osa-aikainen tehtävä. Joku juttu millä voisi elämänsä kustantaa, jos kulut ovat minimissään. En kyllä paljoa nykyisin tuloja tarvitse, sillä kaikki menot alkaa olla minimoitu.
Ansioluettelossani lukee lähinnä, että paljon elämänkokemusta, ja voudin välttelyä. Sillä ei moneen paikkaan taida töihin päästä. Ikärasismi tekee myös tehtävänsä, olen silloin luultavasti jo liian vanha mihinkään työhön.
Ehkäpä opiskelemaan jotain? Jos vaikka aloittaisi opiskelut pari vuotta ennen kuin tuo velkavuoreni kuihtuu pois. Valmistuisin 51-vuotiaana, velkojen vanhetessa, ja mahdollisuuteni työmarkkinoilla paranisivat. Tämä tosin vaatisi papereiden siirtämistä Suomeen, koska en kuulu minkään maan sosiaaliturvan piirin ja en ole siten oikeutettu opintotukiin yms. joilla mahdolliset opiskelut rahoitetaan.
Ja toisaalta, haluanko olla ja asua edes Suomessa? Luultavasti en, ainakaan läpi vuoden.
Mikä minusta tulee isona? Siinäpä sitä on riittävästi pohtimista yhdelle miehelle.
Näkymättömän Kansalaisen matka jatkuu seuraavissa kirjoituksissa...
maanantai 26. toukokuuta 2014
Itsekriminointisuoja
Sain tänään hieman huolestuneen kommentin, että joudunko nyt uusiin vaikeuksiin, kun kerron asioistani täältä blogin kautta. Siis vaikeuksiin viranomaisten taholta. Että olisiko jotain veroja tms. jäänyt maksamatta ja uusia sanktioita nyt kenties tulossa?
Vastaukseni on, että kaikki on tietenkin mahdollista. Mutta kuinka se tapahtuisi, se onkin sitten eri juttu.
Edellisessä kirjoituksessa mainitsemistani "työteliäistä vuosista" on yli 7 vuotta aikaa, joten veroteknisesti ne alkaa olla jo vanhentuneita asioita. Sen lisäksi en ole antanut väärää tietoa Suomen verottajalle, koska en ole ilmoittanut mitään tietoja heille. Veropetossyyteellä ei saattaisi olla pohjaa, koska väärää tietoa ei ole annettu. En ole kirjoilla Suomessa, joten en ehkä ole edes verovelvollinen Suomeen, ainakaan tuloverojen osalta.
Luulen, että olisi melko vaikea alkaa edes tutkimaan asioitani. Kaikki on toki mahdollista. Mikäli olisi rajattomasti varoja sekä tutkijoita, niin jotain saattaisi saada selville. Helppoa se ei olisi. Mistä etsiä, kun ei ole mitään mihin tarttua? En arkistoi tekemisiäni, kuin korkeintaan omaan muistiini.
Olen asunut aivan toisaalla, kuin missä olen kirjoilla, joten todellista asumistani on vaikea jäljittää. Vuokrat olen pääosin maksanut käteisellä. Puhelinnumeroni on vaihtunut matkan varrella kymmeniä kertoja ja suurin osa numeroista on ollut prepaid-liittymiä tai ulkomaisia numeroita, joten niistä ei olisi apua. En edes itse muista mitä numeroita olen käyttänyt. Ei seurattavia jälkiä.
En ole myöskään tallentanut tekemisistäni minkäänlaisia dokumentteja tietokantoihin. Paperiversioita en säilytä koskaan päivää pitempään - suoraan vaan paperinkeräykseen. Pankkiasiani olen hoitanut ulkomaiden kautta ja tilit olen lopettanut, kun en ole näitä enää tarvinnut. Nykyisellä tililläni ei juurikaan liikennettä ole, mikäli sen joku sattuisi löytämään, vaikkapa taskussani olevan pikapankkikortin avulla.
Lisäksi minulla on laillinen ns. itsekriminointisuoja, joten minun ei tarvitse auttaa viranomaisia selvittämään asioita, joista minulle voisi mahdollisesti jonkin syytteen nostaa. Tällä elämänkokemuksella voin sanoa varmaksi, että en kyllä auttaisi. En sanallakaan, mikäli minulta jotain asioistani joskus kyseltäisiin.
Melkeinpä kaikki omaisuuteni mahtuu yhteen reppuun. Ei tarvitsisi edes valehdella omaisuuden suhteen mahdollisessa ulosottoselvityksessä. Tyhjä pesä on tyhjä pesä.
Johtolankoja ei juurikaan löytyisi. Joten, melkoisen työläs ja ennen kaikkea erittäin kallis projekti tuo menneisyyteni olisi tutkia ja selvittää. Mahdollista se toki on, jos resursseja löytyy riittävästi. Kannattaako se? Sitä en minä päätä. Toki sillä olisi työllistävä vaikutus.
Mikäli kaiken tutkimisen jälkeen jotain löytyisi ja lisäveroja taas määrättäisiin, niin olisiko sillä loppujen lopuksi mitään väliä. On aivan sama minun kannalta, kuinka suureksi verovelkani tänään määriteltäisiin. Miljoona, kaksi miljoonaa vai enemmän... ei edes kiinnosta! Ja mitä minulta voisi tänään ulosmitata? Jos vaatteita ja hammasharjaa ei viedä, niin muuta ei juuri jäljelle jää.
Aloin kirjottamaan tätä blogia myös siksi, että joku yhteiskunnan vaikuttaja löytäisi sen ja alkaisi miettimään kuinka kalliiksi jokainen "kaltaiseni" tulee. Meitä on paljon, yllättävän paljon. Nykyisen laman seurauksena määrä voi alkaa jälleen kasvamaan. Ihmisillä alkaa olla tukalat paikat, taloudellisesti.
Kannattaako yhtään kansalaista hylätä, kuten minulle tehtiin. Onko se yhteiskunta-taloudellisesti järkevää ja kannattavaa? Sanoisin, että ei ole. Ei järkevää eikä kannattavaa. Miettikää, todellakin miettikää, ottakaa opiksi ja toimikaa oikein arvoisat päättäjät.
Näkymättömän Kansalaisen matka jatkuu seuraavissa kirjoituksissa....
Vastaukseni on, että kaikki on tietenkin mahdollista. Mutta kuinka se tapahtuisi, se onkin sitten eri juttu.
Edellisessä kirjoituksessa mainitsemistani "työteliäistä vuosista" on yli 7 vuotta aikaa, joten veroteknisesti ne alkaa olla jo vanhentuneita asioita. Sen lisäksi en ole antanut väärää tietoa Suomen verottajalle, koska en ole ilmoittanut mitään tietoja heille. Veropetossyyteellä ei saattaisi olla pohjaa, koska väärää tietoa ei ole annettu. En ole kirjoilla Suomessa, joten en ehkä ole edes verovelvollinen Suomeen, ainakaan tuloverojen osalta.
Luulen, että olisi melko vaikea alkaa edes tutkimaan asioitani. Kaikki on toki mahdollista. Mikäli olisi rajattomasti varoja sekä tutkijoita, niin jotain saattaisi saada selville. Helppoa se ei olisi. Mistä etsiä, kun ei ole mitään mihin tarttua? En arkistoi tekemisiäni, kuin korkeintaan omaan muistiini.
Olen asunut aivan toisaalla, kuin missä olen kirjoilla, joten todellista asumistani on vaikea jäljittää. Vuokrat olen pääosin maksanut käteisellä. Puhelinnumeroni on vaihtunut matkan varrella kymmeniä kertoja ja suurin osa numeroista on ollut prepaid-liittymiä tai ulkomaisia numeroita, joten niistä ei olisi apua. En edes itse muista mitä numeroita olen käyttänyt. Ei seurattavia jälkiä.
En ole myöskään tallentanut tekemisistäni minkäänlaisia dokumentteja tietokantoihin. Paperiversioita en säilytä koskaan päivää pitempään - suoraan vaan paperinkeräykseen. Pankkiasiani olen hoitanut ulkomaiden kautta ja tilit olen lopettanut, kun en ole näitä enää tarvinnut. Nykyisellä tililläni ei juurikaan liikennettä ole, mikäli sen joku sattuisi löytämään, vaikkapa taskussani olevan pikapankkikortin avulla.
Lisäksi minulla on laillinen ns. itsekriminointisuoja, joten minun ei tarvitse auttaa viranomaisia selvittämään asioita, joista minulle voisi mahdollisesti jonkin syytteen nostaa. Tällä elämänkokemuksella voin sanoa varmaksi, että en kyllä auttaisi. En sanallakaan, mikäli minulta jotain asioistani joskus kyseltäisiin.
Melkeinpä kaikki omaisuuteni mahtuu yhteen reppuun. Ei tarvitsisi edes valehdella omaisuuden suhteen mahdollisessa ulosottoselvityksessä. Tyhjä pesä on tyhjä pesä.
Johtolankoja ei juurikaan löytyisi. Joten, melkoisen työläs ja ennen kaikkea erittäin kallis projekti tuo menneisyyteni olisi tutkia ja selvittää. Mahdollista se toki on, jos resursseja löytyy riittävästi. Kannattaako se? Sitä en minä päätä. Toki sillä olisi työllistävä vaikutus.
Mikäli kaiken tutkimisen jälkeen jotain löytyisi ja lisäveroja taas määrättäisiin, niin olisiko sillä loppujen lopuksi mitään väliä. On aivan sama minun kannalta, kuinka suureksi verovelkani tänään määriteltäisiin. Miljoona, kaksi miljoonaa vai enemmän... ei edes kiinnosta! Ja mitä minulta voisi tänään ulosmitata? Jos vaatteita ja hammasharjaa ei viedä, niin muuta ei juuri jäljelle jää.
Aloin kirjottamaan tätä blogia myös siksi, että joku yhteiskunnan vaikuttaja löytäisi sen ja alkaisi miettimään kuinka kalliiksi jokainen "kaltaiseni" tulee. Meitä on paljon, yllättävän paljon. Nykyisen laman seurauksena määrä voi alkaa jälleen kasvamaan. Ihmisillä alkaa olla tukalat paikat, taloudellisesti.
Kannattaako yhtään kansalaista hylätä, kuten minulle tehtiin. Onko se yhteiskunta-taloudellisesti järkevää ja kannattavaa? Sanoisin, että ei ole. Ei järkevää eikä kannattavaa. Miettikää, todellakin miettikää, ottakaa opiksi ja toimikaa oikein arvoisat päättäjät.
Näkymättömän Kansalaisen matka jatkuu seuraavissa kirjoituksissa....
Eikö mitään ole tehtävissä?
Koulun rahat loppu, näin lukee tämän aamun iltapäivälehden yhdessä pääotsikossa. Kerätäänpä vanhemmilta rahat kirjohin yms. Pitäkää huoli lapsistanne, mitäs olette niitä tänne tehnyt. Mikäpäs siinä, näinhän se menee, ikävä kyllä. Tekee mieli kysyä, että miksi nuo vanhemmat veroja makselee? Ja saavat kaupan päälle huonoa kohtelua. Surkeaa toimintaa yhteiskunnan päättäjiltä, tälläkin kertaa!
Entä jos etelä-eurooppalaisen pankin tai valtion rahat on loppumassa? Kenen kukkarolle silloin mennään? Niinpä, tietenkin se maksetaan yhteisestä hyvästä. Veronmaksajien rahoilla tai ainakin kansalaisten velkatakauksilla. Nostetaan vaikka arvonlisäveroa tai jotain muuta maksua, sillähän siitä taas selvitään. Ei hyvältä näytä!
Miksi edes pohdiskelen edellä mainïttuja asioita? Eihän kumpikaan asia edes suoranaisesti minua kosketa. Luulisi, että nämä ei hetkauta minua suuntaan eikä toiseen. Pohdiskeluun on olemassa yksi syy, oma historiani.
Miksi kaikkia halukkaita maksavia kansalaisia ei päästetä osallistumaan veronmaksuun ja osaksi yhteiskunnan talouden rattaita. Mikäli kaikki halukkaat pääsisivät mukaan, niin rahakin riittäisi paremmin. Näin ainakin minun maalaisjärki sanoo.
2000-luvun alussa oikein yrittämällä yritin päästä ns. normaaliksi veronmaksajaksi. Halusin hoitaa velvollisuuteni ja olla osana yhteiskuntaa. Mutta ei, minua ei siihen kastiin enää hyväksytty. Ei, koska olin tuomittu vellallinen. Itke ja maksa, näin minulle verottajan toimesta sanottiin - suoraan päin näköä. Ei armoa!
Tuo hinta oli mielestäni liian korkea. "Itkisin ja maksaisin" noin 20 vuotta ja maksujen loputtua velka korkoineen olisi sata kertaa suurempi kuin lyhennyksiä aloittaessa. Onko mitään järkeä? Mielestäni ei. Pakko on toki myöntää, että erinäisten velkojen perintäbisnes on varmaankin huippukannattavaa. Myös valtion toimesta suoritettava perintäbisnes vetää vertoja pikavippifirmojen kuluille ja koroille. Korkoa korolle ja kulua kululle, sitä riittää, ulosoton lyhennyksestä ei mene kuin murto-osa velkapääoman pienentämiseen. Omassa tapauksessa pääoma ei edes pienentyisi, vaikka antaisin kaikki tuloni tuohon käyttöön. Lyhennyksen jälkeen velka olisi suurempi, kuin ennen lyhennystä. Todella kannustavaa.
Olin siis saanut velkatuomion verorikoksista, joita en ollut oikeassa elämässä edes tehnyt. Tuomion mittakaava oli järkyttävä, sekä pituudeltaan että rahamäärältään. Lähestulkoon elinkautisen mittainen, sen varsinaisessa merkityksessä. Maksamisesta ja velan lyhennyksistä ei ollut mitään iloa, koska velkavuori vain kasvoi. Tämän lisäksi ulosotto vaikeutti kaikin mahdollisin keinoin kaiken uuden yritystoiminnan harjoittamisen omissa nimissäni.
Edellä mainitusta oli helppo tehdä yhtälö. Mitä menetettävää minulla enää olisi? Yhtä hyvin voisin toteuttaa nuo verorikokset, joista olin tuomion jo saanut. Ikään kuin silmä silmästä ja hammas hampaasta. Päätin, että teen ainakin sen verran bisnestä "verovapaasti", että nuo tuomiopäätöksessä olevat rahamäärät täyttyvät. Silloinhan tuomioni olisi ikään kuin aiheellinen, vaikkakin tuomittu teko tapahtuisi vasta jälkikäteen. Ja näin tapahtui. Veroäyreistäni ei ole sen jälkeen kertynyt yhteiseen pottiin kuin polttoaineiden yms. välillisten verojen kautta muodostunut summa. Joka sekin on kyllä osaltani varsin merkittävä, varsinkin 2000-luvun alkupuolella, jolloin olin aktiivisesti liikenteessä ja työn touhussa. Ulosotto ei kintereilläni pysynyt, siitä pidin erilaisilla toimilla huolen. Eikä se ollut edes vaikeaa, vaatii vain hieman vaivannäköä, kuten olen jo aiemmin kertonut.
Siinä mielessä yhteiskunnan kannalta harmillista, siis verotulojen ja eläkekertymien osalta, että aktiivisin ja tuotteliain elämänvaihe meni jo kohdaltani ohitse. Nykyisin minulla on erilaiset arvot kuluttamisen suhteen. En edes halua enää omistaa mitään, koska siitä tulee loppujen lopuksi vain rasite. Suunnitelmissani on erilaiset vapaaehtoistyöt eri puolilla maailmaa ruoka- ja majoituspalkalla, yhdessä vaimoni kanssa. Näistä suunnitelmista kerron myöhemmin enemmän. Päätöksiä asian suhteen on kuitenkin jo tehty.
Ja takaisin tuohon alkutekstin pohdintaan. Nykyinen talouden kehitys ja ylivelkaisten määrän kasvu tuo mieleeni pelottavan paljon 90-luvun aikoja. Raha on loppu tai ainakin liian vähissä todella monella ja konstit on vähissä. Tästä ei hyvä seuraa. Kuinkahan moni ajautuu samoille urille kuin minä jouduin. Ja kuinka moni ajautuu elämään yhteiskunnan ulkopuolelle ylivelkaisen talouden vuoksi, ehkä jopa loppuiäksi, kuten minä. Kuinka moni päättää päivänsä jatkuvan perintähelvetin ja ahdistelun takia. Varovainenkin arvaukseni on, että aivan liian moni. Jokaisesta tapauksesta tulee kallis hinta yhteiskunnan maksettavaksi, liian kallis.
En millään ymmärrä tuota logiikkaa. Kun raha on loppu, syystä tai toisesta, niin laillisesti huononnetaan velallisen asemaa lisämaksuilla. Ikään kuin tuo tilanne helpottuisi sillä, että laitetaan vähän (tai paljon) lisämaksua maksamattoman summan päälle. Jo ennestään huono tilanne lähtee siitä varsinaiseen syöksykierteeseen ja pahenee päivä päivältä. Tämä toiminta on yhteiskunnallisesti hyväksyttyä ja siitä on kaiken muun pahan lisäksi tehty jättimäinen bisnes. Eikö asialle ole mitään tehtävissä?
Matka jatkuu, lisää seuraavissa kirjoituksissa...
Entä jos etelä-eurooppalaisen pankin tai valtion rahat on loppumassa? Kenen kukkarolle silloin mennään? Niinpä, tietenkin se maksetaan yhteisestä hyvästä. Veronmaksajien rahoilla tai ainakin kansalaisten velkatakauksilla. Nostetaan vaikka arvonlisäveroa tai jotain muuta maksua, sillähän siitä taas selvitään. Ei hyvältä näytä!
Miksi edes pohdiskelen edellä mainïttuja asioita? Eihän kumpikaan asia edes suoranaisesti minua kosketa. Luulisi, että nämä ei hetkauta minua suuntaan eikä toiseen. Pohdiskeluun on olemassa yksi syy, oma historiani.
Miksi kaikkia halukkaita maksavia kansalaisia ei päästetä osallistumaan veronmaksuun ja osaksi yhteiskunnan talouden rattaita. Mikäli kaikki halukkaat pääsisivät mukaan, niin rahakin riittäisi paremmin. Näin ainakin minun maalaisjärki sanoo.
2000-luvun alussa oikein yrittämällä yritin päästä ns. normaaliksi veronmaksajaksi. Halusin hoitaa velvollisuuteni ja olla osana yhteiskuntaa. Mutta ei, minua ei siihen kastiin enää hyväksytty. Ei, koska olin tuomittu vellallinen. Itke ja maksa, näin minulle verottajan toimesta sanottiin - suoraan päin näköä. Ei armoa!
Tuo hinta oli mielestäni liian korkea. "Itkisin ja maksaisin" noin 20 vuotta ja maksujen loputtua velka korkoineen olisi sata kertaa suurempi kuin lyhennyksiä aloittaessa. Onko mitään järkeä? Mielestäni ei. Pakko on toki myöntää, että erinäisten velkojen perintäbisnes on varmaankin huippukannattavaa. Myös valtion toimesta suoritettava perintäbisnes vetää vertoja pikavippifirmojen kuluille ja koroille. Korkoa korolle ja kulua kululle, sitä riittää, ulosoton lyhennyksestä ei mene kuin murto-osa velkapääoman pienentämiseen. Omassa tapauksessa pääoma ei edes pienentyisi, vaikka antaisin kaikki tuloni tuohon käyttöön. Lyhennyksen jälkeen velka olisi suurempi, kuin ennen lyhennystä. Todella kannustavaa.
Olin siis saanut velkatuomion verorikoksista, joita en ollut oikeassa elämässä edes tehnyt. Tuomion mittakaava oli järkyttävä, sekä pituudeltaan että rahamäärältään. Lähestulkoon elinkautisen mittainen, sen varsinaisessa merkityksessä. Maksamisesta ja velan lyhennyksistä ei ollut mitään iloa, koska velkavuori vain kasvoi. Tämän lisäksi ulosotto vaikeutti kaikin mahdollisin keinoin kaiken uuden yritystoiminnan harjoittamisen omissa nimissäni.
Edellä mainitusta oli helppo tehdä yhtälö. Mitä menetettävää minulla enää olisi? Yhtä hyvin voisin toteuttaa nuo verorikokset, joista olin tuomion jo saanut. Ikään kuin silmä silmästä ja hammas hampaasta. Päätin, että teen ainakin sen verran bisnestä "verovapaasti", että nuo tuomiopäätöksessä olevat rahamäärät täyttyvät. Silloinhan tuomioni olisi ikään kuin aiheellinen, vaikkakin tuomittu teko tapahtuisi vasta jälkikäteen. Ja näin tapahtui. Veroäyreistäni ei ole sen jälkeen kertynyt yhteiseen pottiin kuin polttoaineiden yms. välillisten verojen kautta muodostunut summa. Joka sekin on kyllä osaltani varsin merkittävä, varsinkin 2000-luvun alkupuolella, jolloin olin aktiivisesti liikenteessä ja työn touhussa. Ulosotto ei kintereilläni pysynyt, siitä pidin erilaisilla toimilla huolen. Eikä se ollut edes vaikeaa, vaatii vain hieman vaivannäköä, kuten olen jo aiemmin kertonut.
Siinä mielessä yhteiskunnan kannalta harmillista, siis verotulojen ja eläkekertymien osalta, että aktiivisin ja tuotteliain elämänvaihe meni jo kohdaltani ohitse. Nykyisin minulla on erilaiset arvot kuluttamisen suhteen. En edes halua enää omistaa mitään, koska siitä tulee loppujen lopuksi vain rasite. Suunnitelmissani on erilaiset vapaaehtoistyöt eri puolilla maailmaa ruoka- ja majoituspalkalla, yhdessä vaimoni kanssa. Näistä suunnitelmista kerron myöhemmin enemmän. Päätöksiä asian suhteen on kuitenkin jo tehty.
Ja takaisin tuohon alkutekstin pohdintaan. Nykyinen talouden kehitys ja ylivelkaisten määrän kasvu tuo mieleeni pelottavan paljon 90-luvun aikoja. Raha on loppu tai ainakin liian vähissä todella monella ja konstit on vähissä. Tästä ei hyvä seuraa. Kuinkahan moni ajautuu samoille urille kuin minä jouduin. Ja kuinka moni ajautuu elämään yhteiskunnan ulkopuolelle ylivelkaisen talouden vuoksi, ehkä jopa loppuiäksi, kuten minä. Kuinka moni päättää päivänsä jatkuvan perintähelvetin ja ahdistelun takia. Varovainenkin arvaukseni on, että aivan liian moni. Jokaisesta tapauksesta tulee kallis hinta yhteiskunnan maksettavaksi, liian kallis.
En millään ymmärrä tuota logiikkaa. Kun raha on loppu, syystä tai toisesta, niin laillisesti huononnetaan velallisen asemaa lisämaksuilla. Ikään kuin tuo tilanne helpottuisi sillä, että laitetaan vähän (tai paljon) lisämaksua maksamattoman summan päälle. Jo ennestään huono tilanne lähtee siitä varsinaiseen syöksykierteeseen ja pahenee päivä päivältä. Tämä toiminta on yhteiskunnallisesti hyväksyttyä ja siitä on kaiken muun pahan lisäksi tehty jättimäinen bisnes. Eikö asialle ole mitään tehtävissä?
Matka jatkuu, lisää seuraavissa kirjoituksissa...
keskiviikko 21. toukokuuta 2014
Muutto toiseen maahan
Paperilla asuin edelleen Suomessa, mutta osoitteessa josta minua ei koskaan pystyisi tavoittamaan. Kyseisen virallisen kotikuntani ulosotto oli kuitenkin aktiivinen ja lähetteli kirjeitä edelleen, säännöllisesti. Miksi en saman tien siirtäisi osoitetta muutaman tuhannen kilometrin päähän, pois Suomesta, mietin. Mikä taho nuo perintäkirjeet sitten lähettäisi ja tulisivatko ne ikinä perille minulle asti. Päätin ottaa asiasta selvää.
Vuokrasin asunnon etelä-euroopasta, jossa myös oikeasti asuin jonkin aikaa. Tein asiaan kuuluvat muuttoilmoitukset Suomen viranomaisille ja aikanaan myös perintäkirjeet uuteen osoitteeseeni tiensä löysivät. Mietin, että mikähän päivä ovikello soi ja suomalainen vouti seisoo oven takana nippu papereita sylissään. Ei soinut ovikello. Ilmeisesti määrärahat ei salli etelänmatkoja, vaan paperit täytyy lähettää postitse tai virka-apuna paikallisen virkaveljen kautta. Tiedä häntä. Asia ei minulle koskaan selvinnyt.
Euroopan asuntoni oli vuokrattu määräaikaisesti, joten muutin pois alle vuoden siinä asuttuani. Oli aika hankkia uusi osoite. Ei muuta kuin katsomaan kartalta mukavan näköinen paikka ja sinne vuokraamaan uusi osoite. Kyllä, aivan kuten suomessakin tein. Vuokrasin pelkän postiosoitteen paikalliselta välittäjältä. Yllätyksekseni pelkän osoitteen vuokraaminen ulkomailta oli todella helppoa.
Kyseisellä toimialalla olevia firmoja on euroopassa pilvin pimein. Vuokraosoitteeseen saapunut posti jatkotoimitetaan sopimuksen mukaan tai säilytetään toimistolla, kunnes käyn ne noutamassa, jos käyn. Alkuun joskus jopa kävin ne noutamassa, varsinkin jos odotin jotain tärkeää. Oli myös mahdollista pyytää sähköpostiin lista saapuneiden kirjeiden lähettäjistä. Mikäli joku kirje erityisesti kiinnosti minua, he aukaisivat pyynnöstäni kirjeen, skannasivat sivut ja kohta ne olivat sähköpostissani, olinpa missä päin maailmaa tahansa. Kätevä palvelu, eikä turhan kallis hyötyyn nähden. Turhat mainospostit ja "ei kiinnostavat" kirjeet menivät todennäköisesti paperinkeräykseen tai johonkin muuhun hyötykäyttöön. En sitä ole kysynyt.
Edellä mainittua varten perustin jälleen erillisen sähköpostiosoitteen. Näin teen aina. Jokaista vastaavaa toimenpidettä varten perustan erillisen sähköpostin keksityllä nimellä. Ihan vain siksi, että niitä olisi vaikeampi kenenkään seurata tai jäljittää. Lisäksi käytän useita eri sähköpostioperaattoreita, jotka toimivat eri puolilla maailmaa.
Myöhemmin en enää koskaan siirtänyt osoitettani sinne missä asuin. Virallisesti asun edelleen eräässä ulkomaiselta osoitteenvälittäjältä vuokraamassani osoitteessa. Jos jotain haluan tilata postitse, niin käytän c/o osoitetta. Näin saan haluamani kirjeen tai paketin sinne missä kulloinkin asun tai olen.
Nämä ovat juuri niitä asioita, mitä yhteiskunnan päättäjät eivät tajua. Samassa tilanteessa olevia suomalaisia on paljon. Kun elää todellisessa velkavankilassa, josta on täysin mahdoton itseään ulos maksaa, on pakko tehdä ratkaisuja jotka eivät kuulu ns. normaaleihin menetelmiin. Elämä on kuitenkin elettävä, loppuun saakka, joten on pakko järjestää siihen edes siedettävät olosuhteet. Oma apu, paras apu - on tällä hetkellä ainoa tuntemani menetelmä joka toimii.
Mikä muu auttaisi? Helppo kysymys. Vastaus on myös helppo, ja lyhyt. Henkilökohtainen konkurssi. Ylivoimaisen velkataakan edessä vapautus tuosta "vankilasta" ja uusi mahdollisuus normaalina kansalaisena. Todellinen henkilökohtainen konkurssi. Kerralla kaikki pois ja pöytä puhtaaksi. Uusi alku. Taloudellisesti köyhänä, mutta monta kokemusta rikkaampana ja ehkä jopa viisaampana.
Eihän se tietenkään käy! Mutta, kuka tässä nyt hyötyy tai voittaa? Mitä yhteiskunta tästä nykyisestä "ei armoa velkavankeuteen"-linjasta hyötyy? Kaiken lisäksi tästä tulee yhteiskunnalle kallis lasku maksettavaksi, ennemmin tai myöhemmin. Jonain päivänä, tulevaisuudessa, en pysty itsestäni enää huolehtimaan ja eläkesäästöjä ei ole. Miksi edes säästäisin? Kaikki säästöni ovat ulosmitattavissa mikä hetki hyvänsä. Siis, jos sellaisia olisi ja voudin karvaiset kädet ne sattuisi löytämään. Ajattele tilannetta, että säästäisin vanhuuden päiviä varten ja yks'kaks yllättäen, joku kaunis päivä, ulosotto takavarikoisi joka ikisen säästämäni euron. Ei käy! Mielummin käytän elämiseen jokaisen euron, jonka onnistun hankkimaan. Elän hetkessä, vain tätä päivää - huomista meille ei ole vielä annettu.
Tarinani on vasta aluillaan. Paljon on vielä kerrottavaa. Oman elämäni matkasta todellisin esimerkein. Kuinka olen asiat käytännössä hoitanut?
Matka jatkuu, lisää seuraavissa kirjoituksissa...
P.S. Kaikki mökeillään vakituisesti asuvat! Mökillä asumiseen vaadittavan toisen "virallisen kotiosoitteen" voi vuokrata, kuten edellä kerroin. Tulee huomattavasti edullisemmaksi kuin koko asunnon vuokraaminen, jota sitten pitäisi tyhjillään. Ihmeellinen lakipykälä tuokin on! Ihminen voi asua vaikka paperinkeräyslaatikossa vuosikaudet, eikä se häiritse ketään. Mutta jos asut omalla mökilläsi, niin se ei käy. Tai tietenkin käy, jos pidät samaan aikaan yllä toista asuntoa, tyhjillään.
Vuokrasin asunnon etelä-euroopasta, jossa myös oikeasti asuin jonkin aikaa. Tein asiaan kuuluvat muuttoilmoitukset Suomen viranomaisille ja aikanaan myös perintäkirjeet uuteen osoitteeseeni tiensä löysivät. Mietin, että mikähän päivä ovikello soi ja suomalainen vouti seisoo oven takana nippu papereita sylissään. Ei soinut ovikello. Ilmeisesti määrärahat ei salli etelänmatkoja, vaan paperit täytyy lähettää postitse tai virka-apuna paikallisen virkaveljen kautta. Tiedä häntä. Asia ei minulle koskaan selvinnyt.
Euroopan asuntoni oli vuokrattu määräaikaisesti, joten muutin pois alle vuoden siinä asuttuani. Oli aika hankkia uusi osoite. Ei muuta kuin katsomaan kartalta mukavan näköinen paikka ja sinne vuokraamaan uusi osoite. Kyllä, aivan kuten suomessakin tein. Vuokrasin pelkän postiosoitteen paikalliselta välittäjältä. Yllätyksekseni pelkän osoitteen vuokraaminen ulkomailta oli todella helppoa.
Kyseisellä toimialalla olevia firmoja on euroopassa pilvin pimein. Vuokraosoitteeseen saapunut posti jatkotoimitetaan sopimuksen mukaan tai säilytetään toimistolla, kunnes käyn ne noutamassa, jos käyn. Alkuun joskus jopa kävin ne noutamassa, varsinkin jos odotin jotain tärkeää. Oli myös mahdollista pyytää sähköpostiin lista saapuneiden kirjeiden lähettäjistä. Mikäli joku kirje erityisesti kiinnosti minua, he aukaisivat pyynnöstäni kirjeen, skannasivat sivut ja kohta ne olivat sähköpostissani, olinpa missä päin maailmaa tahansa. Kätevä palvelu, eikä turhan kallis hyötyyn nähden. Turhat mainospostit ja "ei kiinnostavat" kirjeet menivät todennäköisesti paperinkeräykseen tai johonkin muuhun hyötykäyttöön. En sitä ole kysynyt.
Edellä mainittua varten perustin jälleen erillisen sähköpostiosoitteen. Näin teen aina. Jokaista vastaavaa toimenpidettä varten perustan erillisen sähköpostin keksityllä nimellä. Ihan vain siksi, että niitä olisi vaikeampi kenenkään seurata tai jäljittää. Lisäksi käytän useita eri sähköpostioperaattoreita, jotka toimivat eri puolilla maailmaa.
Myöhemmin en enää koskaan siirtänyt osoitettani sinne missä asuin. Virallisesti asun edelleen eräässä ulkomaiselta osoitteenvälittäjältä vuokraamassani osoitteessa. Jos jotain haluan tilata postitse, niin käytän c/o osoitetta. Näin saan haluamani kirjeen tai paketin sinne missä kulloinkin asun tai olen.
Nämä ovat juuri niitä asioita, mitä yhteiskunnan päättäjät eivät tajua. Samassa tilanteessa olevia suomalaisia on paljon. Kun elää todellisessa velkavankilassa, josta on täysin mahdoton itseään ulos maksaa, on pakko tehdä ratkaisuja jotka eivät kuulu ns. normaaleihin menetelmiin. Elämä on kuitenkin elettävä, loppuun saakka, joten on pakko järjestää siihen edes siedettävät olosuhteet. Oma apu, paras apu - on tällä hetkellä ainoa tuntemani menetelmä joka toimii.
Mikä muu auttaisi? Helppo kysymys. Vastaus on myös helppo, ja lyhyt. Henkilökohtainen konkurssi. Ylivoimaisen velkataakan edessä vapautus tuosta "vankilasta" ja uusi mahdollisuus normaalina kansalaisena. Todellinen henkilökohtainen konkurssi. Kerralla kaikki pois ja pöytä puhtaaksi. Uusi alku. Taloudellisesti köyhänä, mutta monta kokemusta rikkaampana ja ehkä jopa viisaampana.
Eihän se tietenkään käy! Mutta, kuka tässä nyt hyötyy tai voittaa? Mitä yhteiskunta tästä nykyisestä "ei armoa velkavankeuteen"-linjasta hyötyy? Kaiken lisäksi tästä tulee yhteiskunnalle kallis lasku maksettavaksi, ennemmin tai myöhemmin. Jonain päivänä, tulevaisuudessa, en pysty itsestäni enää huolehtimaan ja eläkesäästöjä ei ole. Miksi edes säästäisin? Kaikki säästöni ovat ulosmitattavissa mikä hetki hyvänsä. Siis, jos sellaisia olisi ja voudin karvaiset kädet ne sattuisi löytämään. Ajattele tilannetta, että säästäisin vanhuuden päiviä varten ja yks'kaks yllättäen, joku kaunis päivä, ulosotto takavarikoisi joka ikisen säästämäni euron. Ei käy! Mielummin käytän elämiseen jokaisen euron, jonka onnistun hankkimaan. Elän hetkessä, vain tätä päivää - huomista meille ei ole vielä annettu.
Tarinani on vasta aluillaan. Paljon on vielä kerrottavaa. Oman elämäni matkasta todellisin esimerkein. Kuinka olen asiat käytännössä hoitanut?
Matka jatkuu, lisää seuraavissa kirjoituksissa...
P.S. Kaikki mökeillään vakituisesti asuvat! Mökillä asumiseen vaadittavan toisen "virallisen kotiosoitteen" voi vuokrata, kuten edellä kerroin. Tulee huomattavasti edullisemmaksi kuin koko asunnon vuokraaminen, jota sitten pitäisi tyhjillään. Ihmeellinen lakipykälä tuokin on! Ihminen voi asua vaikka paperinkeräyslaatikossa vuosikaudet, eikä se häiritse ketään. Mutta jos asut omalla mökilläsi, niin se ei käy. Tai tietenkin käy, jos pidät samaan aikaan yllä toista asuntoa, tyhjillään.
tiistai 20. toukokuuta 2014
Valvontayhteiskunta
Pankkitiliäni tarkkailtiin, säännöllisesti. Tiedän sen, koska sain uuden tilitapahtuman jälkeen melko nopeasti kirjallisen kyselyn ulosotosta. Kyselyssä vaadittiin selvitystä rahan lähteistä, oli sitten kyseessä saapuva suoritus tai olin vienyt rahaa tilille maksaakseni laskuja. Turhauttavaa, koska kyse saattoi vain parista sadasta eurosta. Myös rahan lähettäjälle saattoi mennä asiasta ukaasikirje.
Päätin lopettaa pankkitilin käytön, mutta vain Suomessa. Siihen aikaan minulla vielä sentään oli suomalainen pankkitili. Nykyään ei ole, eikä se edes taitaisi olla mahdollista. Suomessa ei luottotiedoton ja vailla säännöllisiä tuloja voi avata edes tiliä. Siinä mielessä erikoista, että jokainen suomalainen saa melko helposti avattua tilin ulkomailla olevaan pankkiin. Riittää, kun vain on passi mukana ja tekee parin sadan euron talletuksen avattavalle tilille. Tilin mukana saa heti kansainvälisen maksukortin sekä verkkopankkitunnukset, joten rahaliikenne on helppo hoitaa mistä päin maailmaa tahansa. Pikapankeista saa käteistä ja nykyisin maksut liikkuvat yhtä nopeasti kuin Suomessa, jopa nopeammin. Mikäli haluaa myös luottokortin ulkomaisesta pankista, se onnistuu helposti, ei siellä kysellä luottotietoja, tuloja tai työpaikkoja. Pankki kysyy vain minkä kokoisen luoton haluat korttiin, sen jälkeen vastaavan kokoinen talletus pankkiin ja sinulla on oikea luottokortti taskussa. Talletus toimii luottotietona.
Asioiden hoito pankin kanssa onnistuu kätevästi sähköpostilla, kirjeitä ei lähetellä. Perustin pankkiasiaa varten erillisen sähköpostiosoitteen, joka ei ole yleisessä käytössäni, joten sen suhteen saatoin olla turvallisin mielin. Kirjeenvaihtoamme on täysin mahdotonta viranomaisten löytää tai jäljittää. Ko. sähköpostia en koskaan käytä omalta tietokoneeltani, joten jälkiä siitä ei jää mihinkään minuun liittyvään. Vähän joutuu näkemään ylimääräistä vaivaa, mutta muuten melko helppo toimenpide ja tuo riittävän turvallisuuden asian suhteen.
Suomen pankeista ei luottotiedottomalle voi edes antaa luottokorttia, vaikka olisi kortille 100% talletusvakuus. Toisaalta, ulosotto kyllä hoitaisi tuon vakuustalletuksen parempaan talteen melko nopeasti.
Helsingistä löytyy toimistoja, joista voi hankkia tilin ulkomaiseen pankkiin, jos ei itse halua matkustaa asiaa hoitamaan. Voimassa oleva passi mukaan ja ko. toimistolle. Täysin laillista. Kustannuksia tästä tulee noin pari sataa euroa. Kortit ja verkkotunnukset tulevat parissa viikossa. Todella kätevää ja helppoa. Ulkomaisen pankkitilin vahtiminen onkin viranomaisille jo huomattavasti vaikeampaa. Kuinka voisikaan vahtia jotain mistä ei ole mitään tietoa. On lähes mahdotonta lähettää jokaiseen maailman pankkiin kysely, että löytyykö minun henkilötunnuksella heiltä tiliä. Luultavasti vastauksia ei edes tulisi ilman oikeuden määräyksiä, joten täydellistä hakuammuntaa. Suomessa pankkeja on niin vähän, että tuo kysely on helppo tehdä. Nykyisin myös netin kautta saa helposti ulkomailta ns. nettilompakon maksukortteineen, melko turvallisia käyttää ulosoton suhteen. Suomalaisiin nettilompakoihin en luota, niiden vahtiminen on helpompaa.
Minulla oli siis koti- ja postiosoite mistä minua ei tavoita, ja mikä tärkeintä, perintäkirjeet sekä muut turhat kyselyt eivät löytäisi luokseni. Puhelinnumeroani ei voinut enää jäljittää. Pankkiasioita en enää hoitanut suomalaisessa pankissa, joten sen suhteen tekemisiäni oli vaikeampi vahtia. Mitä vielä tarvitsin?
Minusta jäi edelleen jälkiä valvontayhteiskuntaan, merkkejä joista minua pystyi jäljittämään. Päätin tehdä vielä enemmän ja paremmin. Lopetin kaikkien omissa nimissä olevien bonus-, kirjasto- kela- yms.-korttien käytön. Tuollaisista korteista jää päivittäin yllättävän paljon jälkiä ja merkkejä, liian helppo jäljittää. En jätä myöskään verkkotunnistautumisista jälkiä, koska minulla ei ole suomalaisia verkkopankkitunnuksia, joita tunnistautumiseen yleensä tarvitsee. En käytä Netpostia, enkä yleensäkkään tunnistaudu suomalaisella hetulla mihinkään suomalaiseen palveluun. Ulkomaisissa palveluissa käytetään yleensä tunnistautumiseen valokuvaa passikopiosta, melko vaikea jäljittää, koska reaaliaikaisia kirjautumisjälkiä ei jää.
Mietin miksi minun edes täytyisi olla kirjoilla Suomessa? Minua olisi vielä vaikeampi vahtia, jos siirtäisin kirjani pois kokonaan Suomesta. Siirtäisinkö myös suomalaisen ajokorttinikin toisen maan kirjoille. Kuinka nämä onnistuisi ja mitä siitä seuraisi?
Matka jatkuu, lisää seuraavissa kirjoituksissa...
Päätin lopettaa pankkitilin käytön, mutta vain Suomessa. Siihen aikaan minulla vielä sentään oli suomalainen pankkitili. Nykyään ei ole, eikä se edes taitaisi olla mahdollista. Suomessa ei luottotiedoton ja vailla säännöllisiä tuloja voi avata edes tiliä. Siinä mielessä erikoista, että jokainen suomalainen saa melko helposti avattua tilin ulkomailla olevaan pankkiin. Riittää, kun vain on passi mukana ja tekee parin sadan euron talletuksen avattavalle tilille. Tilin mukana saa heti kansainvälisen maksukortin sekä verkkopankkitunnukset, joten rahaliikenne on helppo hoitaa mistä päin maailmaa tahansa. Pikapankeista saa käteistä ja nykyisin maksut liikkuvat yhtä nopeasti kuin Suomessa, jopa nopeammin. Mikäli haluaa myös luottokortin ulkomaisesta pankista, se onnistuu helposti, ei siellä kysellä luottotietoja, tuloja tai työpaikkoja. Pankki kysyy vain minkä kokoisen luoton haluat korttiin, sen jälkeen vastaavan kokoinen talletus pankkiin ja sinulla on oikea luottokortti taskussa. Talletus toimii luottotietona.
Asioiden hoito pankin kanssa onnistuu kätevästi sähköpostilla, kirjeitä ei lähetellä. Perustin pankkiasiaa varten erillisen sähköpostiosoitteen, joka ei ole yleisessä käytössäni, joten sen suhteen saatoin olla turvallisin mielin. Kirjeenvaihtoamme on täysin mahdotonta viranomaisten löytää tai jäljittää. Ko. sähköpostia en koskaan käytä omalta tietokoneeltani, joten jälkiä siitä ei jää mihinkään minuun liittyvään. Vähän joutuu näkemään ylimääräistä vaivaa, mutta muuten melko helppo toimenpide ja tuo riittävän turvallisuuden asian suhteen.
Suomen pankeista ei luottotiedottomalle voi edes antaa luottokorttia, vaikka olisi kortille 100% talletusvakuus. Toisaalta, ulosotto kyllä hoitaisi tuon vakuustalletuksen parempaan talteen melko nopeasti.
Helsingistä löytyy toimistoja, joista voi hankkia tilin ulkomaiseen pankkiin, jos ei itse halua matkustaa asiaa hoitamaan. Voimassa oleva passi mukaan ja ko. toimistolle. Täysin laillista. Kustannuksia tästä tulee noin pari sataa euroa. Kortit ja verkkotunnukset tulevat parissa viikossa. Todella kätevää ja helppoa. Ulkomaisen pankkitilin vahtiminen onkin viranomaisille jo huomattavasti vaikeampaa. Kuinka voisikaan vahtia jotain mistä ei ole mitään tietoa. On lähes mahdotonta lähettää jokaiseen maailman pankkiin kysely, että löytyykö minun henkilötunnuksella heiltä tiliä. Luultavasti vastauksia ei edes tulisi ilman oikeuden määräyksiä, joten täydellistä hakuammuntaa. Suomessa pankkeja on niin vähän, että tuo kysely on helppo tehdä. Nykyisin myös netin kautta saa helposti ulkomailta ns. nettilompakon maksukortteineen, melko turvallisia käyttää ulosoton suhteen. Suomalaisiin nettilompakoihin en luota, niiden vahtiminen on helpompaa.
Minulla oli siis koti- ja postiosoite mistä minua ei tavoita, ja mikä tärkeintä, perintäkirjeet sekä muut turhat kyselyt eivät löytäisi luokseni. Puhelinnumeroani ei voinut enää jäljittää. Pankkiasioita en enää hoitanut suomalaisessa pankissa, joten sen suhteen tekemisiäni oli vaikeampi vahtia. Mitä vielä tarvitsin?
Minusta jäi edelleen jälkiä valvontayhteiskuntaan, merkkejä joista minua pystyi jäljittämään. Päätin tehdä vielä enemmän ja paremmin. Lopetin kaikkien omissa nimissä olevien bonus-, kirjasto- kela- yms.-korttien käytön. Tuollaisista korteista jää päivittäin yllättävän paljon jälkiä ja merkkejä, liian helppo jäljittää. En jätä myöskään verkkotunnistautumisista jälkiä, koska minulla ei ole suomalaisia verkkopankkitunnuksia, joita tunnistautumiseen yleensä tarvitsee. En käytä Netpostia, enkä yleensäkkään tunnistaudu suomalaisella hetulla mihinkään suomalaiseen palveluun. Ulkomaisissa palveluissa käytetään yleensä tunnistautumiseen valokuvaa passikopiosta, melko vaikea jäljittää, koska reaaliaikaisia kirjautumisjälkiä ei jää.
Mietin miksi minun edes täytyisi olla kirjoilla Suomessa? Minua olisi vielä vaikeampi vahtia, jos siirtäisin kirjani pois kokonaan Suomesta. Siirtäisinkö myös suomalaisen ajokorttinikin toisen maan kirjoille. Kuinka nämä onnistuisi ja mitä siitä seuraisi?
Matka jatkuu, lisää seuraavissa kirjoituksissa...
sunnuntai 18. toukokuuta 2014
Matka alkaa
Koska tilanne oli kannaltani katsottuna todella turhauttava ja olin vailla mahdollisuuksia selvitä tuosta valtavasta velkataakasta. En enää välittänyt ulosoton kirjeistä enkä soitoista. Yritin vain selvitä arjesta ja hankkia riittävästi tuloja jokapäiväisiin menoihin. Velkavuori kasvoi kasvamistaan.
Jossain vaiheessa ulosoton aktiivisuus alkoi kyllästyttämään. Ei mennyt millään heidän jakeluun, että en voi tilanteelle tehdä mitään ratkaisevaa ja olisi elämäkin elettävänä. Kerroin, että minua ei tarvitse infota joka kuukausi velkamäärän kasvusta, tiesin sen ilman kirjeiden lähettelyä. Kerroin myös, että soitan heille jos minulle tulee asia. Se ei kelvannut, joten puhelimeni soi heidän toimestaan melko tiheään. Välillä tuntui, että heillä ei olisi muuta tekemistä kuin valvoa minun menojani. Asioihin tulisi muutos. Halusin vapauttaa itseni tuosta koiran osasta. Paitsi, että koiriakin kohdellaan usein paremmin ja tasa-arvoisemmin.
Aivan alkuun, yksinkertaisin liike oli tehdä muuttoilmoitus. Siirsin kirjani etelä-suomalaiseen suurkaupunkiin. Muuttoa varten tarvitsin osoitteen. Se järjestyi kätevästi yhtiöltä jonka toimialaan kuuluu osoitepalvelu. En siis vuokrannut asuntoa, vaan pelkän osoitteen. Minusta tuli paperilla asukas tuohon suurkaupunkiin, vaikka en yhtään yötä tuossa osoitteessa ikinä nukkunut. Postini siirtyi uuteen osoitteeseen ja samalla ulosoton henkilöstö vaihtui. Ulosottoasioita hoitaa aina oman kotipaikan vouti. Minua oli turha hakea kotikäynnillä uudesta osoitteestani, koska sehän oli vain osoitepalvelu. Tuollaisesta palvelusta saapuneet kirjeet voi noutaa itse tai pyytää jälleen lähettämään ne haluamaasi osoitteeseen (esim. postilokero) viikottain tai miten vain haluaa. Postilokeron vuokrasin eri paikkakunnalta missä oleilin, jotta seuraamiseni vaikeutui.
Muuttoilmoitus helpotti jo tilannetta kummasti. Perintäasioita hoidettiin eri paikkakunnalla kuin missä itse oleilin, joten sain sen suhteen alkuun jopa täydellisen rauhan. Tämän seurauksena jossain vaiheessa puhelimeni alkoi tietysti soimaan tiheämmin ja numero meni vaihtoon. Otin uuden numeron, joka ei enää ollut nimissäni. Myös prepaid numerot on käteviä käyttää.
Minua ei enää voinutkaan niin helposti lähestyä ja tämä hieman vapautti oloani. Menin asioissa kuitenkin vielä paljon pidemmälle. Minusta jäi edelleen jälkiä yhteiskuntaan. Pankkitiliäni voitiin valvoa jne. Meillä jokaisella on iso nippu erilaisia kortteja lompakossa, joiden käytöstä jää johonkin jälki. Kuinka toimin niiden suhteen?
Matka näkymättömyyteen oli alkanut! Kuinka pitkälle menin, siitä seuraavissa kirjoituksissa...
Tänään nautiskelen välimerellisestä hellesäästä ja lueskelen hyvää kirjaa rannalla.
Iloa kaikille lukijoille!
Jossain vaiheessa ulosoton aktiivisuus alkoi kyllästyttämään. Ei mennyt millään heidän jakeluun, että en voi tilanteelle tehdä mitään ratkaisevaa ja olisi elämäkin elettävänä. Kerroin, että minua ei tarvitse infota joka kuukausi velkamäärän kasvusta, tiesin sen ilman kirjeiden lähettelyä. Kerroin myös, että soitan heille jos minulle tulee asia. Se ei kelvannut, joten puhelimeni soi heidän toimestaan melko tiheään. Välillä tuntui, että heillä ei olisi muuta tekemistä kuin valvoa minun menojani. Asioihin tulisi muutos. Halusin vapauttaa itseni tuosta koiran osasta. Paitsi, että koiriakin kohdellaan usein paremmin ja tasa-arvoisemmin.
Aivan alkuun, yksinkertaisin liike oli tehdä muuttoilmoitus. Siirsin kirjani etelä-suomalaiseen suurkaupunkiin. Muuttoa varten tarvitsin osoitteen. Se järjestyi kätevästi yhtiöltä jonka toimialaan kuuluu osoitepalvelu. En siis vuokrannut asuntoa, vaan pelkän osoitteen. Minusta tuli paperilla asukas tuohon suurkaupunkiin, vaikka en yhtään yötä tuossa osoitteessa ikinä nukkunut. Postini siirtyi uuteen osoitteeseen ja samalla ulosoton henkilöstö vaihtui. Ulosottoasioita hoitaa aina oman kotipaikan vouti. Minua oli turha hakea kotikäynnillä uudesta osoitteestani, koska sehän oli vain osoitepalvelu. Tuollaisesta palvelusta saapuneet kirjeet voi noutaa itse tai pyytää jälleen lähettämään ne haluamaasi osoitteeseen (esim. postilokero) viikottain tai miten vain haluaa. Postilokeron vuokrasin eri paikkakunnalta missä oleilin, jotta seuraamiseni vaikeutui.
Muuttoilmoitus helpotti jo tilannetta kummasti. Perintäasioita hoidettiin eri paikkakunnalla kuin missä itse oleilin, joten sain sen suhteen alkuun jopa täydellisen rauhan. Tämän seurauksena jossain vaiheessa puhelimeni alkoi tietysti soimaan tiheämmin ja numero meni vaihtoon. Otin uuden numeron, joka ei enää ollut nimissäni. Myös prepaid numerot on käteviä käyttää.
Minua ei enää voinutkaan niin helposti lähestyä ja tämä hieman vapautti oloani. Menin asioissa kuitenkin vielä paljon pidemmälle. Minusta jäi edelleen jälkiä yhteiskuntaan. Pankkitiliäni voitiin valvoa jne. Meillä jokaisella on iso nippu erilaisia kortteja lompakossa, joiden käytöstä jää johonkin jälki. Kuinka toimin niiden suhteen?
Matka näkymättömyyteen oli alkanut! Kuinka pitkälle menin, siitä seuraavissa kirjoituksissa...
Tänään nautiskelen välimerellisestä hellesäästä ja lueskelen hyvää kirjaa rannalla.
Iloa kaikille lukijoille!
sunnuntai 11. toukokuuta 2014
Nurkkaan ajettu
Ulosotto painosti päälle ja vaati suorituksia joka kuukausi. Virasto ei voinut hyväksyä sitä, että tein töitä yrittäjänä ja en pystyisi toimittamaan heille rahaa säännöllisesti. Olisi kuulemma parempi jos lopettaisin yritystoiminnan ja ryhtyisin vaikka työttömäksi. Maksujen suhteen yritin kertoa, että yrittäjän tulot eivät saavu kuten "manulle illallinen". Joskus tulee kuukausia, että ei saa tuloa tai voittoa aikaiseksi, vaikka kuinka parhaansa tekisi. Toisinaan tili tulee taas helpommin. Kaikki vaikuttaa kaikkeen. Se vaan on näin.
Saadakseni jonkinlaisen työrauhan tilanteeseen jouduin tekemään maksusopimuksen ulosoton kanssa. Maksaisin joka kuukausi tietyn summan ja saisin olla suht koht rauhassa, toistaiseksi. Maksettava summa tuntui mielestäni liian suurelta, mutta se oli heidän mielestä vain minimivaatimus. Suostuin siihen, lähinnä pakon edessä. Halusin vihdoin keskittyä bisneksen kehittämiseen. Halusin myös olla ns. kunnon kansalainen ja suoriutua velvollisuuksistani.
Ulosotto muistutti minua usein siitä, kuinka yritykseni varat ja omaisuus on ulosmitattavissa millä hetkellä tahansa. Elin siis jatkuvassa epävarmuudessa. Kuinka kehittäisin bisnestä, jos kaikki on mahdollista menettää heti seuraavalla hetkellä. Ajattelin päivittäin milloin ovikello soi ja kaikki ulosmitataan. Olihan minulla tästä jo kokemusta kesäkioskin ulosmittauksen muodossa. Toisaalta, kuinka suoriutuisin jättimäisestä ulosottovelasta, jos en saisi bisnestäni riittävän suureksi. Olin puun ja kuoren välissä. Tilanne hermostutti ja ahdisti minua.
Tilanne ajautui pikku hiljaa siihen, että suoriutuakseni ulosottomaksuista minun oli jätettävä sen hetkisiä uusia veroja ja muita maksuja rästiin. Yhtälö alkoi tuntua mahdottomalta hoitaa kunnialla ja täysjärkisesti. Maksuvaikeudet aiheuttivat sen, että vierailuni ulosotossa tihenivät jälleen. Jouduin selvittämään heille milloin mitäkin, omasta mielestäni tyhjänpäiväisiä asioita. Kysymys saattoi olla esimerkiksi puhelimestani, olihan minulla sen hetken huippu-uutuus, Nokian kommunikaattori. Oli kuulemma liian arvokas käyttööni. Kuinka olen sellaisen pystynyt edes hankkimaan? Millä rahalla? Kysymyksiä kysymysten perään, lähes loputtomasti.
Olin järjestelmän hampaissa ja minua ahdisteltiin kaikin mahdollisin keinoin, tilanne tuntui toivottomalta. Velkasaneerauksesta ei ollut apua. Tuloni olivat saaneeraukseen pääsemiseksi liian epäsäännölliset. Velkaneuvojat eivät osanneet auttaa asiassa. Tilannetta ei helpottanut se, että jokaisen maksusuorituksen jälkeen velkani ulosottoon oli suurempi kuin ennen maksua. Siis täysin turhaa työtä, tuo maksaminen. Tilanne helpottaisi vasta vuoden 2020 tienoilla. Matka sinne tuntui iäisyydeltä ja sitähän se olisi, omassa elämäni pituisessa mittakaavassa ajateltuna. Elimme vasta 2000-luvun ensimmäisiä vuosia.
Lopulta murruin, annoin periksi. En antanut periksi elämälle, vaan tuolle mahdottomalle tilanteelle. Tuosta hetkestä eteenpäin pärjäisin omillani. En enää välittäisi ulosotosta tai muista velvotteista. Totesin, että elämä on liian lyhyt ja tarkoitettu elettäväksi. Tuon hetkinen tilanne ei ollut elämää. Olin nurkkaan ajettu. Tuomittu kärsimään näkymätöntä elinkautista. Nurkkaan ajettuna eläimet ovat vaarallisimmillaan. Päättäjille ja yhteiskunnan vaikuttajille tiedoksi, tämä koskee myös ihmisiä.
Siitä hetkestä eteenpäin ajattelisin vain itseäni. Itsekästä? Ehkä monen mielestä, mutta en siitä välittäisi. Minulle ei jäänyt enää muita vaihtoehtoja. Vapautin itseni tuosta velkavankeudesta. Pidä huoli omista asioistasi, näin minua oli herra johtava lääninvouti jo aiemmin opastunut. Ja sen tein!
Aloin tekemään kauppaa ja bisnestä vailla huolia ulosottomaksuista ja sanktioista. Olin parhaani tehnyt ja yrittänyt - se ei kuitenkaan yhteiskunnalle riittänyt. Olinko epäonnistunut? Ehkä niin.
Olin kuitenkin vapaa. Elämä alkoi taas tuntumaan elämälle. Vouti yritti ahdistella, mutta en siitä välittänyt. Minulle lähetettiin kirjeitä viikoittain, joissa uhkailtiin aina vain suuremmilla sanktiomaksuilla. En välittänyt niistä enää. Lähetelköön kirjeitä, ajattelin. Laitoin kirjeet suoraan paperinkeräykseen. En edes avannut niitä. Miksi olisin avannut? Minua ei kiinnostanut kirjeiden alimmainen rivi, se jossa ilmoitetaan velkasumma. Tiesin sen avaamattakin, summa kasvoi päivä päivältä.
Vanhin poikani täytti noihin aikoihin 15 vuotta. Ostin pojalle skootterin, uuden skootterin, käteisellä. Kyllä, käytin omat hankkeeni omiin menoihini - tuntui hyvälle.
Tuosta alkoi kissa ja hiiri leikki voudin kanssa. Pankkitilini asetettiin tarkailuun ja koska en enää avannut perintäkirjeitä minulle soiteltiin jopa päivittäin heidän toimesta. Olisi kuulemma asiaa. Olkoon, ei kiinnostanut. En edes vaivautunut vastaamaan heidän puheluihin. Miksi olisin? Minulla ei ollut heille asiaa, eikä enää kiinnostanut kuulla heidän ongelmista.
Kuinka vältellä voudin ahneita käsiä? Kuinka siirrellä ja käyttää rahaa, että ulosotto ei ehdi väliin? Siihen on paljon konsteja, lähes loputtomasti. Mitä enemmän asiaan perehdyin, sen enemmän vaihtoehtoja löytyi. Tuossa vaiheessa en kuitenkaan ollut vielä näkymätön, sen aika tulisi myöhemmin.
Lisää seuraavissa kirjoituksissa...
Saadakseni jonkinlaisen työrauhan tilanteeseen jouduin tekemään maksusopimuksen ulosoton kanssa. Maksaisin joka kuukausi tietyn summan ja saisin olla suht koht rauhassa, toistaiseksi. Maksettava summa tuntui mielestäni liian suurelta, mutta se oli heidän mielestä vain minimivaatimus. Suostuin siihen, lähinnä pakon edessä. Halusin vihdoin keskittyä bisneksen kehittämiseen. Halusin myös olla ns. kunnon kansalainen ja suoriutua velvollisuuksistani.
Ulosotto muistutti minua usein siitä, kuinka yritykseni varat ja omaisuus on ulosmitattavissa millä hetkellä tahansa. Elin siis jatkuvassa epävarmuudessa. Kuinka kehittäisin bisnestä, jos kaikki on mahdollista menettää heti seuraavalla hetkellä. Ajattelin päivittäin milloin ovikello soi ja kaikki ulosmitataan. Olihan minulla tästä jo kokemusta kesäkioskin ulosmittauksen muodossa. Toisaalta, kuinka suoriutuisin jättimäisestä ulosottovelasta, jos en saisi bisnestäni riittävän suureksi. Olin puun ja kuoren välissä. Tilanne hermostutti ja ahdisti minua.
Tilanne ajautui pikku hiljaa siihen, että suoriutuakseni ulosottomaksuista minun oli jätettävä sen hetkisiä uusia veroja ja muita maksuja rästiin. Yhtälö alkoi tuntua mahdottomalta hoitaa kunnialla ja täysjärkisesti. Maksuvaikeudet aiheuttivat sen, että vierailuni ulosotossa tihenivät jälleen. Jouduin selvittämään heille milloin mitäkin, omasta mielestäni tyhjänpäiväisiä asioita. Kysymys saattoi olla esimerkiksi puhelimestani, olihan minulla sen hetken huippu-uutuus, Nokian kommunikaattori. Oli kuulemma liian arvokas käyttööni. Kuinka olen sellaisen pystynyt edes hankkimaan? Millä rahalla? Kysymyksiä kysymysten perään, lähes loputtomasti.
Olin järjestelmän hampaissa ja minua ahdisteltiin kaikin mahdollisin keinoin, tilanne tuntui toivottomalta. Velkasaneerauksesta ei ollut apua. Tuloni olivat saaneeraukseen pääsemiseksi liian epäsäännölliset. Velkaneuvojat eivät osanneet auttaa asiassa. Tilannetta ei helpottanut se, että jokaisen maksusuorituksen jälkeen velkani ulosottoon oli suurempi kuin ennen maksua. Siis täysin turhaa työtä, tuo maksaminen. Tilanne helpottaisi vasta vuoden 2020 tienoilla. Matka sinne tuntui iäisyydeltä ja sitähän se olisi, omassa elämäni pituisessa mittakaavassa ajateltuna. Elimme vasta 2000-luvun ensimmäisiä vuosia.
Lopulta murruin, annoin periksi. En antanut periksi elämälle, vaan tuolle mahdottomalle tilanteelle. Tuosta hetkestä eteenpäin pärjäisin omillani. En enää välittäisi ulosotosta tai muista velvotteista. Totesin, että elämä on liian lyhyt ja tarkoitettu elettäväksi. Tuon hetkinen tilanne ei ollut elämää. Olin nurkkaan ajettu. Tuomittu kärsimään näkymätöntä elinkautista. Nurkkaan ajettuna eläimet ovat vaarallisimmillaan. Päättäjille ja yhteiskunnan vaikuttajille tiedoksi, tämä koskee myös ihmisiä.
Siitä hetkestä eteenpäin ajattelisin vain itseäni. Itsekästä? Ehkä monen mielestä, mutta en siitä välittäisi. Minulle ei jäänyt enää muita vaihtoehtoja. Vapautin itseni tuosta velkavankeudesta. Pidä huoli omista asioistasi, näin minua oli herra johtava lääninvouti jo aiemmin opastunut. Ja sen tein!
Aloin tekemään kauppaa ja bisnestä vailla huolia ulosottomaksuista ja sanktioista. Olin parhaani tehnyt ja yrittänyt - se ei kuitenkaan yhteiskunnalle riittänyt. Olinko epäonnistunut? Ehkä niin.
Olin kuitenkin vapaa. Elämä alkoi taas tuntumaan elämälle. Vouti yritti ahdistella, mutta en siitä välittänyt. Minulle lähetettiin kirjeitä viikoittain, joissa uhkailtiin aina vain suuremmilla sanktiomaksuilla. En välittänyt niistä enää. Lähetelköön kirjeitä, ajattelin. Laitoin kirjeet suoraan paperinkeräykseen. En edes avannut niitä. Miksi olisin avannut? Minua ei kiinnostanut kirjeiden alimmainen rivi, se jossa ilmoitetaan velkasumma. Tiesin sen avaamattakin, summa kasvoi päivä päivältä.
Vanhin poikani täytti noihin aikoihin 15 vuotta. Ostin pojalle skootterin, uuden skootterin, käteisellä. Kyllä, käytin omat hankkeeni omiin menoihini - tuntui hyvälle.
Tuosta alkoi kissa ja hiiri leikki voudin kanssa. Pankkitilini asetettiin tarkailuun ja koska en enää avannut perintäkirjeitä minulle soiteltiin jopa päivittäin heidän toimesta. Olisi kuulemma asiaa. Olkoon, ei kiinnostanut. En edes vaivautunut vastaamaan heidän puheluihin. Miksi olisin? Minulla ei ollut heille asiaa, eikä enää kiinnostanut kuulla heidän ongelmista.
Kuinka vältellä voudin ahneita käsiä? Kuinka siirrellä ja käyttää rahaa, että ulosotto ei ehdi väliin? Siihen on paljon konsteja, lähes loputtomasti. Mitä enemmän asiaan perehdyin, sen enemmän vaihtoehtoja löytyi. Tuossa vaiheessa en kuitenkaan ollut vielä näkymätön, sen aika tulisi myöhemmin.
Lisää seuraavissa kirjoituksissa...
perjantai 9. toukokuuta 2014
Pidä huoli omista asioistasi
Oli kaunis kesäpäivä. Kesäkioskini myyntiluukulle asteli joukko miehiä ja yksi heistä kysyi kuka olen. Ihmettelin outoa kysymystä ja katselin miehiä. Yleensä kyselijät ensin esittelevät itsensä, siten saa keskustelun paremmin aikaiseksi. Kaksi miehistä tuli sisään kioskin sivuovesta ja toinen luki papereista nimeni, kysyen olenko sama henkilö. Kyllä olen, vastasin. Olen lääninvouti, siis johtava ulosottoviranomainen, toinen miehistä sanoi. Asia selvä, vastasin ihmetellen.
Mietin, että mitähän nyt tuleman pitää. Sillä välin ulkona olevat miehet mittailivat katsellaan kioskiani ja keskustelivat jotain mitä en kuullut. Tämä kioski on nyt takavarikoitu ulosoton toimesta, totesi johtava ulosottoviranomainen. Nimi alle tuohon paperiin, hän jatkoi. Olin ihmeissäni ja ajatukseni löi tyhjää, yritin päästä jyvälle mitä nyt oikein tapahtuu. Kioskivaunu oli itse rakennettu ja sen rahallinen arvo oli lähinnä siinä, että sillä sai muutaman satasen (oli markka-aika) päivittäin myyntiä aikaiseksi mahdollisia asiakkaita palvellen, kun jaksoi olla ahkera. Tämä oli kuitenkin minulle erittäin tärkeä asia siinä elämäntilanteessa. Kioskin pyörittäminen. Se piti ajatukseni työnteossa ja loi samalla uskoa tulevaan. Kyllä tästä vielä noustaan, ajattelin usein kioskia aamuisin avatessani.
Oikeudenkäynnissä saamani tuomio, tuo jättimäinen korvaussumma, paisui ulosotossa ja kasvoi korkoa korolle. En asialle voinut tehdä juuri mitään. Satunnaisia lyhennyksiä silloin tällöin, joista ei ollut mitään hyötyä jatkuvasti kasvavan velkasumman suhteen. Yritin kuitenkin kovasti ja elätin jopa perheeni, olin päässyt pois sosiaaliturvakierteestä johon ajauduin heti oikeudenkäynnin jälkeen. Tämä ei kuitenkaan sopinut yhteiskunnallemme.
Takaisin tuohon päivään ja kioskille, miehet siis ottivat kioskin haltuun. Uusi lukko ovelle ja "takavarikoitu" paperilappunen kylkeen. Yksi heistä otti päiväkassan mukaan ja siitä lähdettiin sitten paikalliselle ulosottotoimistolle. Sain heiltä sentään kyydin, mentiin oikein hienosti kahden auton letkassa. Miehiä oli yhteensä viisi, laskin mielessäni. Melko kallista toimintaa yhteiskunnalle. Tarvittiinko tuohon tilanteeseen noin monta miestä ja he tulivat läänin pääkaupungista saakka. Ehkä he halusivat vain näyttää voimansa, tai jotain muuta. En ymmärtänyt.
Ulosottovirastolla täyteltiin paperilappusia ja sieltä matka jatkui kotiini. Asuin yksin pienessä vuokrakaksiossa. Kaiken tapahtuneen jälkeen elin siis asumuserossa vaimostani. Kotiini lähdettiin joukolla, kaksi autoa ja viisi virkamiestä sekä tietysti minä. Kyseessä olisi kotietsintä, jälleen. Aloin pikku hiljaa ymmärtämään mistä on kyse. Herra johtava lääninvouti etsi ulosmitattavaa rahaa. Olihan ulosotossa oleva velkani satoja tuhansia markkoja, siihen aikaan todella suuri summa.
Saavuimme kotini parkkipaikalle. Kaikki miehet nousivat autoista ja lähdimme kohti kerrostalon alaovea. Siinä vaiheessa kysyin miehiltä, että onko tämä nyt hieman ylimitoitettu operaatio. Tarvitseeko tuonne ylös mennä näin suurella porukalla? Kerroin myös, että asunto on melko pieni. Pidä huoli omista asioista, oli vastaus. Sillä hetkellä mietin, että sitähän minä olen yrittänyt tehdä - pitää huolen omista asioistani! Mutta ei, se ei sovi yhteiskunnallemme, joku muu haluaa pitää huolen asioistani.
Kipusimme rappuset ylös ja pääsimme ovelleni. Ovi auki, kuului käsky. Tuossa vaiheessa minua hieman hymyilytti, yritin kuitenkin pitää pokkani ja olla asiallinen. Odota tässä ovella, kuului jälleen käsky. Yksi miehistä jäi eteiseen minua vahtimaan. Meni noin viisi sekuntia kun tuli uusi käsky, sisään sieltä. Selvä, ajattelin. Täälläkö sinä asut, oli seuraava kysymys. Näin on, vastasin. Miehet olivat sisällä ja ehtineet jo tutustua asuntooni, mutta ajattelin esitellä kotini, kuten hyviin tapoihin kuuluu.
Täällä minä nukun, näytin makuuhuonetta, jossa oli vain yksi patja petivaatteineen lattialla. Tässä minä ruokailen, näytin keittiön pöytää ja kahta tuolia. Ja tuossa on televisiotaso, jonka päällä oli telkkari mutta sen olen rahapulassa myynyt. Ja kerroin, että eihän minulla ollut edes televisiolupaa, joten sen katsominen olisi ollut laitonta. Johtava lääninvouti katsoi minua vihaisena. Minä yritin pidätellä hymyäni. Lääninvoudin neljä tutkijaa katselivat toisiaan ja pyörittelivät silmiään. Tätä minä pihalla tarkoitin, kun kysyin, että olisiko tämä nyt hieman ylimitoitettu operaatio? Kodissani oli patja, pöytä, kaksi tuolia, tv-taso, ruokailuvälineet ja vaatteeni sekä läjä postia eteisen lattialla. Ei juurikaan muuta. Kotietsintä oli suoritettu melko nopeasti, olihan heitä viisi miestä sitä suorittamassa. Yksi katsoi patjan alle ja toinen kurkkasi kylpyhuoneesen, jossa ei ollut edes suihkuverhoa. Kaksi toimetonta tutkijaa vain pyöritteli silmiään. Päähän otti ja kovasti, sen näki jo kaukaa. Tutkittiin suuren maailman tyyliin, tuli mieleeni, kuten elokuvissa. Minua hymyilytti.
Sieltä lähdimme takaisin ulosottovirastolle ja pariksi päiväksi putkaan, jälleen. Johtava lääninvouti oli sitä mieltä, että jostain on nyt rahaa löydyttävä ja sillä siisti. Olihan velkani ulosottoon niin suuri. Yritin kyllä kertoa, että summa on täysin päästä keksitty, eikä sellaisia rahoja ole ollut koskaan eikä missään. Tämä ei kuitenkaan hänelle kelvannut. Rahaa oli löydyttävä, joten tutkijat etsivät kaikkialta. Vaimoni asunto tutkittiin ja tällä kertaa myös äitini asunto. Tuloksetta. Ihmettelin kuinka täysin keksitty rahasumma, rivi numeroita ja kirjaimia paperilla, voisi päätyä jonkun asuntoon ja löytyä sieltä. Tämä ei taida onnistua edes maailman parhaalta taikurilta.
Toki tämä operaatio tuotti valtiolle yli 200 markkaa käteistä, suurimmaksi osaksi kolikoita, joka oli kioskin käteiskassa. Korjaan, operaatio meinasi tuottaa, löytyi nimittäin joku pykälä jonka mukaan tuo raha piti antaa minulle takaisin, koska se oli ainut rahavarani. Tuossa tilanteessa minua ei saanutkaan heittää ulos putkasta täysin rahattomana. Joku ulosoton suojaosuus, mikäli oikein ymmärsin.
Minulle oltiin vihaisia. Miehet olivat vuokseni ravanneet ympäri kyliä pari päivää ja täysin tuloksetta. Kerroin, että en ollut heitä kutsunut ja mielummin jättäisin tämmöiset väliin. Pidä huoli omista asioistasi, oli jälleen käsky. Selvä, pidetään. Minua alkoi jo ärsyttämään ja tulisin kyllä pitämään huolen omista asioistani. Tämä alkoi jo iskostumaan päähäni. En vain tuolloin vielä tiennyt kuinka ja mitenkä.
Kioskini kuitenkiin takavarikoitiin, oli jälleen uusi pulma edessä.
Lisää seuraavissa kirjoituksissa...
Mietin, että mitähän nyt tuleman pitää. Sillä välin ulkona olevat miehet mittailivat katsellaan kioskiani ja keskustelivat jotain mitä en kuullut. Tämä kioski on nyt takavarikoitu ulosoton toimesta, totesi johtava ulosottoviranomainen. Nimi alle tuohon paperiin, hän jatkoi. Olin ihmeissäni ja ajatukseni löi tyhjää, yritin päästä jyvälle mitä nyt oikein tapahtuu. Kioskivaunu oli itse rakennettu ja sen rahallinen arvo oli lähinnä siinä, että sillä sai muutaman satasen (oli markka-aika) päivittäin myyntiä aikaiseksi mahdollisia asiakkaita palvellen, kun jaksoi olla ahkera. Tämä oli kuitenkin minulle erittäin tärkeä asia siinä elämäntilanteessa. Kioskin pyörittäminen. Se piti ajatukseni työnteossa ja loi samalla uskoa tulevaan. Kyllä tästä vielä noustaan, ajattelin usein kioskia aamuisin avatessani.
Oikeudenkäynnissä saamani tuomio, tuo jättimäinen korvaussumma, paisui ulosotossa ja kasvoi korkoa korolle. En asialle voinut tehdä juuri mitään. Satunnaisia lyhennyksiä silloin tällöin, joista ei ollut mitään hyötyä jatkuvasti kasvavan velkasumman suhteen. Yritin kuitenkin kovasti ja elätin jopa perheeni, olin päässyt pois sosiaaliturvakierteestä johon ajauduin heti oikeudenkäynnin jälkeen. Tämä ei kuitenkaan sopinut yhteiskunnallemme.
Takaisin tuohon päivään ja kioskille, miehet siis ottivat kioskin haltuun. Uusi lukko ovelle ja "takavarikoitu" paperilappunen kylkeen. Yksi heistä otti päiväkassan mukaan ja siitä lähdettiin sitten paikalliselle ulosottotoimistolle. Sain heiltä sentään kyydin, mentiin oikein hienosti kahden auton letkassa. Miehiä oli yhteensä viisi, laskin mielessäni. Melko kallista toimintaa yhteiskunnalle. Tarvittiinko tuohon tilanteeseen noin monta miestä ja he tulivat läänin pääkaupungista saakka. Ehkä he halusivat vain näyttää voimansa, tai jotain muuta. En ymmärtänyt.
Ulosottovirastolla täyteltiin paperilappusia ja sieltä matka jatkui kotiini. Asuin yksin pienessä vuokrakaksiossa. Kaiken tapahtuneen jälkeen elin siis asumuserossa vaimostani. Kotiini lähdettiin joukolla, kaksi autoa ja viisi virkamiestä sekä tietysti minä. Kyseessä olisi kotietsintä, jälleen. Aloin pikku hiljaa ymmärtämään mistä on kyse. Herra johtava lääninvouti etsi ulosmitattavaa rahaa. Olihan ulosotossa oleva velkani satoja tuhansia markkoja, siihen aikaan todella suuri summa.
Saavuimme kotini parkkipaikalle. Kaikki miehet nousivat autoista ja lähdimme kohti kerrostalon alaovea. Siinä vaiheessa kysyin miehiltä, että onko tämä nyt hieman ylimitoitettu operaatio. Tarvitseeko tuonne ylös mennä näin suurella porukalla? Kerroin myös, että asunto on melko pieni. Pidä huoli omista asioista, oli vastaus. Sillä hetkellä mietin, että sitähän minä olen yrittänyt tehdä - pitää huolen omista asioistani! Mutta ei, se ei sovi yhteiskunnallemme, joku muu haluaa pitää huolen asioistani.
Kipusimme rappuset ylös ja pääsimme ovelleni. Ovi auki, kuului käsky. Tuossa vaiheessa minua hieman hymyilytti, yritin kuitenkin pitää pokkani ja olla asiallinen. Odota tässä ovella, kuului jälleen käsky. Yksi miehistä jäi eteiseen minua vahtimaan. Meni noin viisi sekuntia kun tuli uusi käsky, sisään sieltä. Selvä, ajattelin. Täälläkö sinä asut, oli seuraava kysymys. Näin on, vastasin. Miehet olivat sisällä ja ehtineet jo tutustua asuntooni, mutta ajattelin esitellä kotini, kuten hyviin tapoihin kuuluu.
Täällä minä nukun, näytin makuuhuonetta, jossa oli vain yksi patja petivaatteineen lattialla. Tässä minä ruokailen, näytin keittiön pöytää ja kahta tuolia. Ja tuossa on televisiotaso, jonka päällä oli telkkari mutta sen olen rahapulassa myynyt. Ja kerroin, että eihän minulla ollut edes televisiolupaa, joten sen katsominen olisi ollut laitonta. Johtava lääninvouti katsoi minua vihaisena. Minä yritin pidätellä hymyäni. Lääninvoudin neljä tutkijaa katselivat toisiaan ja pyörittelivät silmiään. Tätä minä pihalla tarkoitin, kun kysyin, että olisiko tämä nyt hieman ylimitoitettu operaatio? Kodissani oli patja, pöytä, kaksi tuolia, tv-taso, ruokailuvälineet ja vaatteeni sekä läjä postia eteisen lattialla. Ei juurikaan muuta. Kotietsintä oli suoritettu melko nopeasti, olihan heitä viisi miestä sitä suorittamassa. Yksi katsoi patjan alle ja toinen kurkkasi kylpyhuoneesen, jossa ei ollut edes suihkuverhoa. Kaksi toimetonta tutkijaa vain pyöritteli silmiään. Päähän otti ja kovasti, sen näki jo kaukaa. Tutkittiin suuren maailman tyyliin, tuli mieleeni, kuten elokuvissa. Minua hymyilytti.
Sieltä lähdimme takaisin ulosottovirastolle ja pariksi päiväksi putkaan, jälleen. Johtava lääninvouti oli sitä mieltä, että jostain on nyt rahaa löydyttävä ja sillä siisti. Olihan velkani ulosottoon niin suuri. Yritin kyllä kertoa, että summa on täysin päästä keksitty, eikä sellaisia rahoja ole ollut koskaan eikä missään. Tämä ei kuitenkaan hänelle kelvannut. Rahaa oli löydyttävä, joten tutkijat etsivät kaikkialta. Vaimoni asunto tutkittiin ja tällä kertaa myös äitini asunto. Tuloksetta. Ihmettelin kuinka täysin keksitty rahasumma, rivi numeroita ja kirjaimia paperilla, voisi päätyä jonkun asuntoon ja löytyä sieltä. Tämä ei taida onnistua edes maailman parhaalta taikurilta.
Toki tämä operaatio tuotti valtiolle yli 200 markkaa käteistä, suurimmaksi osaksi kolikoita, joka oli kioskin käteiskassa. Korjaan, operaatio meinasi tuottaa, löytyi nimittäin joku pykälä jonka mukaan tuo raha piti antaa minulle takaisin, koska se oli ainut rahavarani. Tuossa tilanteessa minua ei saanutkaan heittää ulos putkasta täysin rahattomana. Joku ulosoton suojaosuus, mikäli oikein ymmärsin.
Minulle oltiin vihaisia. Miehet olivat vuokseni ravanneet ympäri kyliä pari päivää ja täysin tuloksetta. Kerroin, että en ollut heitä kutsunut ja mielummin jättäisin tämmöiset väliin. Pidä huoli omista asioistasi, oli jälleen käsky. Selvä, pidetään. Minua alkoi jo ärsyttämään ja tulisin kyllä pitämään huolen omista asioistani. Tämä alkoi jo iskostumaan päähäni. En vain tuolloin vielä tiennyt kuinka ja mitenkä.
Kioskini kuitenkiin takavarikoitiin, oli jälleen uusi pulma edessä.
Lisää seuraavissa kirjoituksissa...
torstai 8. toukokuuta 2014
Merkitty mies
Oikeudenkäynti oli nopea. Siellä minulta ei kyselty juuri mitään, olin siellä ikään kuin kuunteluoppilaana. Syyttäjä vaati minulle tuomiota peitellystä osingonjaosta. Lähinnä ihmettelin kuinka se olisi tapahtunut ja millä rahalla? Yhtiöllä ei mennyt koskaan niin hyvin, että osinkoja olisi voinut jakaa. Mieleeni tuli, että täytyi vain keksiä joku termi jolla minulle saadaan syyte ja tuomio aikaiseksi.
Syyttäjä perusti vaatimuksensa yhtiön tilitapahtumiin. Todisteiksi ja perusteluiksi hän esitti yhtiön tiliotteita, jotka hän oli hankkinut pankista. Se oli mielestäni erikoista. Tiliotteista näkyi mistä rahaa oli tullut, mutta myös se mihin raha oli mennyt. Tuloja myyntitapahtumista ja menot yhtiön laskuihin. Ei yhtään epämääräistä maksua, jonka olisi voinut tulkita siirroksi verottajan ulottumattomiin tms.
Yrityksen uusi omistaja oli hukannut yhtiön vaihto-omaisuuden ja tuhonnut kirjanpidon, joten kirjanpitomateriaalia ei sen enempää oikeudessa käsitelty. Syyttäjä totesi vain, että näin paljon yritykseen on tullut rahaa ja kuitteja menoista ei ollut esittää, joten hänen mielestä tulot ovat suurimmaksi osaksi liikevoittoa. Tilitapahtumista kelpasi vain tulopuoli, mutta menoja ei kuittien puuttumisen vuoksi hänen mielestä juuri ollutkaan. Ei muuten ollut kuitteja tuloistakaan, mutta tulot hän hyväksyi ilman tositteita. Olin siis omistanut melkoisen rahantekokoneen, sellaisen haluaisin omistaa myös tänä päivänä. Liikevaihto lähes puhdasta voittoa, täydellinen firma. Miksi sellaisesta edes eroon kukaan haluaisi?
Oikeudenkäynti kesti kaikkiaan vain pari tuntia. Kiistin syyllisyyteni. Lyhyesti virsi kaunis. Jäimme odottelemaan oikeuden päätöstä. Päätös tuli aikanaan. Olin syyllinen ja sain rangaistuksen, niinpä tietysti. Istuin asianajajani huoneessa ja hän selvensi minulle saamaani tuomiota.
Tunsin olevani nalkissa ja tuosta hetkestä olenkin kertonut jo aiemmassa kirjoituksessa.
Olin siis merkitty mies. Leima otsassa. Ulosotossa ja varaton. Ei näyttänyt hyvältä, ei todellakaan. Tilanne ahdisti minua ja olin todella masentunut. Olin myös ajautuneet asumuseroon vaimostani. Kolmas lapsikin oli jo syntynyt. Vaimoni jäi asumaan lasten kanssa ja minä muutin heistä erilleen.
Tuomion jälkeisen masennuksen hellitettyä otettaan olin kuitenkin jo uuden bisneksen kimpussa. Päätin hankkia elannon erillään asuvalle perheelleni pyörittämällä pientä kesäkioskia. Tietysti samalla toivoin avio- ja perheonnemme vielä palautuvan ennalleen tai jopa paremmaksi. Kioskin päivämyynnit olivat muutamia satoja markkoja, joten ei mikään kultakaivos. Sillä pystyin kuitenkin hankkimaan pienen toimeentulon ja elättämään perheeni. Tämä ei kuitenkaan sopinut yhteiskunnallemme. Ulosottomies alkoi "häiritä" elämääni lähes viikottain. Olihan minulle tuomittu suuri verovelka siirtynyt jo ulosoton piiriin. En sitä tietenkään pystynyt maksamaan ja ahdisteluni ulosoton toimesta sai uusia jännittäviä piirteitä.
Kukaan ei tuntunut ymmärtävän, että minun olisi jotenkin elettävä tämä ainutlaatuinen elämä loppuun asti. Tuntui siltä, että viranomaistaho olisi kaikkein tyytyväisin, jos en tekisi mitään. Olisin vain ja odottaisin milloin elämä loppuu. Olinhan valtiolle suuren, syyttäjän omasta päästä keksimän, summan velkaa. Voiko pahempaa rikosta Suomessa olla?
Ilmeisesti olen liian uppiniskainen. En voinut tyytyä kohtalooni. Ajattelin, että on ihan sama olenko velkaa valtiolle 300 tuhatta markkaa vai 3 miljonaa markkaa (tai euroa). Hällä väliä, ihan sama. Kumpaakaan en pystyisi maksamaan. Osallistumiseni yhteiskuntaan veronmaksajana oli saavuttamassa päätepisteen. Lähtölaskenta näkymättömyyteen oli alkanut.
Lisää seuraavissa kirjoituksissa.
Syyttäjä perusti vaatimuksensa yhtiön tilitapahtumiin. Todisteiksi ja perusteluiksi hän esitti yhtiön tiliotteita, jotka hän oli hankkinut pankista. Se oli mielestäni erikoista. Tiliotteista näkyi mistä rahaa oli tullut, mutta myös se mihin raha oli mennyt. Tuloja myyntitapahtumista ja menot yhtiön laskuihin. Ei yhtään epämääräistä maksua, jonka olisi voinut tulkita siirroksi verottajan ulottumattomiin tms.
Yrityksen uusi omistaja oli hukannut yhtiön vaihto-omaisuuden ja tuhonnut kirjanpidon, joten kirjanpitomateriaalia ei sen enempää oikeudessa käsitelty. Syyttäjä totesi vain, että näin paljon yritykseen on tullut rahaa ja kuitteja menoista ei ollut esittää, joten hänen mielestä tulot ovat suurimmaksi osaksi liikevoittoa. Tilitapahtumista kelpasi vain tulopuoli, mutta menoja ei kuittien puuttumisen vuoksi hänen mielestä juuri ollutkaan. Ei muuten ollut kuitteja tuloistakaan, mutta tulot hän hyväksyi ilman tositteita. Olin siis omistanut melkoisen rahantekokoneen, sellaisen haluaisin omistaa myös tänä päivänä. Liikevaihto lähes puhdasta voittoa, täydellinen firma. Miksi sellaisesta edes eroon kukaan haluaisi?
Oikeudenkäynti kesti kaikkiaan vain pari tuntia. Kiistin syyllisyyteni. Lyhyesti virsi kaunis. Jäimme odottelemaan oikeuden päätöstä. Päätös tuli aikanaan. Olin syyllinen ja sain rangaistuksen, niinpä tietysti. Istuin asianajajani huoneessa ja hän selvensi minulle saamaani tuomiota.
Tunsin olevani nalkissa ja tuosta hetkestä olenkin kertonut jo aiemmassa kirjoituksessa.
Olin siis merkitty mies. Leima otsassa. Ulosotossa ja varaton. Ei näyttänyt hyvältä, ei todellakaan. Tilanne ahdisti minua ja olin todella masentunut. Olin myös ajautuneet asumuseroon vaimostani. Kolmas lapsikin oli jo syntynyt. Vaimoni jäi asumaan lasten kanssa ja minä muutin heistä erilleen.
Tuomion jälkeisen masennuksen hellitettyä otettaan olin kuitenkin jo uuden bisneksen kimpussa. Päätin hankkia elannon erillään asuvalle perheelleni pyörittämällä pientä kesäkioskia. Tietysti samalla toivoin avio- ja perheonnemme vielä palautuvan ennalleen tai jopa paremmaksi. Kioskin päivämyynnit olivat muutamia satoja markkoja, joten ei mikään kultakaivos. Sillä pystyin kuitenkin hankkimaan pienen toimeentulon ja elättämään perheeni. Tämä ei kuitenkaan sopinut yhteiskunnallemme. Ulosottomies alkoi "häiritä" elämääni lähes viikottain. Olihan minulle tuomittu suuri verovelka siirtynyt jo ulosoton piiriin. En sitä tietenkään pystynyt maksamaan ja ahdisteluni ulosoton toimesta sai uusia jännittäviä piirteitä.
Kukaan ei tuntunut ymmärtävän, että minun olisi jotenkin elettävä tämä ainutlaatuinen elämä loppuun asti. Tuntui siltä, että viranomaistaho olisi kaikkein tyytyväisin, jos en tekisi mitään. Olisin vain ja odottaisin milloin elämä loppuu. Olinhan valtiolle suuren, syyttäjän omasta päästä keksimän, summan velkaa. Voiko pahempaa rikosta Suomessa olla?
Ilmeisesti olen liian uppiniskainen. En voinut tyytyä kohtalooni. Ajattelin, että on ihan sama olenko velkaa valtiolle 300 tuhatta markkaa vai 3 miljonaa markkaa (tai euroa). Hällä väliä, ihan sama. Kumpaakaan en pystyisi maksamaan. Osallistumiseni yhteiskuntaan veronmaksajana oli saavuttamassa päätepisteen. Lähtölaskenta näkymättömyyteen oli alkanut.
Lisää seuraavissa kirjoituksissa.
keskiviikko 7. toukokuuta 2014
Pidätys
Olin siis joutunut keskusrikospoliisin kuultavaksi paikalliselle poliisilaitokselle. Kysymys oli tuosta myymästäni yhtiöstä. Olin suorittanut yhtiöllä maahantuontia ja niihin aikoihin maksettiin joistain tuontielintarvikkeista valmisteveroja. Yhtiön rahat olivat loppuneet ja kaikkia veroja ei oltu maksettu, joten valtio kaipaili suorituksia. Niinpä tullihallitus oli tehnyt asiasta tutkintapyynnön ja KRP lähti asialle, todellisen suurrikollisen perään. Toki, olihan kyse muutamasta kymppitonnista, siis markkoina.
Kuulusteluissa kerroin, että olen myynyt yhtiön puoli vuotta aiemmin, enkä sen myöhemmistä vaiheista sen enempää tiedä. Kaikki yrityksen posti on ohjattu uudelle omistajalle. Pystyin kommentoimaan asioita vain ajalta jolloin yhtiön omistin. Hyvin yksinkertaista. Kerroin, että minulla on yhtiön kauppakirjat kotona ja olen luovuttanut myyntihetkellä yhtiön koko omaisuuden uudelle omistajalle. Yhtiön ostaja oli haettu kuultavaksi viereiseen huoneeseen. En sitä tietenkään silloin tiennyt. Uusi omistaja kertoi asioista omalta osaltaan.
Poliisia kiinnosti kovasti kuinka kohtuullista liikevaihtoa tekevä yritys on myyty niinkin halvalla kuin 200 markkaa. Kerroin, että minusta se oli hyvä hinta, koska yrityksellä oli myös vastattavia velkoja varastojen lisäksi. Mielestäni yrityksen arvo oli myyntihetkellä negatiivinen ja maksettu hinta oli jopa yli odotusten. Summa on pieni, se on totta, mutta kuka olisi maksanut velkaisesta yrityksestä suuremman summan? Juuri näin, ei kukaan.
Rikospoliisi halusi tutkittavaksi yhtiön kirjanpidon, jota minulla ei enää tietenkään ollut. Olin sen pois luovuttanut. Niinpä minut laitettiin säilöön (putkaan) odottamaan kirjanpidon hakemista. Jälkeenpäin selvisi, että sillä välin poliisin iskuryhmät olivat tehneet kotietsintöjä niin meillä kotona, kuin lähisukulaisteni luona. Täysin turhaan. Kuten kerroin, olin kirjanpidon luovuttanut pois. Siinä meni kolme päivää pidätettynä, meneehän se aika sitenkin. Ruoka tarjoiltiin kolme kertaa päivässä. Välillä minulta kyseltiin jotakin, mutta suurimman osan ajasta lueskelin kirjoja, joita putkavahti minulle ystävällisesti toimitti. Viimein vapaus koitti ja jäin odottelemaan mitä tuleman pitää.
Myöhemmin selvisi, että tuo pidätysaika oli aivan turhaa, ehkä jonkinlaista painostamista viranomaisten taholta. Minusta se ei kuitenkaan tuntunut miltään, joten siinä mielessä se ei kyllä vastannut mahdollista tarkoitustaan. Yhtiön uusi omistaja oli kertonut jo ensimmäisessä kuulustelussa, että hän lämmitti takkaa kirjanpitopapereilla, oli kuulemma puut vähissä ja talossa viileetä. Niitä papereita oli siis aivan turhaa hakea kotietsinnöillä, mutta eihän tutkiva poliisi sitä tietenkään halunnut uskoa. Turhaa työtä. Myös yhtiön vaihto-omaisuus oli jatkanut matkaa. Kaikki firman omaisuus oli uuden omistajan toimesta myyty ja rahat humputeltu, olihan aikaa kulunut jo puoli vuotta. Tämäkin oli hyvin yksinkertaista ymmärtää, mutta poliisi halusi tutkia. Turhaa työtä, jälleen.
Pikku hiljaa selvisi, että yhtiön uusi omistaja ei ollut tehnyt tarvittavia rekisterimerkintöjä, joten yhtiö oli edelleen minun, tavallaan. Yhtiön kauppakirjoissa lukee, että ostaja tekee välittömästi kaupan jälkeen tarvittavat rekisterimerkinnät ja siirtää yhtiön omiin nimiinsä. Ei muuten tehnyt. Tuohon aikaan ei ollut nettijärjestelmiä, josta asian olisi voinut tarkistaa yhdellä vilkaisulla. Myöhemmin kävin itse kauppakirjojen kanssa kaupparekisterissä tekemässä nuo merkinnät, olin kuitenkin puoli vuotta myöhässä. Vahinko oli jo tapahtunut. Yhtiölle oli tullut maksuhäiriöitä ja viranomaisrekisterin mukaan olin sen omistaja ja toimitusjohtaja. Niinpä sain myös itse luottohäiriömerkinnän. Tämän jälkeen joutui sanomaan "hei hei" visa-kortille ja muille luottoherkuille, jos niitä voi herkuiksi sanoa. Tämä oli kuitenkin vain alkua, varsinaiset ongelmat olivat vasta tulossa.
Selvisi, että syyttäjä todennäköisesti haluaa nostaa syytteitä tapahtuneista ja tulen joutumaan käräjille. Se olisikin uusi kokemus. Sitähän se elämä on, uusia kokemuksia. Kuulusteluepisodin ja oikeudenkäynnin välissä aikaa kului pari vuotta. Tilanne oli hyvin hämmentävä, myös ulosottoviranomaisille. Yhtiötä haluttiin konkurssiin, mutta kukaan ei halunnut olla sen omistaja. Olin yhtiön myynyt ja siirtänyt sen pois nimistäni, mutta uusi omistaja ei ollut sitä ottanut vastaan. Ulosottovirasto totesi yhtiön varattomaksi ja kaiken varalta myös minut, olinhan ollut yhtiön omistaja. Melko erikoinen tilanne. Minut todettiin varattomaksi, koska minulla ei ollut rahaa maksaa tuon yhtiön laskuja. Pankkivelkoja yhtiöllä ei ollut. Pääasiallinen velkoja oli verottaja, siis valtio. Kaikki bisnes oli tehty tulorahoituksella. Sain olla ulosotolta kuitenkin melko rauhassa, koska asioista olisi mahdollisesti tulossa oikeudenkäynti. Noin kerran vuodessa jouduin selvittämään mitä tein ja oliko varallisuuteni tällä välin kasvanut, ei ollut.
Mahdollista oikeudenkäyntiä odotellessa tein satunnaisia bisneksiä. Sen verran, että sain laskut joten kuten maksettua ja ruokaa perheelle. Mitään pitkäjänteistä en pystynyt aloittamaan. Uskoin kuitenkin, että tuon oikeudenkäynnin jälkeen päällä oleva ahdistus helpottaisi ja asiat alkaisivat jälleen rullaamaan paremmin. En mielestäni ollut syyllistynyt mihinkään väärään, ainakaan mihinkään vakavaan. Yritin miettiä ja keksiä mistä minut edes voitaisiin tuomita. Ehkä minut tuomittaisiin tyhmyydestä? Ehkä saisin sakkotuomion, ikään kuin näpäytyksenä. Olin väärässä.
Voiko rahattomuudesta saada oikeudessa tuomion? Onko se edes rikos? Siis se, että raha loppuu. Mielestäni ei. Joskus se vain loppuu. Suomen valtiollakin on luultavasti rahat loppunut, koska lisää lainataan joka vuosi - useampi miljardi. Ei ole valtion johto, eikä kallispalkkaiset ekonomit sen viisaampia kuin minä. Ainakaan lopputuloksesta päätellen. Saavatko he rahan loppumisesta tuomion, luultavasti ei. Minä sain. Olinhan kansalainen jota voi ja täytyy kyykyttää. Valitettavasti, siis yhteiskunnan kannalta valitettavasti, minä en istunut tähän kyykytysmuottiin, vaan tein myöhemmin omat ratkaisuni.
Lisää seuraavissa kirjoituksissa...
Kuulusteluissa kerroin, että olen myynyt yhtiön puoli vuotta aiemmin, enkä sen myöhemmistä vaiheista sen enempää tiedä. Kaikki yrityksen posti on ohjattu uudelle omistajalle. Pystyin kommentoimaan asioita vain ajalta jolloin yhtiön omistin. Hyvin yksinkertaista. Kerroin, että minulla on yhtiön kauppakirjat kotona ja olen luovuttanut myyntihetkellä yhtiön koko omaisuuden uudelle omistajalle. Yhtiön ostaja oli haettu kuultavaksi viereiseen huoneeseen. En sitä tietenkään silloin tiennyt. Uusi omistaja kertoi asioista omalta osaltaan.
Poliisia kiinnosti kovasti kuinka kohtuullista liikevaihtoa tekevä yritys on myyty niinkin halvalla kuin 200 markkaa. Kerroin, että minusta se oli hyvä hinta, koska yrityksellä oli myös vastattavia velkoja varastojen lisäksi. Mielestäni yrityksen arvo oli myyntihetkellä negatiivinen ja maksettu hinta oli jopa yli odotusten. Summa on pieni, se on totta, mutta kuka olisi maksanut velkaisesta yrityksestä suuremman summan? Juuri näin, ei kukaan.
Rikospoliisi halusi tutkittavaksi yhtiön kirjanpidon, jota minulla ei enää tietenkään ollut. Olin sen pois luovuttanut. Niinpä minut laitettiin säilöön (putkaan) odottamaan kirjanpidon hakemista. Jälkeenpäin selvisi, että sillä välin poliisin iskuryhmät olivat tehneet kotietsintöjä niin meillä kotona, kuin lähisukulaisteni luona. Täysin turhaan. Kuten kerroin, olin kirjanpidon luovuttanut pois. Siinä meni kolme päivää pidätettynä, meneehän se aika sitenkin. Ruoka tarjoiltiin kolme kertaa päivässä. Välillä minulta kyseltiin jotakin, mutta suurimman osan ajasta lueskelin kirjoja, joita putkavahti minulle ystävällisesti toimitti. Viimein vapaus koitti ja jäin odottelemaan mitä tuleman pitää.
Myöhemmin selvisi, että tuo pidätysaika oli aivan turhaa, ehkä jonkinlaista painostamista viranomaisten taholta. Minusta se ei kuitenkaan tuntunut miltään, joten siinä mielessä se ei kyllä vastannut mahdollista tarkoitustaan. Yhtiön uusi omistaja oli kertonut jo ensimmäisessä kuulustelussa, että hän lämmitti takkaa kirjanpitopapereilla, oli kuulemma puut vähissä ja talossa viileetä. Niitä papereita oli siis aivan turhaa hakea kotietsinnöillä, mutta eihän tutkiva poliisi sitä tietenkään halunnut uskoa. Turhaa työtä. Myös yhtiön vaihto-omaisuus oli jatkanut matkaa. Kaikki firman omaisuus oli uuden omistajan toimesta myyty ja rahat humputeltu, olihan aikaa kulunut jo puoli vuotta. Tämäkin oli hyvin yksinkertaista ymmärtää, mutta poliisi halusi tutkia. Turhaa työtä, jälleen.
Pikku hiljaa selvisi, että yhtiön uusi omistaja ei ollut tehnyt tarvittavia rekisterimerkintöjä, joten yhtiö oli edelleen minun, tavallaan. Yhtiön kauppakirjoissa lukee, että ostaja tekee välittömästi kaupan jälkeen tarvittavat rekisterimerkinnät ja siirtää yhtiön omiin nimiinsä. Ei muuten tehnyt. Tuohon aikaan ei ollut nettijärjestelmiä, josta asian olisi voinut tarkistaa yhdellä vilkaisulla. Myöhemmin kävin itse kauppakirjojen kanssa kaupparekisterissä tekemässä nuo merkinnät, olin kuitenkin puoli vuotta myöhässä. Vahinko oli jo tapahtunut. Yhtiölle oli tullut maksuhäiriöitä ja viranomaisrekisterin mukaan olin sen omistaja ja toimitusjohtaja. Niinpä sain myös itse luottohäiriömerkinnän. Tämän jälkeen joutui sanomaan "hei hei" visa-kortille ja muille luottoherkuille, jos niitä voi herkuiksi sanoa. Tämä oli kuitenkin vain alkua, varsinaiset ongelmat olivat vasta tulossa.
Selvisi, että syyttäjä todennäköisesti haluaa nostaa syytteitä tapahtuneista ja tulen joutumaan käräjille. Se olisikin uusi kokemus. Sitähän se elämä on, uusia kokemuksia. Kuulusteluepisodin ja oikeudenkäynnin välissä aikaa kului pari vuotta. Tilanne oli hyvin hämmentävä, myös ulosottoviranomaisille. Yhtiötä haluttiin konkurssiin, mutta kukaan ei halunnut olla sen omistaja. Olin yhtiön myynyt ja siirtänyt sen pois nimistäni, mutta uusi omistaja ei ollut sitä ottanut vastaan. Ulosottovirasto totesi yhtiön varattomaksi ja kaiken varalta myös minut, olinhan ollut yhtiön omistaja. Melko erikoinen tilanne. Minut todettiin varattomaksi, koska minulla ei ollut rahaa maksaa tuon yhtiön laskuja. Pankkivelkoja yhtiöllä ei ollut. Pääasiallinen velkoja oli verottaja, siis valtio. Kaikki bisnes oli tehty tulorahoituksella. Sain olla ulosotolta kuitenkin melko rauhassa, koska asioista olisi mahdollisesti tulossa oikeudenkäynti. Noin kerran vuodessa jouduin selvittämään mitä tein ja oliko varallisuuteni tällä välin kasvanut, ei ollut.
Mahdollista oikeudenkäyntiä odotellessa tein satunnaisia bisneksiä. Sen verran, että sain laskut joten kuten maksettua ja ruokaa perheelle. Mitään pitkäjänteistä en pystynyt aloittamaan. Uskoin kuitenkin, että tuon oikeudenkäynnin jälkeen päällä oleva ahdistus helpottaisi ja asiat alkaisivat jälleen rullaamaan paremmin. En mielestäni ollut syyllistynyt mihinkään väärään, ainakaan mihinkään vakavaan. Yritin miettiä ja keksiä mistä minut edes voitaisiin tuomita. Ehkä minut tuomittaisiin tyhmyydestä? Ehkä saisin sakkotuomion, ikään kuin näpäytyksenä. Olin väärässä.
Voiko rahattomuudesta saada oikeudessa tuomion? Onko se edes rikos? Siis se, että raha loppuu. Mielestäni ei. Joskus se vain loppuu. Suomen valtiollakin on luultavasti rahat loppunut, koska lisää lainataan joka vuosi - useampi miljardi. Ei ole valtion johto, eikä kallispalkkaiset ekonomit sen viisaampia kuin minä. Ainakaan lopputuloksesta päätellen. Saavatko he rahan loppumisesta tuomion, luultavasti ei. Minä sain. Olinhan kansalainen jota voi ja täytyy kyykyttää. Valitettavasti, siis yhteiskunnan kannalta valitettavasti, minä en istunut tähän kyykytysmuottiin, vaan tein myöhemmin omat ratkaisuni.
Lisää seuraavissa kirjoituksissa...
maanantai 5. toukokuuta 2014
Nalkissa
Muistan ikuisesti sen päivän, kun istuin asianajajan toimistossa ja hän selvensi minulle oikeuden päätöstä. "Tuomiohan tästä tuli, joudut maksamaan valtiolle korvauksia n.300 tuhatta markkaa peitellystä osingonjaosta". Siis mitä, mietin silloin, millähän ihmeellä minä sen maksan? Olin täysin rahaton, olihan asianajajakin valtion palkkaama. Ilmeisesti hänellä oli vireillä muita ns. tärkeämpiä asioita, kun ei minun jutun jatkaminen kiinnostanut. Hän ilmoitti hyvin ykskantaan, että tyydytään tähän. Ei kannata jatkaa ja valittaa, ei se tästä miksikään muutu, saattaa jopa pahentua.
Ok, tyydytään tähän. Ei kai tässä muukaan auta, minä mietin. Tuossa vaiheessa olin nuori mies, hädin tuskin 30-vuoden ikäinen. Tulossa vasta parhaaseen työikään, jolloin pitäisi takoa tulevia vanhuuseläkkeitä sekä vanhuuden sosiaaliturvaa itselle ja muille yhteiskunnassa eläville. Siihen aikaan tuolla rahalla sai kohtuullisen omakotitalon, jos ei ihan ruuhkasuomesta katsellut. Minulle langetettiin "talovelka" maksettavaksi - vain talo puuttui. Olin nalkissa, totaalisen nalkissa. Muistan kun mietin, että tästä tuli kallis lasku maksettavaksi. En vain silloin vielä tajunnut, että lopullinen lasku tästä aiheutuu yhteiskunnalle. Erittäin kallis lasku.
Istuin kotona oikeuden päätös kourassa ja mietin, että mitenkäs nyt perhe elätetään? Kotiäiti vaimo ja kolme kasvavaa lasta tarpeineen. Olinhan aina ollut työteliäs ja onnistunut rahat elantoomme hankkimaan. Joskus täytyi pidentää työpäivää, että sai riittävän tulon hankittua, mutta olin siinä aina onnistunut. Työtunteja laskematta. Se oli minulle tärkeä asia, siis että pystyin perheemme elättämään. Olin aina ollut melko kekseliäs, ehkä liiankin, mutta myöhemmin tuo kekseliäisyys saattoi jopa pelastaa minut pahimmalta.
Nyt siihen tuli iso muutos. Työinto nollassa. Luottotiedot kuralla. Hirvittävä velka niskassa. Olin täysin lamaantunut ja rahat loppu. Ei muuta kuin hattu kourassa sosiaalitoimistoon anomaan. Sieltä kerrottiin, että ensiksi täytyy ilmoittautua työttömäksi työnhakijaksi, ennen kuin voidaan tehdä tukipäätös. Noh, seuraavaksi työvoimatoimistoon. Mitä olet tehnyt? Mitä työtä haet? Olen ollut yrittäjä aikuisikäni, mutta sellaista työtä ei taida olla tarjolla, vastasin. Juu, ei ole, mutta laitetaan sinut listoille. Otamme yhteyttä jos jotain ilmenee, muista pysyä arkisin tavoitettavissa. Selvä, tulipahan tämäkin päivä nähtyä. Ja takaisin sosiaalitoimistoon.
Tätäkö tämä nyt sitten on, mietin. Loppuikä tätä pyhäkolminaisuutta. Koti, sosiaalitoimisto, kela ja rahapaivän odottelua. Samalla vajosin päivä päivältä syvemmälle omiin ajatuksiin ja jonkinlaiseen itsesääliin. Elämäni on pilalla, ennen kuin lapseni edes ovat aikuisia. Ei voi olla totta, ajattelin.
Ukko on nyt kanveesissa ja elää tukien varassa, joten viranomaistaho oli tyytyväinen. Vierailuni ulosottovirastossa sujuivat nopeasti. Onko tuloja? Ei. Onko varoja tai säästöjä? Ei. Onko ravihevosia? Ei. Siis oikeasti, siellä kysyttiin joka kerta, onko ravihevosia tai arvokkaita tauluja jne. No, he tekivät töitään ohjeiden mukaan, luultavasti. Vierailut siellä sujuivat joutuisasti, siihen aikaan. Ja ulosottovelka kasvoi päivä päivältä suuremmaksi. Kaikki siis hyvin auringon alla. Vai oliko? Itse olin melko tympääntynyt tilanteeseen, josta ei tuntunut olevan ulospääsyä.
Muutos lähti käyntiin työvoimatoimiston puolelta, siis oikeasti, työkkäri oli liikkeelle paneva voima. Kiitos siitä heille. Minut laitettiin karenssin uhalla jonkin sortin itsensä kehittämiskurssille. Aluksi laitoin vastaan ajatukselle, mutta jouduin menemään kurssille. No, se olikin yllätyksekseni hauskaa. Suuri muutos kotona oleilulle ja tyhjäntoimittamiselle. Löysin kurssilta inspiraation ja toimeliaisuuteni palasi. Päivä päivältä sain elämäniloa takaisin. Iso osa siitä kuuluu kurssin vetäjälle, joka oli todella hyvä tyyppi ja osasi innostaa lamaantuneita sieluja. Kiitos myös hänelle. Usko itseeni ja tekemiseeni alkoi palautua. En päässyt edes kurssin loppuun, kun minulla oli jo paluu yrityselämään vireillä ja toiminimi pystyssä. Ideakin jalostui vanhoja tekemisiä päivittämällä. Täysin toimiva idea ja aloittaminen onnistui ilman ulkopuolisia varoja. Elämä alkoi hymyilemään. Olin intoa täynnä!
Kaikki näytti taas hyvälle, valo tunnelin päässä paistoi kirkkaampana kuin pitkään aikaan. Kunnes tuli se päivä, että jouduin menemään seuraavan kerran ulosottovirastoon. Taas alettiin miestä lyödä takaisin kanveesiin. Eihän tämä sopinut mitenkään ulosottomiehen ajatuksiin, että aloin tekemään jotain. Varsinkaan kun en pystynyt ilmoittamaan paljonko hankin kuukaudessa. Vasta aloitettu toiminta ja pitäisi heti pystyä tietämään paljonko saan loppuvuonna palkkaa työstäni. Täysin mahdotonta.
Siitä alkoi oravanpyöräni ulosottoviraston kanssa. Olisi ehkä kannattanut vain makoilla siellä sohvan pohjalla ja odottaa päivärahoja. Lisää seuraavissa kirjoituksissa...
Ok, tyydytään tähän. Ei kai tässä muukaan auta, minä mietin. Tuossa vaiheessa olin nuori mies, hädin tuskin 30-vuoden ikäinen. Tulossa vasta parhaaseen työikään, jolloin pitäisi takoa tulevia vanhuuseläkkeitä sekä vanhuuden sosiaaliturvaa itselle ja muille yhteiskunnassa eläville. Siihen aikaan tuolla rahalla sai kohtuullisen omakotitalon, jos ei ihan ruuhkasuomesta katsellut. Minulle langetettiin "talovelka" maksettavaksi - vain talo puuttui. Olin nalkissa, totaalisen nalkissa. Muistan kun mietin, että tästä tuli kallis lasku maksettavaksi. En vain silloin vielä tajunnut, että lopullinen lasku tästä aiheutuu yhteiskunnalle. Erittäin kallis lasku.
Istuin kotona oikeuden päätös kourassa ja mietin, että mitenkäs nyt perhe elätetään? Kotiäiti vaimo ja kolme kasvavaa lasta tarpeineen. Olinhan aina ollut työteliäs ja onnistunut rahat elantoomme hankkimaan. Joskus täytyi pidentää työpäivää, että sai riittävän tulon hankittua, mutta olin siinä aina onnistunut. Työtunteja laskematta. Se oli minulle tärkeä asia, siis että pystyin perheemme elättämään. Olin aina ollut melko kekseliäs, ehkä liiankin, mutta myöhemmin tuo kekseliäisyys saattoi jopa pelastaa minut pahimmalta.
Nyt siihen tuli iso muutos. Työinto nollassa. Luottotiedot kuralla. Hirvittävä velka niskassa. Olin täysin lamaantunut ja rahat loppu. Ei muuta kuin hattu kourassa sosiaalitoimistoon anomaan. Sieltä kerrottiin, että ensiksi täytyy ilmoittautua työttömäksi työnhakijaksi, ennen kuin voidaan tehdä tukipäätös. Noh, seuraavaksi työvoimatoimistoon. Mitä olet tehnyt? Mitä työtä haet? Olen ollut yrittäjä aikuisikäni, mutta sellaista työtä ei taida olla tarjolla, vastasin. Juu, ei ole, mutta laitetaan sinut listoille. Otamme yhteyttä jos jotain ilmenee, muista pysyä arkisin tavoitettavissa. Selvä, tulipahan tämäkin päivä nähtyä. Ja takaisin sosiaalitoimistoon.
Tätäkö tämä nyt sitten on, mietin. Loppuikä tätä pyhäkolminaisuutta. Koti, sosiaalitoimisto, kela ja rahapaivän odottelua. Samalla vajosin päivä päivältä syvemmälle omiin ajatuksiin ja jonkinlaiseen itsesääliin. Elämäni on pilalla, ennen kuin lapseni edes ovat aikuisia. Ei voi olla totta, ajattelin.
Ukko on nyt kanveesissa ja elää tukien varassa, joten viranomaistaho oli tyytyväinen. Vierailuni ulosottovirastossa sujuivat nopeasti. Onko tuloja? Ei. Onko varoja tai säästöjä? Ei. Onko ravihevosia? Ei. Siis oikeasti, siellä kysyttiin joka kerta, onko ravihevosia tai arvokkaita tauluja jne. No, he tekivät töitään ohjeiden mukaan, luultavasti. Vierailut siellä sujuivat joutuisasti, siihen aikaan. Ja ulosottovelka kasvoi päivä päivältä suuremmaksi. Kaikki siis hyvin auringon alla. Vai oliko? Itse olin melko tympääntynyt tilanteeseen, josta ei tuntunut olevan ulospääsyä.
Muutos lähti käyntiin työvoimatoimiston puolelta, siis oikeasti, työkkäri oli liikkeelle paneva voima. Kiitos siitä heille. Minut laitettiin karenssin uhalla jonkin sortin itsensä kehittämiskurssille. Aluksi laitoin vastaan ajatukselle, mutta jouduin menemään kurssille. No, se olikin yllätyksekseni hauskaa. Suuri muutos kotona oleilulle ja tyhjäntoimittamiselle. Löysin kurssilta inspiraation ja toimeliaisuuteni palasi. Päivä päivältä sain elämäniloa takaisin. Iso osa siitä kuuluu kurssin vetäjälle, joka oli todella hyvä tyyppi ja osasi innostaa lamaantuneita sieluja. Kiitos myös hänelle. Usko itseeni ja tekemiseeni alkoi palautua. En päässyt edes kurssin loppuun, kun minulla oli jo paluu yrityselämään vireillä ja toiminimi pystyssä. Ideakin jalostui vanhoja tekemisiä päivittämällä. Täysin toimiva idea ja aloittaminen onnistui ilman ulkopuolisia varoja. Elämä alkoi hymyilemään. Olin intoa täynnä!
Kaikki näytti taas hyvälle, valo tunnelin päässä paistoi kirkkaampana kuin pitkään aikaan. Kunnes tuli se päivä, että jouduin menemään seuraavan kerran ulosottovirastoon. Taas alettiin miestä lyödä takaisin kanveesiin. Eihän tämä sopinut mitenkään ulosottomiehen ajatuksiin, että aloin tekemään jotain. Varsinkaan kun en pystynyt ilmoittamaan paljonko hankin kuukaudessa. Vasta aloitettu toiminta ja pitäisi heti pystyä tietämään paljonko saan loppuvuonna palkkaa työstäni. Täysin mahdotonta.
Siitä alkoi oravanpyöräni ulosottoviraston kanssa. Olisi ehkä kannattanut vain makoilla siellä sohvan pohjalla ja odottaa päivärahoja. Lisää seuraavissa kirjoituksissa...
sunnuntai 4. toukokuuta 2014
Pitäkää tunkkinne!
Huomasin uutispäivityksen, jossa kehotettiin veroilmoituksen tai -ehdotuksen jättämiseen tai tarkistamiseen ensi viikolla. On kuulemma viimein aika tehdä se. Tekisi mieli kysyä, että mikä se on? Siis, jos en tietäisi.
Näkymätön kansalainen ei veroehdotuksista paljon perusta. Ihan sama mitä niissä ehdotellaan. Minkäänlaisia ilmoituksia tuloistani tai menoistani en ole tällä vuosituhannella verottajalle tehnyt. En edes ole kyseista paperilappusta nähnyt noin 10 vuoteen ja hyvä niin. Mutta miksi näin? Miksi asia ei kiinnosta ja aiheuta toimenpiteitä osaltani?
Perimmäinen syy siihen on verottajan ja oikeusjärjestelmän tekemä päätös jälkiverottaa minua n.300 tuhatta markkaa 90-luvun loppupuolella. Veropäätös oli rangaistusluontoinen eikä edes perustunut toteutuneisiin tuloihin. Ei siinä paljon omat perustelut auttanut, eikä niitä edes huomioitu mitenkään! Kaupan päälle sain 2kk ehdollista vankeutta peitellystä osingonjaosta. Surkuhupaisinta siinä oli, että osinkoa ei maksettu peitellysti eikä peittelemättä. Mutta mitäpä nuo tosiasiat järjestelmää kiinnostaa, kunhan vain saadaan miestä rangaistua epäonnistuneista bisneksistä. Ensin yllytetään yrittämään ja sitten rangaistaan jos asiat menevät pieleen - se on tämän maan tapa.
Omalla kohdallani tuo 2 kk ehdollinen vankeustuomio aiheutti vain sen, että rangaistusverojen vanhenemisaikaan lisättiin 5 vuotta. Tämä lukee Suomen laissa ja koskee tietysti meitä kaikkia, myös sinua. Tämä tarkoittaa sitä, että saamani verotusrangaistus normaalisti vanhenenisi 15 vuodessa, siis jos en sitä pystyisi maksamaan ennen sitä. Mutta, ehdollisen tuomion aikaan saama 5 vuoden korotus kasvattaa verorangaistuksen vanhenemisajan 20 vuoden mittaiseksi. Tähän kun lisätään aika n. 5 vuotta, joka kului ennen oikeuden lopullista päätöstä asiassa, päästään kokonaisuudessa n. 25 vuoden mittaiseen aikajaksoon. Eli 25 vuoden perintähelvetti ulosottoviraston kanssa. Omalla kohdallani vuodesta 1996 vuoteen 2021.
25 vuotta on melko pitkä aika. Se on reilusti yli puolet normaalista kansalaisen työssäkäynti vuosista. Aika raju rangaistus, ainakin minun mielestä. Olisi järkevämpää heittää mies vaikka kuritushuoneeseen pariksi vuodeksi ja päästää sitten jatkamaan ns. normaalia elämää sekä osallistumaan yhteiskuntaan normaalina kansalaisena. Mutta ei, mielummin roikutetaan tuossa velkahirressä suurin osa elämästä. Tämäkö on kansantaloudellisesti järkevää? Mielestäni ei!
Eikä siinä vielä kaikki, siis tuon rangaistuksen osalta. Tuo omalle kohdalleni osunut rangaistusluonteinen "lottovoitto" (300 tuhatta markkaa) kasvaa tietenkin korkoa. Korko on n.16% ja kasvaa korkoa korolle, joten alunperinkin muhkea summa kasvoi jättimäiseksi vuosi vuodelta. Tällä hetkellä se on vähintään satoja tuhansia euroja, ehkä jopa miljoonia.... en tiedä, eikä edes kiinnosta tietää.
Ja kyllä, yritin tuota velkaa jopa jossain vaiheessa maksaa tai ainakin pitää ulosottomiestä tyytyväisenä, mutta eihän se ollut mahdollista. Hölmöläisen hommaa, sama kuin olisit kantanut valoa säkillä sisälle. Aina kun tein voudille lyhennyksen, niin seuraavassa ulosottokirjeessä velka oli suurempi kuin edellisessä. Siis ei mitään mahdollisuutta saada ulosottosummaa pienenemään ja tämä oli melko turhauttavaa. Tuotako olisi pitänyt jatkaa 25 vuotta?
Ja kyllä, yritin neuvotella sekä tehdä sopimuksia verottajan kanssa tilanteen kohtuullistamiseksi, mutta ilman tulosta. Yhdessä vaiheessa elämää olisin saanut jopa alkuperäräisen summan verran pienikorkoista lainaa, joka oli euroiksi muutettuna 50 tuhatta. Ehdotin tämän summan maksamista valtiolle kertasuorituksena, jotta saisin itseni ulos velkahelvetistä, mutta eihän tämä tietenkään sopinut verottajan virkamiehille. Heidän mielestä asiassa ei ollut kohdallani neuvottelun varaa. Velka mikä velka - itke ja maksa. Koko summa korkoineen, ei mitään muita vaihtoehtoja. Järjestelmä siis halusi kyykyttää minua totaalisesti, ja kauan.
Asiaa pohdittuani päädyin ratkaisuun. Kiitos ei - ehkä itken, mutta en maksa. En enää euroakaan. En tuota ulosotossa paisuvaa jättisummaa, en myöskään nykyisiä tai tulevia veroja. Katkaisen napanuoran tähän systeemiin. Mitä muutakaan olisin voinut tehdä? No, tietysti olisin voinut tyytyä kohtalooni ja seurustella ulosoton perintäosaston kanssa, lähes loppuikäni. Sekö olisi elämäni tarkoitus? Ei, se ei sopinut minulle.
Pitäkää tunkkinne! Elämä on aivan liian lyhyt edellä mainittuun hölmöläisen hommaan. Tein ratkaisut joilla muutuin näkymättömäksi. Ulosoton perintäkirjeet tai -henkilöt eivät ole sen jälkeen häirinneet elämääni.
Kuinka sen tein? Siitä lisää seuraavissa kirjoituksissa...
Näkymätön kansalainen ei veroehdotuksista paljon perusta. Ihan sama mitä niissä ehdotellaan. Minkäänlaisia ilmoituksia tuloistani tai menoistani en ole tällä vuosituhannella verottajalle tehnyt. En edes ole kyseista paperilappusta nähnyt noin 10 vuoteen ja hyvä niin. Mutta miksi näin? Miksi asia ei kiinnosta ja aiheuta toimenpiteitä osaltani?
Perimmäinen syy siihen on verottajan ja oikeusjärjestelmän tekemä päätös jälkiverottaa minua n.300 tuhatta markkaa 90-luvun loppupuolella. Veropäätös oli rangaistusluontoinen eikä edes perustunut toteutuneisiin tuloihin. Ei siinä paljon omat perustelut auttanut, eikä niitä edes huomioitu mitenkään! Kaupan päälle sain 2kk ehdollista vankeutta peitellystä osingonjaosta. Surkuhupaisinta siinä oli, että osinkoa ei maksettu peitellysti eikä peittelemättä. Mutta mitäpä nuo tosiasiat järjestelmää kiinnostaa, kunhan vain saadaan miestä rangaistua epäonnistuneista bisneksistä. Ensin yllytetään yrittämään ja sitten rangaistaan jos asiat menevät pieleen - se on tämän maan tapa.
Omalla kohdallani tuo 2 kk ehdollinen vankeustuomio aiheutti vain sen, että rangaistusverojen vanhenemisaikaan lisättiin 5 vuotta. Tämä lukee Suomen laissa ja koskee tietysti meitä kaikkia, myös sinua. Tämä tarkoittaa sitä, että saamani verotusrangaistus normaalisti vanhenenisi 15 vuodessa, siis jos en sitä pystyisi maksamaan ennen sitä. Mutta, ehdollisen tuomion aikaan saama 5 vuoden korotus kasvattaa verorangaistuksen vanhenemisajan 20 vuoden mittaiseksi. Tähän kun lisätään aika n. 5 vuotta, joka kului ennen oikeuden lopullista päätöstä asiassa, päästään kokonaisuudessa n. 25 vuoden mittaiseen aikajaksoon. Eli 25 vuoden perintähelvetti ulosottoviraston kanssa. Omalla kohdallani vuodesta 1996 vuoteen 2021.
25 vuotta on melko pitkä aika. Se on reilusti yli puolet normaalista kansalaisen työssäkäynti vuosista. Aika raju rangaistus, ainakin minun mielestä. Olisi järkevämpää heittää mies vaikka kuritushuoneeseen pariksi vuodeksi ja päästää sitten jatkamaan ns. normaalia elämää sekä osallistumaan yhteiskuntaan normaalina kansalaisena. Mutta ei, mielummin roikutetaan tuossa velkahirressä suurin osa elämästä. Tämäkö on kansantaloudellisesti järkevää? Mielestäni ei!
Eikä siinä vielä kaikki, siis tuon rangaistuksen osalta. Tuo omalle kohdalleni osunut rangaistusluonteinen "lottovoitto" (300 tuhatta markkaa) kasvaa tietenkin korkoa. Korko on n.16% ja kasvaa korkoa korolle, joten alunperinkin muhkea summa kasvoi jättimäiseksi vuosi vuodelta. Tällä hetkellä se on vähintään satoja tuhansia euroja, ehkä jopa miljoonia.... en tiedä, eikä edes kiinnosta tietää.
Ja kyllä, yritin tuota velkaa jopa jossain vaiheessa maksaa tai ainakin pitää ulosottomiestä tyytyväisenä, mutta eihän se ollut mahdollista. Hölmöläisen hommaa, sama kuin olisit kantanut valoa säkillä sisälle. Aina kun tein voudille lyhennyksen, niin seuraavassa ulosottokirjeessä velka oli suurempi kuin edellisessä. Siis ei mitään mahdollisuutta saada ulosottosummaa pienenemään ja tämä oli melko turhauttavaa. Tuotako olisi pitänyt jatkaa 25 vuotta?
Ja kyllä, yritin neuvotella sekä tehdä sopimuksia verottajan kanssa tilanteen kohtuullistamiseksi, mutta ilman tulosta. Yhdessä vaiheessa elämää olisin saanut jopa alkuperäräisen summan verran pienikorkoista lainaa, joka oli euroiksi muutettuna 50 tuhatta. Ehdotin tämän summan maksamista valtiolle kertasuorituksena, jotta saisin itseni ulos velkahelvetistä, mutta eihän tämä tietenkään sopinut verottajan virkamiehille. Heidän mielestä asiassa ei ollut kohdallani neuvottelun varaa. Velka mikä velka - itke ja maksa. Koko summa korkoineen, ei mitään muita vaihtoehtoja. Järjestelmä siis halusi kyykyttää minua totaalisesti, ja kauan.
Asiaa pohdittuani päädyin ratkaisuun. Kiitos ei - ehkä itken, mutta en maksa. En enää euroakaan. En tuota ulosotossa paisuvaa jättisummaa, en myöskään nykyisiä tai tulevia veroja. Katkaisen napanuoran tähän systeemiin. Mitä muutakaan olisin voinut tehdä? No, tietysti olisin voinut tyytyä kohtalooni ja seurustella ulosoton perintäosaston kanssa, lähes loppuikäni. Sekö olisi elämäni tarkoitus? Ei, se ei sopinut minulle.
Pitäkää tunkkinne! Elämä on aivan liian lyhyt edellä mainittuun hölmöläisen hommaan. Tein ratkaisut joilla muutuin näkymättömäksi. Ulosoton perintäkirjeet tai -henkilöt eivät ole sen jälkeen häirinneet elämääni.
Kuinka sen tein? Siitä lisää seuraavissa kirjoituksissa...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)