Yrityksen lopettaminen

Tervehdys, pitkästä aikaa! Miten aika meneekin nykyään näin nopeasti. Tuntuu, että mitään ei ennätä tehdä tai saada aikaiseksi. Sitä paremmalla syyllä "elä hetkessä"-motto toimii aina vain paremmin. Katselin juuri blogini lukijatilastoja ja pakko tehdä johtopäätelmä, että kirjoitusaiheeni kiinnostavat suurta joukkoa kansalaisia. Yritän olla jatkossa aktiivisempi... asiaa kyllä riittää!

Kuluva talvi on mennyt 50/50 töitä paiskiessa ja lomaillessa, joka toinen kuukausi olen tehnyt töitä ja vastaavasti joka toinen kuukausi pitänyt vapaata. Työrytmini on ollut sellainen, että kuukaudessa saan tehtyä noin kahden kuukauden työtunnit. Samaa tahtia kahta kuukautta peräkkäin ei edes jaksaisi. Kuukauden työputken jälkeen ensimmäinen viikko menee ihan vain paikallaan ollessa, tuntuu ettei jaksa laittaa edes tikkua ristiin tai olla sosiaalinen.

Ja nyt itse asiaan. Minulta kysyttiin hiljattain kuinka itse lopettaisin yritystoiminnan joka ei kanna siivillään ja on uuvuttanut yrittäjän täysin. Ensin hieman taustoja ja sitten oma henkilökohtainen kokemuksiini perustuva mielipide tuossa tapauksessa.

Kyseessä on muutaman tuhannen euron viikottaista liikevaihtoa tekevä elintarvikealan bisnes. Yritys on henkilöyritys jolla yksi vakituinen työntekijä, varastoja ei juurikaan ole ja kaluston arvo käytettynä on melko mitätön. Laskuja on jo kohtuullisesti rästissä, kirjanpitoa tekemättä ja yrittäjä uuvuttanut itsensä perusteellisesti. Yrittäjällä on yrityksen perustamiseen liittyviä lainoja, joissa on myös muita henkilötakaajia.

Hän on jo pitkään tehnyt päivittäin töitä noin klo 04.30-19.30. Eli noin viidentoista tunnin työpäiviä! Toisin sanoen melko normaalia pienyrittäjän arkea, eikös vaan. Yrittäjä tykkää työstään ja on sen suhteen jopa intohimoinen, mutta se ei aina riitä. Liikevaihto ei riitä siihen, että saisi työstään myös oikeaa palkkaa.

Elintarvikealan yrityksillä on melko pienet myyntikatteet ja tuotto uppoaa helposti erinäisiin työnantajayrittäjän velvoitteisiin. Näin taantuman ja hintojen "halpuuttamisen" aikaan liikevaihdon nostaminen on melkoisen vaikeaa, luultavasti mahdotonta. Ainakaan ilman lisärahoitusta, jota ei ole tässä tapauksessa saatavilla. Ja hyvä niin, uskoisin. Jossain vaiheessa voi olla viisainta heittää kirves kaivoon, kerätä voimia ja suunnata katse kohti tulevia haasteita. Katkeraan loppuun asti ei kannata mennä.

Asiakkaiden maksukyky on heikentynyt ja vastaavasti erilaiset yrittämiseen liittyvät kulut jatkavat aina vain nousuaan. Myös verottajan kaivo on pohjaton - mikään ei riitä! Valtiovallan byrokraatit viis veisavat pienyrittäjien hyvinvoinnista. Se on niin helppoa käskyttää norsuluutornista, kun oma palkka tulee verovaroin kerätystä kassasta (lue yrittäjien keräämästä kassasta). Mikäli maata pyöritettäisiin virkamiesten verotuloilla, niin raha loppuisi alta aikayksikön. Silloinhan täytyisi tämän kuun verotuloilla maksaa ensi kuun palkat ja jokainen voi miettiä kuinka se onnistuisi.

Katselimme ko. yrityksen talouslukuja ja hyvin pian totesin, että ei tästä tule kesää. Mahdoton yhtälö. Myyntituotot menee päivittäisiin kuluihin ja yrittäjälle ei jää viivan alle mitään. Velkajärjestelyyn ei todennäköisesti pääsisi, koska tuottoja on liian vähän. Myöskään ns. nätti lopettaminen ei ole mahdollista, koska velkoja/rästejä ei pysty kassasta maksamaan. Kassavarat olivat todella pienet. Yhtälössä oli kolme asiaa, jotka huolestuttivat minua eniten.

1. asia oli yrityksellä oleva takauslaina, laina jossa on omia tai puolison sukulaisia takaamassa. Se olisi saatava pois päiväjärjestyksestä, jotta kommunikointi heidän kanssaan olisi mahdollista myös myöhemmin. Rahariidat repivät hyviäkin suhteita.

2. asia oli yrittäjän toimeentulo lopettamisen jälkeen. Olen sen sivusta seuraajana nähnyt kuinka yksin entiset yrittäjät jäävät ja minkään valtakunnan päivärahalle on melko mahdotonta nopealla aikataululla päästä.

3. asia oli tietenkin yrityksen palkattu työntekijä ja hänen hyvinvointi sekä tulevaisuus.

Kysyin yrittäjältä, että oliko tämä tässä vai vieläkö jaksat hetken, edes pari kolme kuukautta? Hän vastasi, että kyllä tässä vielä hetken jaksaa punnertaa jos siitä on oikeasti johonkin apua. Asia selvä, on siitä apua. Kerroin, että itse toimisin hänen tilanteessaan seuraavasti:

1. pitäisin luottamuksellisen palaverin työntekijän kanssa ja kertoisin mikä todellinen tilanne on, eli työt loppuu. Antaisin kaksi vaihtoehtoa, voit lopettaa työt heti tai voit olla mukana loppuun asti, mutta silloin joudut odottamaan loppuajan palkkoja palkkaturvan kautta ja siihen voi mennä aikaa jopa 6-12kk. Päätöksen tekee tietenkin työntekijä itse. Jos hän jää, niin hyvä ja jos lähtee niin tilalle lähipiiristä joku lyhytaikainen nopeasti oppiva apulainen. Yksin ei kuitenkaan jaksa/pysty kahden töitä tehdä.

2. koska liikevaihtoa kuitenkin on, jatkaisin päivittäistä toimintaa normaalisti  ja maksaisin takauslainaa pois mahdollisimman nopeaan aikatauluun. Unohtaisin jopa kaikki muut laskut ja yrityksen maksut, jotta saisin tuon lainan maksettua pois, summa on kuitenkin maksettavissa mikäli siihen käyttää pari-kolme tonnia viikossa. Koska tuolloin perintään ja ulosottoon joutuisi muita maksamattomia laskuja tekisin niiden osalta mahdollisimman kevyitä maksusuunnitelmia, jotta saisin aikaa maksaa takausvelkaa pois. Ihan sama toteutuuko nuo maksusuunnitelmat vai ei, pääasia on tarvittava lisäaika -  ettei kukaan hae konkurssiin liian aikaisin. Erilaisia rahansiirtoja ja omaisuuden luovutuksia voidaan jälkikäteen taannehtivasti perua ulosoton toimesta. Se on kuitenkin 100% varmaa, että rahoituslaitoksille pois maksettuja lainoja ei ainakaan saada taannehtivasti perittyä takaisin, kun ne kerran on pois maksettu. Sinut voidaan ehkä määrätä tuo summa maksamaan takaisin konkurssipesälle, mutta silloin on kuitenkin takaajat saatu jo pois tilanteesta ja maksuvelvoite on enää henkilökohtainen ongelma, ei alkuperäisten takaajien. Henkisesti on jatkossa helpompi taistella ulosottoviraston kuin sinun velkoja maksavien sukulaisten kanssa.

3. siirtäisin joka viikko jonkun verran ns. sukanvarteen jemmaan rahaa, siis konkreettisesti sukanvarteen - ei pankkitilille, sieltä ne löytyvät varmasti ja ovat ulosmitattavissa. Tämä siitä syystä, että voi mennä kuukausikaupalla aikaa ennen kuin konkurssin tehnyt ja työtön ex-yrittäjä saa päivärahaa tai mitään sosiaaliturvaa, mikäli uusia töitä ei satu heti löytymään. Jollain täytyy tuo väliaika kuitenkin elää, asuminen on maksettava ja ruokaa syötävä. Ko. tapauksissa luottotiedot menevät kuitenkin, joten velaksi ei voi sen jälkeen elää.

(4.) lopuksi, voimien ehtyessä, möisin itse firman kaluston ja tuotolla maksaisin laskuja joista olisi minulle hyötyä heti konkurssin tai lopettamisen jälkeen, eli mahdollisia jäljellä olevia takausvelkoja tai tulevia asumiskulujani. Nostaisin rahat yrityksestä vaikkapa nimikkeellä "yrittäjän palkka". Yksi aivan varma asia on, että ulosotto ei maksa sinun henkilökohtaisia laskuja tai velkoja rahoituslaitokselle kaluston myynnistä saatavalla tuotolla (mikäli he ulosmittaavat ja myyvät kaluston), vaan hoitavat tuotoilla ensimmäisenä verovelkoja.

Mikäli hyvin kävisi ja takauslaina olisi maksettu, niin lopettaisin murehtimasta ja stressaamasta. Antaisin asioiden kulkea omalla painollaan ja muiden murehtia. Ulosottovirasto ja perintätoimistot saisivat vaivata asioilla päätänsä - ne saa siitä palkkaa. Lepäisin ja alkaisin miettiä mitä teen loppuelämällä. Kaikkia maailman murheita on turhaa hartioillaan kantaa. Jos on parhaansa tehnyt ja se ei riittänyt, niin mitä sitten. Aurinko nousee huomennakin. Ei muuta kuin kohti uusia haasteita!


Näkymättömän Kansalaisen matka jatkuu seuraavissa kirjoituksissa...

Valmistujaisjuhlat

Nyt on käsillä se aika vuodesta jolloin tuhannet vastavalmistuneet heittävät hatut ilmaan ja riemuitsevat erään urakan loppumista. On aika suunnata elämässä eteenpäin. Paljon onnea ja menestystä jokaiselle heistä! Myös me saimme kutsun läheisen sukulaistytön yo-juhliin, joten tänään suunnistamme sinne.

Tulee väkisinkin mieleen omat ajat, kun olimme vastavalmistuneita ja täynnä elämän intoa. Valmistuin tekniselle alalle ammattikoulusta 80-luvulla ja pääsin heti valmistuttuani oman alani töihin. Siihen aikaan oli töitä runsaasti tarjolla. Mielestäni Suomi voi kansakuntana silloin paljon paremmin, tai sitten aika kultaa muistot.

Valmistumisen jälkeinen työurani ei kuitenkaan kestänyt kuin alle vuoden. Perintögeeninä saamani kauppiaan polte askarrutti jatkuvasti mielessäni ja tunsin vetoa liike-elämän puolelle. Syy ei ollut taloudellinen. Olin täysin velaton ja erittäin hyvin palkatussa sekä koulutustani vastaavassa urakkatyössä. Hankin silloin 2-3 kertaisesti kuukaudessa sen mitä esim. kaupan myyjät tienasivat. Olin hyvätuloinen, ahkera ja osasin työni hyvin. Tuon lyhyen uran aikana en ollut töistäni poissa päivääkään. Työilmapiiri ja työkaverit olivat mukavia. Olimme menneet vaimoni kanssa talvella naimisiin ja meille oli tulossa myös perheenlisäystä. Olin silloin 19-vuotias nuorimies. Kaikki oli siis hyvin.

Kaikesta hyvästä huolimatta, eräänä keväisenä iltana puhelin soi kotonamme. Soittaja oli minun mummo, isoäitini, äidin äiti. Hän kyseli kuulumisiamme ja ilmoitti, että oli saanut samana päivänä eläkepäätöksen, päässyt eläkkeelle kauppiaan työstään. Tai itse asiassa joutunut eläkkeelle, kuten hän asian ilmaisi. Hän oli jopa hieman surullinen siitä, että joutuu lopettamaan rakastamansa työn.

Mummollani oli kauppiaan työhön liittyvä pakettiauto, vuoden -67 Ford Transit. Autoksi se oli siis melko vanha, samaa ikäluokkaa kuin minä itse. Tuon puhelun aikana hän kysyi minulta, mitä tehtäisiin tuolle pakettiautolle, koska se jäisi nyt käyttämättömäksi. Silloin se iski, kuin salama kirkkaalta taivaalta, minä halusin tuon auton ja kaiken muun bisneksiin liittyvän materiaalin, joka isoäidiltäni jäisi nyt vaille käyttöä. Kerroin hänelle heti, että minä otan ne ja jatkan siitä mihin hän jäi. Tein päätöksen sillä samalla sekunnilla, olihan tuo asia kaivertanut mielessäni jo koko menneen talven. Hän ei asiaa vastustellut, oli ehkä jo vaistonnut tilanteen vanhemman ihmisen viisaudella ja tiesi mitä tuleman pitää.

Rahallisesti tuo vanha pakettiauto ja muu rekvisiitta ei ollut juuri  minkään arvoinen. Olisin voinut silloisella kuukausipalkalla ostaa kaksi vastaavaa autoa. Koin tuon tilanteen merkkinä minua suuremmilta voimilta, yläkerran herralta, nyt tai ei koskaan.

Ja niin tapahtui, seuraavana aamuna marssin työpaikalleni ja suoraan pomon luokse. Lopputili. Siis mitä, hän kysyi. Sanoin, että lopputili ja lomarahat, nyt heti, kauanko minulla on irtisanomisaika? Kun vähensimme irtisanomisajasta kesälomapäivät, niin minun tarvitsi käydä töissä alle kaksi viikkoa.

Irtisanoin vakituisen ja hyväpalkkaisen työpaikkani siltä istumalta. En ole sitä kyllä päivääkään katunut. Elämäni on ollut vivahdeikas ja tapahtumarikas, vaikka välillä on vaikeuksia riittänyt. Kenelläpä niitä ei olisi.

Tuosta alkoi varsinainen bisnesurani ja vanha Ford Transit alkoi saada vauhdilla lisää kilometrejä mittariin.

Näkymättömän Kansalaisen matka jatkuu seuraavissa kirjoituksissa...

Nurkkaan ajettu

Ulosotto painosti päälle ja vaati suorituksia joka kuukausi. Virasto ei voinut hyväksyä sitä, että tein töitä yrittäjänä ja en pystyisi toimittamaan heille rahaa säännöllisesti. Olisi kuulemma parempi jos lopettaisin yritystoiminnan ja ryhtyisin vaikka työttömäksi. Maksujen suhteen yritin kertoa, että yrittäjän tulot eivät saavu kuten "manulle illallinen". Joskus tulee kuukausia, että ei saa tuloa tai voittoa aikaiseksi, vaikka kuinka parhaansa tekisi. Toisinaan tili tulee taas helpommin. Kaikki vaikuttaa kaikkeen. Se vaan on näin.

Saadakseni jonkinlaisen työrauhan tilanteeseen jouduin tekemään maksusopimuksen ulosoton kanssa. Maksaisin joka kuukausi tietyn summan ja saisin olla suht koht rauhassa, toistaiseksi. Maksettava summa tuntui mielestäni liian suurelta, mutta se oli heidän mielestä vain minimivaatimus. Suostuin siihen, lähinnä pakon edessä. Halusin vihdoin keskittyä bisneksen kehittämiseen. Halusin myös olla ns. kunnon kansalainen ja suoriutua velvollisuuksistani.

Ulosotto muistutti minua usein siitä, kuinka yritykseni varat ja omaisuus on ulosmitattavissa millä hetkellä tahansa. Elin siis jatkuvassa epävarmuudessa. Kuinka kehittäisin bisnestä, jos kaikki on mahdollista menettää heti seuraavalla hetkellä. Ajattelin päivittäin milloin ovikello soi ja kaikki ulosmitataan. Olihan minulla tästä jo kokemusta kesäkioskin ulosmittauksen muodossa. Toisaalta, kuinka suoriutuisin jättimäisestä ulosottovelasta, jos en saisi bisnestäni riittävän suureksi. Olin puun ja kuoren välissä. Tilanne hermostutti ja ahdisti minua.

Tilanne ajautui pikku hiljaa siihen, että suoriutuakseni ulosottomaksuista minun oli jätettävä sen hetkisiä uusia veroja ja muita maksuja rästiin. Yhtälö alkoi tuntua mahdottomalta hoitaa kunnialla ja täysjärkisesti. Maksuvaikeudet aiheuttivat sen, että vierailuni ulosotossa tihenivät jälleen. Jouduin selvittämään heille milloin mitäkin, omasta mielestäni tyhjänpäiväisiä asioita. Kysymys saattoi olla esimerkiksi puhelimestani, olihan minulla sen hetken huippu-uutuus, Nokian kommunikaattori. Oli kuulemma liian arvokas käyttööni. Kuinka olen sellaisen pystynyt edes hankkimaan? Millä rahalla? Kysymyksiä kysymysten perään, lähes loputtomasti.

Olin järjestelmän hampaissa ja minua ahdisteltiin kaikin mahdollisin keinoin, tilanne tuntui toivottomalta. Velkasaneerauksesta ei ollut apua. Tuloni olivat saaneeraukseen pääsemiseksi liian epäsäännölliset. Velkaneuvojat eivät osanneet auttaa asiassa. Tilannetta ei helpottanut se, että jokaisen maksusuorituksen jälkeen velkani ulosottoon oli suurempi kuin ennen maksua. Siis täysin turhaa työtä, tuo maksaminen. Tilanne helpottaisi vasta vuoden 2020 tienoilla. Matka sinne tuntui iäisyydeltä ja sitähän se olisi, omassa elämäni pituisessa mittakaavassa ajateltuna. Elimme vasta 2000-luvun ensimmäisiä vuosia.

Lopulta murruin, annoin periksi. En antanut periksi elämälle, vaan tuolle mahdottomalle tilanteelle. Tuosta hetkestä eteenpäin pärjäisin omillani. En enää välittäisi ulosotosta tai muista velvotteista. Totesin, että elämä on liian lyhyt ja tarkoitettu elettäväksi. Tuon hetkinen tilanne ei ollut elämää. Olin nurkkaan ajettu. Tuomittu kärsimään näkymätöntä elinkautista. Nurkkaan ajettuna eläimet ovat vaarallisimmillaan. Päättäjille ja yhteiskunnan vaikuttajille tiedoksi, tämä koskee myös ihmisiä.

Siitä hetkestä eteenpäin ajattelisin vain itseäni. Itsekästä? Ehkä monen mielestä, mutta en siitä välittäisi. Minulle ei jäänyt enää muita vaihtoehtoja. Vapautin itseni tuosta velkavankeudesta. Pidä huoli omista asioistasi, näin minua oli herra johtava lääninvouti jo aiemmin opastunut. Ja sen tein!

Aloin tekemään kauppaa ja bisnestä vailla huolia ulosottomaksuista ja sanktioista. Olin parhaani tehnyt ja yrittänyt - se ei kuitenkaan yhteiskunnalle riittänyt. Olinko epäonnistunut? Ehkä niin.

Olin kuitenkin vapaa. Elämä alkoi taas tuntumaan elämälle. Vouti yritti ahdistella, mutta en siitä välittänyt. Minulle lähetettiin kirjeitä viikoittain, joissa uhkailtiin aina vain suuremmilla sanktiomaksuilla. En välittänyt niistä enää. Lähetelköön kirjeitä, ajattelin. Laitoin kirjeet suoraan paperinkeräykseen. En edes avannut niitä. Miksi olisin avannut? Minua ei kiinnostanut kirjeiden alimmainen rivi, se jossa ilmoitetaan velkasumma. Tiesin sen avaamattakin, summa kasvoi päivä päivältä.

Vanhin poikani täytti noihin aikoihin 15 vuotta. Ostin pojalle skootterin, uuden skootterin, käteisellä. Kyllä, käytin omat hankkeeni omiin menoihini - tuntui hyvälle.

Tuosta alkoi kissa ja hiiri leikki voudin kanssa. Pankkitilini asetettiin tarkailuun ja koska en enää avannut perintäkirjeitä minulle soiteltiin jopa päivittäin heidän toimesta. Olisi kuulemma asiaa. Olkoon, ei kiinnostanut.  En edes vaivautunut vastaamaan heidän puheluihin. Miksi olisin? Minulla ei ollut heille asiaa, eikä enää kiinnostanut kuulla heidän ongelmista. 

Kuinka vältellä voudin ahneita käsiä? Kuinka siirrellä ja käyttää rahaa, että ulosotto ei ehdi väliin? Siihen on paljon konsteja, lähes loputtomasti. Mitä enemmän asiaan perehdyin, sen enemmän vaihtoehtoja löytyi. Tuossa vaiheessa en kuitenkaan ollut vielä näkymätön, sen aika tulisi myöhemmin.

Lisää seuraavissa kirjoituksissa...

Pidä huoli omista asioistasi

Oli kaunis kesäpäivä. Kesäkioskini myyntiluukulle asteli joukko miehiä ja yksi heistä kysyi kuka olen. Ihmettelin outoa kysymystä ja katselin miehiä. Yleensä kyselijät ensin esittelevät itsensä, siten saa keskustelun paremmin aikaiseksi. Kaksi miehistä tuli sisään kioskin sivuovesta ja toinen luki papereista nimeni, kysyen olenko sama henkilö. Kyllä olen, vastasin. Olen lääninvouti, siis johtava ulosottoviranomainen, toinen miehistä sanoi. Asia selvä, vastasin ihmetellen.

Mietin, että mitähän nyt tuleman pitää. Sillä välin ulkona olevat miehet mittailivat katsellaan kioskiani ja keskustelivat jotain mitä en kuullut. Tämä kioski on nyt takavarikoitu ulosoton toimesta, totesi johtava ulosottoviranomainen. Nimi alle tuohon paperiin, hän jatkoi. Olin ihmeissäni ja ajatukseni löi tyhjää, yritin päästä jyvälle mitä nyt oikein tapahtuu. Kioskivaunu oli itse rakennettu ja sen rahallinen arvo oli lähinnä siinä, että sillä sai muutaman satasen (oli markka-aika) päivittäin myyntiä aikaiseksi mahdollisia asiakkaita palvellen, kun jaksoi olla ahkera. Tämä oli kuitenkin minulle erittäin tärkeä asia siinä elämäntilanteessa. Kioskin pyörittäminen. Se piti ajatukseni työnteossa ja loi samalla uskoa tulevaan. Kyllä tästä vielä noustaan, ajattelin usein kioskia aamuisin avatessani.

Oikeudenkäynnissä saamani tuomio, tuo jättimäinen korvaussumma, paisui ulosotossa ja kasvoi korkoa korolle. En asialle voinut tehdä juuri mitään. Satunnaisia lyhennyksiä silloin tällöin, joista ei ollut mitään hyötyä jatkuvasti kasvavan velkasumman suhteen. Yritin kuitenkin kovasti ja elätin jopa perheeni, olin päässyt pois sosiaaliturvakierteestä johon ajauduin heti oikeudenkäynnin jälkeen. Tämä ei kuitenkaan sopinut yhteiskunnallemme.

Takaisin tuohon päivään ja kioskille, miehet siis ottivat kioskin haltuun. Uusi lukko ovelle ja "takavarikoitu" paperilappunen kylkeen. Yksi heistä otti päiväkassan mukaan ja siitä lähdettiin sitten paikalliselle ulosottotoimistolle. Sain heiltä sentään kyydin, mentiin oikein hienosti kahden auton letkassa. Miehiä oli yhteensä viisi, laskin mielessäni. Melko kallista toimintaa yhteiskunnalle. Tarvittiinko tuohon tilanteeseen noin monta miestä ja he tulivat läänin pääkaupungista saakka. Ehkä he halusivat vain näyttää voimansa, tai jotain muuta. En ymmärtänyt.

Ulosottovirastolla täyteltiin paperilappusia ja sieltä matka jatkui kotiini. Asuin yksin pienessä vuokrakaksiossa. Kaiken tapahtuneen jälkeen elin siis asumuserossa vaimostani. Kotiini lähdettiin joukolla, kaksi autoa ja viisi virkamiestä sekä tietysti minä. Kyseessä olisi kotietsintä, jälleen. Aloin pikku hiljaa ymmärtämään mistä on kyse. Herra johtava lääninvouti etsi ulosmitattavaa rahaa. Olihan ulosotossa oleva velkani satoja tuhansia markkoja, siihen aikaan todella suuri summa.

Saavuimme kotini parkkipaikalle. Kaikki miehet nousivat autoista ja lähdimme kohti kerrostalon alaovea. Siinä vaiheessa kysyin miehiltä, että onko tämä nyt hieman ylimitoitettu operaatio. Tarvitseeko tuonne ylös mennä näin suurella porukalla? Kerroin myös, että asunto on melko pieni. Pidä huoli omista asioista, oli vastaus. Sillä hetkellä mietin, että sitähän minä olen yrittänyt tehdä - pitää huolen omista asioistani! Mutta ei, se ei sovi yhteiskunnallemme, joku muu haluaa pitää huolen asioistani.

Kipusimme rappuset ylös ja pääsimme ovelleni. Ovi auki, kuului käsky. Tuossa vaiheessa minua hieman hymyilytti, yritin kuitenkin pitää pokkani ja olla asiallinen. Odota tässä ovella, kuului jälleen käsky. Yksi miehistä jäi eteiseen minua vahtimaan. Meni noin viisi sekuntia kun tuli uusi käsky, sisään sieltä. Selvä, ajattelin. Täälläkö sinä asut, oli seuraava kysymys. Näin on, vastasin. Miehet olivat sisällä ja ehtineet jo tutustua asuntooni, mutta ajattelin esitellä kotini, kuten hyviin tapoihin kuuluu.

Täällä minä nukun, näytin makuuhuonetta, jossa oli vain yksi patja petivaatteineen lattialla. Tässä minä ruokailen, näytin keittiön pöytää ja kahta tuolia. Ja tuossa on televisiotaso, jonka päällä oli telkkari mutta sen olen rahapulassa myynyt. Ja kerroin, että eihän minulla ollut edes televisiolupaa, joten sen katsominen olisi ollut laitonta. Johtava lääninvouti katsoi minua vihaisena. Minä yritin pidätellä hymyäni. Lääninvoudin neljä tutkijaa katselivat toisiaan ja pyörittelivät silmiään. Tätä minä pihalla tarkoitin, kun kysyin, että olisiko tämä nyt hieman ylimitoitettu operaatio? Kodissani oli patja, pöytä, kaksi tuolia, tv-taso, ruokailuvälineet ja vaatteeni sekä läjä postia eteisen lattialla. Ei juurikaan muuta. Kotietsintä oli suoritettu melko nopeasti, olihan heitä viisi miestä sitä suorittamassa. Yksi katsoi patjan alle ja toinen kurkkasi kylpyhuoneesen, jossa ei ollut edes suihkuverhoa. Kaksi toimetonta tutkijaa vain pyöritteli silmiään. Päähän otti ja kovasti, sen näki jo kaukaa. Tutkittiin suuren maailman tyyliin, tuli mieleeni, kuten elokuvissa. Minua hymyilytti.

Sieltä lähdimme takaisin ulosottovirastolle ja pariksi päiväksi putkaan, jälleen. Johtava lääninvouti oli sitä mieltä, että jostain on nyt rahaa löydyttävä ja sillä siisti. Olihan velkani ulosottoon niin suuri. Yritin kyllä kertoa, että summa on täysin päästä keksitty, eikä sellaisia rahoja ole ollut koskaan eikä missään. Tämä ei kuitenkaan hänelle kelvannut. Rahaa oli löydyttävä, joten tutkijat etsivät kaikkialta. Vaimoni asunto tutkittiin ja tällä kertaa myös äitini asunto. Tuloksetta. Ihmettelin kuinka täysin keksitty rahasumma, rivi numeroita ja kirjaimia paperilla, voisi päätyä jonkun asuntoon ja löytyä sieltä. Tämä ei taida onnistua edes maailman parhaalta taikurilta.

Toki tämä operaatio tuotti valtiolle yli 200 markkaa käteistä, suurimmaksi osaksi kolikoita, joka oli kioskin käteiskassa. Korjaan, operaatio meinasi tuottaa, löytyi nimittäin joku pykälä jonka mukaan tuo raha piti antaa minulle takaisin, koska se oli ainut rahavarani. Tuossa tilanteessa minua ei saanutkaan heittää ulos putkasta täysin rahattomana. Joku ulosoton suojaosuus, mikäli oikein ymmärsin.

Minulle oltiin vihaisia. Miehet olivat vuokseni ravanneet ympäri kyliä pari päivää ja täysin tuloksetta. Kerroin, että en ollut heitä kutsunut ja mielummin jättäisin tämmöiset väliin. Pidä huoli omista asioistasi, oli jälleen käsky. Selvä, pidetään. Minua alkoi jo ärsyttämään ja tulisin kyllä pitämään huolen omista asioistani. Tämä alkoi jo iskostumaan päähäni. En vain tuolloin vielä tiennyt kuinka ja mitenkä.

Kioskini kuitenkiin takavarikoitiin, oli jälleen uusi pulma edessä.

Lisää seuraavissa kirjoituksissa...

Pidätys

Olin siis joutunut keskusrikospoliisin kuultavaksi paikalliselle poliisilaitokselle. Kysymys oli tuosta myymästäni yhtiöstä. Olin suorittanut yhtiöllä maahantuontia ja niihin aikoihin maksettiin joistain tuontielintarvikkeista valmisteveroja. Yhtiön rahat olivat loppuneet ja kaikkia veroja ei oltu maksettu, joten valtio kaipaili suorituksia. Niinpä tullihallitus oli tehnyt asiasta tutkintapyynnön ja KRP lähti asialle, todellisen suurrikollisen perään. Toki, olihan kyse muutamasta kymppitonnista, siis markkoina.

Kuulusteluissa kerroin, että olen myynyt yhtiön puoli vuotta aiemmin, enkä sen myöhemmistä vaiheista sen enempää tiedä. Kaikki yrityksen posti on ohjattu uudelle omistajalle. Pystyin kommentoimaan asioita vain ajalta jolloin yhtiön omistin. Hyvin yksinkertaista. Kerroin, että minulla on yhtiön kauppakirjat kotona ja olen luovuttanut myyntihetkellä yhtiön koko omaisuuden uudelle omistajalle. Yhtiön ostaja oli haettu kuultavaksi viereiseen huoneeseen. En sitä tietenkään silloin tiennyt. Uusi omistaja kertoi asioista omalta osaltaan.

Poliisia kiinnosti kovasti kuinka kohtuullista liikevaihtoa tekevä yritys on myyty niinkin halvalla kuin 200 markkaa. Kerroin, että minusta se oli hyvä hinta, koska yrityksellä oli myös vastattavia velkoja varastojen lisäksi. Mielestäni yrityksen arvo oli myyntihetkellä negatiivinen ja maksettu hinta oli jopa yli odotusten. Summa on pieni, se on totta, mutta kuka olisi maksanut velkaisesta yrityksestä suuremman summan? Juuri näin, ei kukaan.

Rikospoliisi halusi tutkittavaksi yhtiön kirjanpidon, jota minulla ei enää tietenkään ollut. Olin sen pois luovuttanut. Niinpä minut laitettiin säilöön (putkaan) odottamaan kirjanpidon hakemista. Jälkeenpäin selvisi, että sillä välin poliisin iskuryhmät olivat tehneet kotietsintöjä niin meillä kotona, kuin lähisukulaisteni luona. Täysin turhaan. Kuten kerroin, olin kirjanpidon luovuttanut pois. Siinä meni kolme päivää pidätettynä, meneehän se aika sitenkin. Ruoka tarjoiltiin kolme kertaa päivässä. Välillä minulta kyseltiin jotakin, mutta suurimman osan ajasta lueskelin kirjoja, joita putkavahti minulle ystävällisesti toimitti. Viimein vapaus koitti ja jäin odottelemaan mitä tuleman pitää.

Myöhemmin selvisi, että tuo pidätysaika oli aivan turhaa, ehkä jonkinlaista painostamista viranomaisten taholta. Minusta se ei kuitenkaan tuntunut miltään, joten siinä mielessä se ei kyllä vastannut mahdollista tarkoitustaan. Yhtiön uusi omistaja oli kertonut jo ensimmäisessä kuulustelussa, että hän lämmitti takkaa kirjanpitopapereilla, oli kuulemma puut vähissä ja talossa viileetä. Niitä papereita oli siis aivan turhaa hakea kotietsinnöillä, mutta eihän tutkiva poliisi sitä tietenkään halunnut uskoa. Turhaa työtä. Myös yhtiön vaihto-omaisuus oli jatkanut matkaa. Kaikki firman omaisuus oli uuden omistajan toimesta myyty ja rahat humputeltu, olihan aikaa kulunut jo puoli vuotta. Tämäkin oli hyvin yksinkertaista ymmärtää, mutta poliisi halusi tutkia. Turhaa työtä, jälleen.

Pikku hiljaa selvisi, että yhtiön uusi omistaja ei ollut tehnyt tarvittavia rekisterimerkintöjä, joten yhtiö oli edelleen minun, tavallaan. Yhtiön kauppakirjoissa lukee, että ostaja tekee välittömästi kaupan jälkeen tarvittavat rekisterimerkinnät ja siirtää yhtiön omiin nimiinsä. Ei muuten tehnyt. Tuohon aikaan ei ollut nettijärjestelmiä, josta asian olisi voinut tarkistaa yhdellä vilkaisulla. Myöhemmin kävin itse kauppakirjojen kanssa kaupparekisterissä tekemässä nuo merkinnät, olin kuitenkin puoli vuotta myöhässä. Vahinko oli jo tapahtunut. Yhtiölle oli tullut maksuhäiriöitä ja viranomaisrekisterin mukaan olin sen omistaja ja toimitusjohtaja. Niinpä sain myös itse luottohäiriömerkinnän. Tämän jälkeen joutui sanomaan "hei hei" visa-kortille ja muille luottoherkuille, jos niitä voi herkuiksi sanoa. Tämä oli kuitenkin vain alkua, varsinaiset ongelmat olivat vasta tulossa.

Selvisi, että syyttäjä todennäköisesti haluaa nostaa syytteitä tapahtuneista ja tulen joutumaan käräjille. Se olisikin uusi kokemus. Sitähän se elämä on, uusia kokemuksia. Kuulusteluepisodin ja oikeudenkäynnin välissä aikaa kului pari vuotta. Tilanne oli hyvin hämmentävä, myös ulosottoviranomaisille. Yhtiötä haluttiin konkurssiin, mutta kukaan ei halunnut olla sen omistaja. Olin yhtiön myynyt ja siirtänyt sen pois nimistäni, mutta uusi omistaja ei ollut sitä ottanut vastaan. Ulosottovirasto totesi yhtiön varattomaksi ja kaiken varalta myös minut, olinhan ollut yhtiön omistaja. Melko erikoinen tilanne. Minut todettiin varattomaksi, koska minulla ei ollut rahaa maksaa tuon yhtiön laskuja. Pankkivelkoja yhtiöllä ei ollut. Pääasiallinen velkoja oli verottaja, siis valtio. Kaikki bisnes oli tehty tulorahoituksella. Sain olla ulosotolta kuitenkin melko rauhassa, koska asioista olisi mahdollisesti tulossa oikeudenkäynti. Noin kerran vuodessa jouduin selvittämään mitä tein ja oliko varallisuuteni tällä välin kasvanut, ei ollut.

Mahdollista oikeudenkäyntiä odotellessa tein satunnaisia bisneksiä. Sen verran, että sain laskut joten kuten maksettua ja ruokaa perheelle. Mitään pitkäjänteistä en pystynyt aloittamaan. Uskoin kuitenkin, että tuon oikeudenkäynnin jälkeen päällä oleva ahdistus helpottaisi ja asiat alkaisivat jälleen rullaamaan paremmin. En mielestäni ollut syyllistynyt mihinkään väärään, ainakaan mihinkään vakavaan. Yritin miettiä ja keksiä mistä minut edes voitaisiin tuomita. Ehkä minut tuomittaisiin tyhmyydestä? Ehkä saisin sakkotuomion, ikään kuin näpäytyksenä. Olin väärässä.

Voiko rahattomuudesta saada oikeudessa tuomion? Onko se edes rikos? Siis se, että raha loppuu. Mielestäni ei. Joskus se vain loppuu. Suomen valtiollakin on luultavasti rahat loppunut, koska lisää lainataan joka vuosi - useampi miljardi. Ei ole valtion johto, eikä kallispalkkaiset ekonomit sen viisaampia kuin minä. Ainakaan lopputuloksesta päätellen. Saavatko he rahan loppumisesta tuomion, luultavasti ei. Minä sain. Olinhan kansalainen jota voi ja täytyy kyykyttää. Valitettavasti, siis yhteiskunnan kannalta valitettavasti, minä en istunut tähän kyykytysmuottiin, vaan tein myöhemmin omat ratkaisuni.

Lisää seuraavissa kirjoituksissa...

Nuoruuden innolla

Kuinka päädytään oikeuden eteen ja saadaan jättimäinen verotuomio ilman, että olisit koskaan ansainnut  kyseisiä verotettavia tuloja. Helposti, sanon minä. Ainakin Suomessa. Tyhmyydestä sakotetaan, tämäkin sanonta toimii. Tuolla kertaa sakko oli melko suuri. Vetää jo vertoja miljonäärien ylinopeussakotukselle, joka sekin on mielestäni melko yliampuvaa.

Synnyin 60-luvulla tavalliseen työläisperheeseen. Äitini ja isäni olivat molemmat valtion palkkalistoilla, kuten siihen aikaa varmaan suurin osa kansasta. Isovanhempieni puolelta minuun on luultavasti tarttunut hieman kauppiaan vikaa ja lapsuudessa pääsinkin usein kesätöihin tekemään kauppaa. Näin konkreettisesti kuinka se toimii. Ostat markalla ja myyt kahdella, ei tuntunut mielestäni vaikealta. Käsittelin innolla kassan rahoja ja tein suorakauppaa asiakkaiden kanssa. Tuosta ajasta nautin suuresti ja suorastaan imin kaiken opin itseeni. Minua ei koskaan tarvinnut houkutella töihin, menin sinne ihan oma-aloitteisesti. Joskus jopa pyytämättä.

Olin alle 10-vuotias kun tein ensimmäiset omat "bisnekseni". Ensimmäinen oli se, kun lapsen tarkoilla korvilla kuulin aikuisten puhuvan kuinka kukkakauppiaat tarvitsevat sanomalehdistä tehtyjä paperirullia kukkien käärepaperiksi. Ei muuta kuin toimeksi. Lehtien keräyslaatikot olivat niihin aikoihin ilmestyneet suurimpien kerrostalojen pihoille ja niissä oli monet leikit jo ehditty leikkimään sekä tutkailla mitä ihmeellisempiä lehtiä aikuiset sinne olivat laittaneet. Ei muuta kuin pieni vetokärry perään ja lehtiä hakemaan. Kuljetimme ne kaverini autotalliin, avasimme lehdet, käärimme ne rullalle ja narulla kiinni. Rullat kärriin ja kohti kukkakauppoja. Meitä oli kaksi alle 10-vuotiasta poikaa, varsinaisia myyntitykkejä. Mutta rullat tekivät kauppansa. Kuka kukkakaupan täti olisi voinut olla ostamatta? Kaksi viatonta pikkupoikaa myymässä itse valmistamiaan paperirullia, markalla rulla. Kauppa kävi ja me pyörittiin rahoissa. No, ainakin päästiin karkkikauppaan ilman vanhempien avustuksia. Se oli hienoa aikaa!

Samalta ajalta tulee mieleeni seuraava bisnekseni, olin silloin noin 10-vuotias. Ja taas, tarkoilla korvillani kuulin, kuinka naapurustossamme olevan urheiluvälineliikkeen omistaja tuskaili mainospostien kanssa. Kuinka ne eivät menneet perille, eikä kukaan hoitanut jakelua kunnolla. Kuulin tämän, koska usein leikimme siinä urheiluliikkeen takapihan lastauslaiturilla ja liikkeen omistajista oli tullut meille jo tuttuja. Tämä tapahtui siis 70-luvulla, silloin elämä oli erilaista. Leikkimme ei heitä häirinnyt, joskus tarjoilivat jopa limpparia ja karkkia sinne myymälän takaovelle. Mukavia ihmisiä. No, takaisin mainoslehtisiin, minä siis reippaana poikana ilmoitin heille, että voin hoitaa lehtisten jakelun. Olinhan niitä siinä lastauslaiturilla usein selaillut, joten tiesin mistä on kyse. Kauppias naurahti, että siis kuinka? Ja minä, että kyllä ne lehdet saadaan jaettua, helppo nakki. Vaikka en tietenkään ollut sellaista koskaan tehnyt, olinhan pikkupoika. No, kauppiaalla oli hätä ja lehtiset piti saada jakoon, joten tarjoukseni kelpasi. Ja me tehtiin diili, saisin muutaman pennin lehtiseltä, en muista tarkkaa summaa, jos saan lehdet jaettua. Lehtien jakamisella oli kiire, joten ei muuta kuin kaverien ovikelloja piristelemään ja jakojengi oli pian kasassa. Polkupyörät alle ja mainokset oli jaettu seuraavan päivän iltaan mennessä, olihan kesäloma koulusta. Ei muuta kuin hakemaan kaupiaalta tili kouraan. Sen tein yksin, koska maksoin kavereille vähemmän mitä itse kauppiaalta rahastin. Otin jokaisesta mainoksesta pennin ylimääräistä itselleni, myös niistä jotka kaverini jakoivat. Se oli sitä bisnestä, osta markalla ja myy kahdella. Vastaavasta lehtisten jakamisesta saisi urheiluvälinekauppias tänä päivänä luultavasti tuomion lapsityövoiman käytöstä. Mutta meillä poikasilla oli silloin hauskaa ja tehtiin tiliä. Eikä kyllä kärsitty yhtään. Mainoksia jaoimme useamma kerran, kunnen ne sitten meni postin tms jaeltavaksi.

Tuolta pohjalta ajateltuna ei siis ollut mikään ihme, että jo parikymppisenä minulla oli oikeatkin bisnekset käynnissä. Pääasiassa tavarakauppaa, elintarvikkeilla sekä kulutustavaroilla. Ja tottakai myös maahantuontia, tukkukauppaa. Siten sai paremman myyntikatteen, tosin riskit myös kasvoivat. Suuremmat tavaraerät eivät aina käyneetkään kaupaksi kuten elokuvissa. Joskus olin melkoisessa liemessä, kun rahat oli kiinni jossain, mikä ei mennytkään kaupaksi. Tai tuotteissa oli joku vika, joka vaati jopa takaisinvetoja liikkeistä.

Muutamia vuosia siinä pärjäiltiin kohtuu hyvin. Välillä tuli tappioita ja välillä hyviäkin tuottoja. Ei mitään miljoonia, eikä edes niin paljoa, että olisi voinut syrjään laittaa. Mutta pärjättiin ja pystyin firman sekä perheen laskut maksamaan, myös verot ja muut yhteiskunnalliset maksut. Olin jo mennyt naimisiin ja kaksi lasta oli syntynyt. Jossain vaiheessa alkoi tummia pilviä kerääntymään ylleni. Muutama kauppa meni pieleen. Tavaraa jäi käsiin ja eräs suurempi elintarvike-erä oli mennyt pilalle. Olin sen maksanut jo ulkomaille ja myyjä pysyi väitteessään, että olin sen itse pilannut. Se ei ollut mahdollista, siihen olisi vaadittu vähintään puoli vuotta enemmän aikaa. Kuitenkin, monta epäonnistunutta asiaa peräjälkeen ja kassa olikin tyhjä. Maksamattomia liikevaihtoveroja ja valmisteveroja alkoi kertymään. Siihen aikaan maksettiin monesta elintarvikkeesta valmisteveroa valtiolle, myös tuontituotteista. Lama alkoi painaa päälle ja myyntihinnoista piti tinkiä. Piti myydä jopa tappiolla, että sai kassaan rahaa laskujen maksuun. Alkoi näyttää todella pahalta.

90-luvulla luottotietojen menettäminen oli kauhea asia, sitä se on tietysti vieläkin. Ongelmien keskellä ymmärsin, että jos yhtiöni joutuu maksuvaikeuksien takia protestilistoille tai jopa kaatuu, niin omistajana myös minun luottotiedot menevät. Se tuntui lopun alulta. Mikä ratkaisuksi? Siinäpä oli melkoinen ongelma nuorelle miehelle.

Ratkaisuksi löytyi yrityksen myyminen. Myyn yritykseni ja ongelmat siirtyvät uudelle omistajalle. Vaikeuksissa olevan yhtiön myyminen ei ollut mikään helppo temppu. Lopulta ostaja löytyi. Lehdissä oli siihen aikaan ilmoituksia, joissa ostateltiin myös vaikeuksissa olevia yhtiöitä. Kaupat syntyi, sain yrityksestä velkoineen ja vastuineen 200mk. Vaihto-omaisuus meni tietysti mukana. Eli käteen jäi tyhjä pöytä ja 200 markkaa, mutta olin päässyt ongelmista. Tuntui hyvälle ja stressi alkoi helpottamaan. Jotain oli kuitenkin elääkseen tehtävä, joten ei muuta kuin uutta yritystä, tällä kertaa erittäin varovasti ilman suurempia riskejä. Tilanne alkoi taas näyttämään paremmalle ja olin tilanteesta jopa onnellinen. Tulipahan rutkasti kokemusta, vaikka muutaman vuoden työstä ei jäänyt käteen kuin pari ruttuista seteliä. Olimme tietenkin eläneet yritykseni tuloilla, mutta säästöjä ei ollut juuri nimeksikään. Harvalla 25-vuotiaalla vielä on sen suurempia säästöjä, ei silloin eikä luultavasti nykyisinkään.

Kaikki näytti siis jälleen paremmalle. Kunnes noin puolen vuoden kuluttua soi ovikello aamulla. Keskusrikospoliisista päivää, onko nimesi se ja se? Kyllä on, kuinka voin auttaa? Lähdetäämpä tästä käymään tuolla laitoksella, olisi kyseltävää. No mennäänpä käymään, sanoin.

Se käynti kesti muutaman päivän. Tästä lisää seuraavissa kirjoituksissa...