Nyt on käsillä se aika vuodesta jolloin tuhannet vastavalmistuneet heittävät hatut ilmaan ja riemuitsevat erään urakan loppumista. On aika suunnata elämässä eteenpäin. Paljon onnea ja menestystä jokaiselle heistä! Myös me saimme kutsun läheisen sukulaistytön yo-juhliin, joten tänään suunnistamme sinne.
Tulee väkisinkin mieleen omat ajat, kun olimme vastavalmistuneita ja täynnä elämän intoa. Valmistuin tekniselle alalle ammattikoulusta 80-luvulla ja pääsin heti valmistuttuani oman alani töihin. Siihen aikaan oli töitä runsaasti tarjolla. Mielestäni Suomi voi kansakuntana silloin paljon paremmin, tai sitten aika kultaa muistot.
Valmistumisen jälkeinen työurani ei kuitenkaan kestänyt kuin alle vuoden. Perintögeeninä saamani kauppiaan polte askarrutti jatkuvasti mielessäni ja tunsin vetoa liike-elämän puolelle. Syy ei ollut taloudellinen. Olin täysin velaton ja erittäin hyvin palkatussa sekä koulutustani vastaavassa urakkatyössä. Hankin silloin 2-3 kertaisesti kuukaudessa sen mitä esim. kaupan myyjät tienasivat. Olin hyvätuloinen, ahkera ja osasin työni hyvin. Tuon lyhyen uran aikana en ollut töistäni poissa päivääkään. Työilmapiiri ja työkaverit olivat mukavia. Olimme menneet vaimoni kanssa talvella naimisiin ja meille oli tulossa myös perheenlisäystä. Olin silloin 19-vuotias nuorimies. Kaikki oli siis hyvin.
Kaikesta hyvästä huolimatta, eräänä keväisenä iltana puhelin soi kotonamme. Soittaja oli minun mummo, isoäitini, äidin äiti. Hän kyseli kuulumisiamme ja ilmoitti, että oli saanut samana päivänä eläkepäätöksen, päässyt eläkkeelle kauppiaan työstään. Tai itse asiassa joutunut eläkkeelle, kuten hän asian ilmaisi. Hän oli jopa hieman surullinen siitä, että joutuu lopettamaan rakastamansa työn.
Mummollani oli kauppiaan työhön liittyvä pakettiauto, vuoden -67 Ford Transit. Autoksi se oli siis melko vanha, samaa ikäluokkaa kuin minä itse. Tuon puhelun aikana hän kysyi minulta, mitä tehtäisiin tuolle pakettiautolle, koska se jäisi nyt käyttämättömäksi. Silloin se iski, kuin salama kirkkaalta taivaalta, minä halusin tuon auton ja kaiken muun bisneksiin liittyvän materiaalin, joka isoäidiltäni jäisi nyt vaille käyttöä. Kerroin hänelle heti, että minä otan ne ja jatkan siitä mihin hän jäi. Tein päätöksen sillä samalla sekunnilla, olihan tuo asia kaivertanut mielessäni jo koko menneen talven. Hän ei asiaa vastustellut, oli ehkä jo vaistonnut tilanteen vanhemman ihmisen viisaudella ja tiesi mitä tuleman pitää.
Rahallisesti tuo vanha pakettiauto ja muu rekvisiitta ei ollut juuri minkään arvoinen. Olisin voinut silloisella kuukausipalkalla ostaa kaksi vastaavaa autoa. Koin tuon tilanteen merkkinä minua suuremmilta voimilta, yläkerran herralta, nyt tai ei koskaan.
Ja niin tapahtui, seuraavana aamuna marssin työpaikalleni ja suoraan pomon luokse. Lopputili. Siis mitä, hän kysyi. Sanoin, että lopputili ja lomarahat, nyt heti, kauanko minulla on irtisanomisaika? Kun vähensimme irtisanomisajasta kesälomapäivät, niin minun tarvitsi käydä töissä alle kaksi viikkoa.
Irtisanoin vakituisen ja hyväpalkkaisen työpaikkani siltä istumalta. En ole sitä kyllä päivääkään katunut. Elämäni on ollut vivahdeikas ja tapahtumarikas, vaikka välillä on vaikeuksia riittänyt. Kenelläpä niitä ei olisi.
Tuosta alkoi varsinainen bisnesurani ja vanha Ford Transit alkoi saada vauhdilla lisää kilometrejä mittariin.
Näkymättömän Kansalaisen matka jatkuu seuraavissa kirjoituksissa...
lauantai 31. toukokuuta 2014
torstai 29. toukokuuta 2014
Liikkumisen vapaus
Aamulla tutkailin lentoja jonnekin lämpöiseen, kun ei tunnu kelit nyt niin kovin kesäiseltä. Melko ankean näköistä ulkona, vettä sataa ja tuuli tuivertaa. Lentoja saa kyllä melko edullisesti, jos vain pystyy lähtemään milloin vain ja käyttämään sen parhaan lentotarjouksen hyväkseen. Se ei tietysti aina ole mahdollista, syystä tai toisesta.
Se hyvä puoli nykyisessä euroopan unionissa on, että myös Näkymätön Kansalainen voi matkustella eu:n sisäisesti ilman passikontrollia. Siis, jos jotain hyvää tästä järjestelmästä haluaa hakea. Riittää kun vain vilauttaa passia turvatarkastusjonossa, jos on menossa toiseen Schengen-maahan. Liikkuminen on vapautunut aika lailla, hyvä niin. Minulle se sopii.
Tästä tuli mieleen taannoin tapahtunut matkamme etelään vaimoni kanssa. Hankimme edulliset liput netistä ja tulostimme ne. Meillä oli koneen vaihto Lontoossa, josta matka jatkuisi lämpöiseen. Saavuttuamme Helsinki-Vantaan lentokentälle katsoimme näyttötaululta lähtöportin ja suunnistimme portille. Kävellessämme huomasin, että rajavartiolaitoksen passitarkastuspiste lähestyy. Silloin se räjähti tajuntaani. Englanti ei kuulu Schengen-maihin, olin unohtanut sen kokonaan. Joutuisin kulkemaan passitarkastuksen läpi. Auts, matkani saattaisi tyssätä siihen. Ei muuta kuin jarrut pohjaan ja mietintämyssy päähän, mitenkäs nyt tehtäisiin.
Kerroin vaimolleni, että matkani saattaa pysähtyä tuohon rajatarkastukseen. Hän sanoi tietenkin, että ei voi olla totta! Johon minä, että kyllä niin voi käydä, ikävä kyllä. Miksi? Koska en ole vuosikausiin saanut viranomaispostia perille saakka ja minulla ei ole mitään käsitystä millaisia tiedoksiantoja on vireillä. Minuthan on joskus saatettu kutsua vaikka kertausharjoituksiin tai ulosoton toimesta on käynnissä joku selvityspyyntö. Tai sitten joku ylinopeussakko odottaa maksajaansa, mahdollisuuksia on useita. Yksinkertaisesti sanottuna, en tiedä miksi.
Viranomaisposti ei löydä luokseni, en edes näe kirjeitä, joten en yhtään tiedä kuka kaipailee. Mielessäni vain on ajatus, että joku taho on mahdollisesti laittanut haun päälle. Haku olisi todennäköisesti tyyliä "tavattaessa otettava kiinni", eli viranomaiset pysäyttäisivät matkani ja joku taho lähtisi tuomaan tiedotteita minulle. Ehkä. Tai sitten ukko säilöön ja siellä odottelua, kunnes joku vaivautuu paperit ja tiedustelut minulle toimittamaan sekä asiansa kyselemään. Tuossa voisi myös helposti mennä lain salllima 3 päivää, mikäli joku taho haluaisi kiusaa minulle tehdä. No, sen näkee sitten aikanaan. Viimeistään silloin kun 10 vuoden passini vanhenee ja menen uutta noutamaan.
Takaisin tuohon tilanteeseen lentokentällä. Keskustelimme kuinka toimisimme ja sanoin vaimolleni, että voin ottaa toisen koneen eri reittiä. Hän menisi edellä ja minä tulisin perässä. Yritin jopa soittaa sattumanvaraisesti valitsemalleni poliisiasemalle, josta tiedustelin onko minulla mitään hakuja päällä. Puhelimeen vastannut konstaapeli ei suostunut tilannetta kertomaan, ystävällisesti kehoitti vain menemään lentokentän poliisiasemalle asiaa tiedustelemaan. En muuten mennyt, en vapaaehtoisesti, ainakaan tällä kertaa. Olin menossa vaimoni kanssa etelän lämpöön, en putkaan, mietin.
Seurasimme passijonon kulkua ja huomasimme, että kaikkien kulkijoiden passeja ei käytetä lukulaitteessa. Päätimme ottaa riskin ja mennä läpi. Laitoin kaikki henkilökohtaiset tavarani vaimoni käsimatkatavaroihin. Kuten puhelimen, tietokoneen ja lompakon. Jätin itselleni vain passin ja sen verran rahaa, että voisin jatkaa matkaa perässä, mikäli matkani tähän pysähtyisi. Valitsimme nopeimmin liikkuvan linjan ja menimme jonon jatkoksi. Sovimme, että minä menisin ensin, jolloin vaimoni näkee kuinka käy ja hän voi halutessaan vielä jäädä Suomeen. Edelläni olevan, luultavasti japanilaisen, passi ja paperit tutkittiin tarkkaan. Odotellessani kylmä hiki valui selkääni pitkin. Myös vaimoni kertoi myöhemmin, että hän aivan tärisi samassa kohtaa, mutta ennemminkin kiukusta kuin jännityksestä. Sitten tuli minun vuoroni. Tullivirkailija otti passini ja lentolipun, katsoi niitä ja kysyi minne sitä ollaan menossa? Lontooseen vastasin, koska tuossa lipussa ei näkynyt jatkolentoani. Hyvää matkaa ja passi takaisin kouraani, helpotus. Nopeasti läpi ja toiselle puolelle odottamaan vaimoani. Hän tuli perässäni ja aloin ihmettelemään mikä siellä kestää. No, hänen paperit ja passi oli tutkittu tarkemmin ja käytettu lukulaitteessa. Vaimoni oli ilmeisesti vahingossa antanut virkailijalle ensin jatkolennon lipun, siksi se kesti.
Viimein hän saapui luokseni ja yhdessä huokaisemme helpotuksesta. Siitä suuntasimme lentokentän ravintolaan ottamaan lasilliset valkoviiniä, laukaisemaan jännitystä. Viiniä nautiskellessamme naurahdimme tilanteelle ja mietimme, että näitä juttuja sitten joskus kiikkustuolissa muistelemme, toivottavasti yhdessä.
Mikä oli tarinan opetus? Se, että Näkymätön Kansalainen voi helposti matkustella, mutta kannattaa tarkemmin miettiä mihin ensin lentää Suomesta. Ulkomailla voi sitten nousta mihinkä koneeseen vain haluaa, ellei ole jotain kansainvälistä hakua päällä. Minulla ei ole, sen kuitenkin tiedän. Ja vielä, tuo jatkolennon lentolippu kannattaa olla erillinen, muutoin on mahdollista joutua passikontrolliin jo Suomesta lähtiessä, mahdollisia matkatavaroita perille asti selvitettäessä.
Näkymättömän Kansalaisen matka jatkuu seuraavissa kirjoituksissa...
Se hyvä puoli nykyisessä euroopan unionissa on, että myös Näkymätön Kansalainen voi matkustella eu:n sisäisesti ilman passikontrollia. Siis, jos jotain hyvää tästä järjestelmästä haluaa hakea. Riittää kun vain vilauttaa passia turvatarkastusjonossa, jos on menossa toiseen Schengen-maahan. Liikkuminen on vapautunut aika lailla, hyvä niin. Minulle se sopii.
Tästä tuli mieleen taannoin tapahtunut matkamme etelään vaimoni kanssa. Hankimme edulliset liput netistä ja tulostimme ne. Meillä oli koneen vaihto Lontoossa, josta matka jatkuisi lämpöiseen. Saavuttuamme Helsinki-Vantaan lentokentälle katsoimme näyttötaululta lähtöportin ja suunnistimme portille. Kävellessämme huomasin, että rajavartiolaitoksen passitarkastuspiste lähestyy. Silloin se räjähti tajuntaani. Englanti ei kuulu Schengen-maihin, olin unohtanut sen kokonaan. Joutuisin kulkemaan passitarkastuksen läpi. Auts, matkani saattaisi tyssätä siihen. Ei muuta kuin jarrut pohjaan ja mietintämyssy päähän, mitenkäs nyt tehtäisiin.
Kerroin vaimolleni, että matkani saattaa pysähtyä tuohon rajatarkastukseen. Hän sanoi tietenkin, että ei voi olla totta! Johon minä, että kyllä niin voi käydä, ikävä kyllä. Miksi? Koska en ole vuosikausiin saanut viranomaispostia perille saakka ja minulla ei ole mitään käsitystä millaisia tiedoksiantoja on vireillä. Minuthan on joskus saatettu kutsua vaikka kertausharjoituksiin tai ulosoton toimesta on käynnissä joku selvityspyyntö. Tai sitten joku ylinopeussakko odottaa maksajaansa, mahdollisuuksia on useita. Yksinkertaisesti sanottuna, en tiedä miksi.
Viranomaisposti ei löydä luokseni, en edes näe kirjeitä, joten en yhtään tiedä kuka kaipailee. Mielessäni vain on ajatus, että joku taho on mahdollisesti laittanut haun päälle. Haku olisi todennäköisesti tyyliä "tavattaessa otettava kiinni", eli viranomaiset pysäyttäisivät matkani ja joku taho lähtisi tuomaan tiedotteita minulle. Ehkä. Tai sitten ukko säilöön ja siellä odottelua, kunnes joku vaivautuu paperit ja tiedustelut minulle toimittamaan sekä asiansa kyselemään. Tuossa voisi myös helposti mennä lain salllima 3 päivää, mikäli joku taho haluaisi kiusaa minulle tehdä. No, sen näkee sitten aikanaan. Viimeistään silloin kun 10 vuoden passini vanhenee ja menen uutta noutamaan.
Takaisin tuohon tilanteeseen lentokentällä. Keskustelimme kuinka toimisimme ja sanoin vaimolleni, että voin ottaa toisen koneen eri reittiä. Hän menisi edellä ja minä tulisin perässä. Yritin jopa soittaa sattumanvaraisesti valitsemalleni poliisiasemalle, josta tiedustelin onko minulla mitään hakuja päällä. Puhelimeen vastannut konstaapeli ei suostunut tilannetta kertomaan, ystävällisesti kehoitti vain menemään lentokentän poliisiasemalle asiaa tiedustelemaan. En muuten mennyt, en vapaaehtoisesti, ainakaan tällä kertaa. Olin menossa vaimoni kanssa etelän lämpöön, en putkaan, mietin.
Seurasimme passijonon kulkua ja huomasimme, että kaikkien kulkijoiden passeja ei käytetä lukulaitteessa. Päätimme ottaa riskin ja mennä läpi. Laitoin kaikki henkilökohtaiset tavarani vaimoni käsimatkatavaroihin. Kuten puhelimen, tietokoneen ja lompakon. Jätin itselleni vain passin ja sen verran rahaa, että voisin jatkaa matkaa perässä, mikäli matkani tähän pysähtyisi. Valitsimme nopeimmin liikkuvan linjan ja menimme jonon jatkoksi. Sovimme, että minä menisin ensin, jolloin vaimoni näkee kuinka käy ja hän voi halutessaan vielä jäädä Suomeen. Edelläni olevan, luultavasti japanilaisen, passi ja paperit tutkittiin tarkkaan. Odotellessani kylmä hiki valui selkääni pitkin. Myös vaimoni kertoi myöhemmin, että hän aivan tärisi samassa kohtaa, mutta ennemminkin kiukusta kuin jännityksestä. Sitten tuli minun vuoroni. Tullivirkailija otti passini ja lentolipun, katsoi niitä ja kysyi minne sitä ollaan menossa? Lontooseen vastasin, koska tuossa lipussa ei näkynyt jatkolentoani. Hyvää matkaa ja passi takaisin kouraani, helpotus. Nopeasti läpi ja toiselle puolelle odottamaan vaimoani. Hän tuli perässäni ja aloin ihmettelemään mikä siellä kestää. No, hänen paperit ja passi oli tutkittu tarkemmin ja käytettu lukulaitteessa. Vaimoni oli ilmeisesti vahingossa antanut virkailijalle ensin jatkolennon lipun, siksi se kesti.
Viimein hän saapui luokseni ja yhdessä huokaisemme helpotuksesta. Siitä suuntasimme lentokentän ravintolaan ottamaan lasilliset valkoviiniä, laukaisemaan jännitystä. Viiniä nautiskellessamme naurahdimme tilanteelle ja mietimme, että näitä juttuja sitten joskus kiikkustuolissa muistelemme, toivottavasti yhdessä.
Mikä oli tarinan opetus? Se, että Näkymätön Kansalainen voi helposti matkustella, mutta kannattaa tarkemmin miettiä mihin ensin lentää Suomesta. Ulkomailla voi sitten nousta mihinkä koneeseen vain haluaa, ellei ole jotain kansainvälistä hakua päällä. Minulla ei ole, sen kuitenkin tiedän. Ja vielä, tuo jatkolennon lentolippu kannattaa olla erillinen, muutoin on mahdollista joutua passikontrolliin jo Suomesta lähtiessä, mahdollisia matkatavaroita perille asti selvitettäessä.
Näkymättömän Kansalaisen matka jatkuu seuraavissa kirjoituksissa...
tiistai 27. toukokuuta 2014
Mikä minusta tulee isona?
Huomaan kuinka ikä tekee tehtävänsä, vai olisiko yhdistelmä ikä ja sen tuoma elämänkokemus. Vielä 10 vuotta sitten olin vakaasti sitä mieltä, että "vielä minä kyllä näytän" ja hankin miljoonaomaisuuden. Omasta mielestä tarvitsin hienon talon sekä kesäasunnon ja tietysti mukavan auton, sekä muita asiaan kuuluvia miesten leluja moottoripyörineen. Aika tietysti kuluisi rahaa hankkiessa ja noita em. härpäkkeitä huoltaessa ja kunnostaessa. Rahan meno olisi luultavasti valtaisaa.
Tuo aika on ajanut auttamattomasti ohitseni. Olen huomannut, että ollakseni onnellinen, en tarvitse mitään ylimääräistä ympärilleni. Nykyisin nautin suunnattomasti kiireettömästä päivästä vaimoni seurassa. Sään suosiessa vaikkapa rannalla, hyvät kirjat mukanamme sekä tietysti maukas eväskori. Yksinkertaista, kaunista ja ennen kaikkea edullista.
Jotenkin tuntuu, että menen aivan eri suuntaan kuin yleisesti odotetaan. Tosin, onhan minulla tuo "5-kympin villitys" vasta edessäni, muutaman vuoden päässä. Mielummin kuitenkin haluan leppoistaa elämääni kuin, että toisin siihen uutta säpinää ja säihkettä. No, se jää nähtäväksi, vielähän mieli ehtii muuttua parin vuoden aikana. Siihen en tosin jaksa uskoa. Kulutus- ja omistamisvietti on osaltani jo ohitse. Olisiko testosteroinin puutetta elimistössä? Luultavasti kuitenkaan ei, sen aistin muista seikoista, joihin sama steroini vaikuttaa.
Ymmärrän hyvin heitä, joihin tuo villitys 5-kymppisenä iskee. Onhan osalla heistä tuohon aikaan mm. asunto- ja autovelat maksettu, lapset ehkä lentänyt pesästä, joten aikaa ja rahaa jää enemmän itselle. Luultavasti tulee tunne, että nyt minä elän hetken itselleni ja teen mitä haluan rahoillani. Se on varmasti ihan oikein ja kuuluu asiaan. Myös ymmärrys siitä, että emme ole täällä ikuisesti tulee paremmin tietoisuuteen.
Itselläni noihin aikoihin, tarkalleen ottaen 51 vuotiaana, alkaisi vapaus. Olisin ehkä vapaa ulosoton kahleista, mikäli joku taho ei sinne mitään lisää laita. Miltähän se mahtaisi tuntua? Luultavasti melko hienolta, jopa villiltä. 5-kympin vapauden villitys! Vaikea asiaa hahmottaa, kun on tähän tilaan totaalisen tottunut ja asian kanssa oppinut elämään jo melkein 20 vuotta. Tämä on ikään kuin normaali ja luonnollinen olotila.
Tulisi mahdollisuus hakeutua jopa töihin ilman, että palkkojani ulosmitataan. Vieläköhän eläkekertymäni ehtisi karttumaan? En edes tiedä haluaisinko mihinkään vakuiseen työhön, koska se on minulle epäluonnollinen olotila. Mutta, ehkä joku osa-aikainen tehtävä. Joku juttu millä voisi elämänsä kustantaa, jos kulut ovat minimissään. En kyllä paljoa nykyisin tuloja tarvitse, sillä kaikki menot alkaa olla minimoitu.
Ansioluettelossani lukee lähinnä, että paljon elämänkokemusta, ja voudin välttelyä. Sillä ei moneen paikkaan taida töihin päästä. Ikärasismi tekee myös tehtävänsä, olen silloin luultavasti jo liian vanha mihinkään työhön.
Ehkäpä opiskelemaan jotain? Jos vaikka aloittaisi opiskelut pari vuotta ennen kuin tuo velkavuoreni kuihtuu pois. Valmistuisin 51-vuotiaana, velkojen vanhetessa, ja mahdollisuuteni työmarkkinoilla paranisivat. Tämä tosin vaatisi papereiden siirtämistä Suomeen, koska en kuulu minkään maan sosiaaliturvan piirin ja en ole siten oikeutettu opintotukiin yms. joilla mahdolliset opiskelut rahoitetaan.
Ja toisaalta, haluanko olla ja asua edes Suomessa? Luultavasti en, ainakaan läpi vuoden.
Mikä minusta tulee isona? Siinäpä sitä on riittävästi pohtimista yhdelle miehelle.
Näkymättömän Kansalaisen matka jatkuu seuraavissa kirjoituksissa...
Tuo aika on ajanut auttamattomasti ohitseni. Olen huomannut, että ollakseni onnellinen, en tarvitse mitään ylimääräistä ympärilleni. Nykyisin nautin suunnattomasti kiireettömästä päivästä vaimoni seurassa. Sään suosiessa vaikkapa rannalla, hyvät kirjat mukanamme sekä tietysti maukas eväskori. Yksinkertaista, kaunista ja ennen kaikkea edullista.
Jotenkin tuntuu, että menen aivan eri suuntaan kuin yleisesti odotetaan. Tosin, onhan minulla tuo "5-kympin villitys" vasta edessäni, muutaman vuoden päässä. Mielummin kuitenkin haluan leppoistaa elämääni kuin, että toisin siihen uutta säpinää ja säihkettä. No, se jää nähtäväksi, vielähän mieli ehtii muuttua parin vuoden aikana. Siihen en tosin jaksa uskoa. Kulutus- ja omistamisvietti on osaltani jo ohitse. Olisiko testosteroinin puutetta elimistössä? Luultavasti kuitenkaan ei, sen aistin muista seikoista, joihin sama steroini vaikuttaa.
Ymmärrän hyvin heitä, joihin tuo villitys 5-kymppisenä iskee. Onhan osalla heistä tuohon aikaan mm. asunto- ja autovelat maksettu, lapset ehkä lentänyt pesästä, joten aikaa ja rahaa jää enemmän itselle. Luultavasti tulee tunne, että nyt minä elän hetken itselleni ja teen mitä haluan rahoillani. Se on varmasti ihan oikein ja kuuluu asiaan. Myös ymmärrys siitä, että emme ole täällä ikuisesti tulee paremmin tietoisuuteen.
Itselläni noihin aikoihin, tarkalleen ottaen 51 vuotiaana, alkaisi vapaus. Olisin ehkä vapaa ulosoton kahleista, mikäli joku taho ei sinne mitään lisää laita. Miltähän se mahtaisi tuntua? Luultavasti melko hienolta, jopa villiltä. 5-kympin vapauden villitys! Vaikea asiaa hahmottaa, kun on tähän tilaan totaalisen tottunut ja asian kanssa oppinut elämään jo melkein 20 vuotta. Tämä on ikään kuin normaali ja luonnollinen olotila.
Tulisi mahdollisuus hakeutua jopa töihin ilman, että palkkojani ulosmitataan. Vieläköhän eläkekertymäni ehtisi karttumaan? En edes tiedä haluaisinko mihinkään vakuiseen työhön, koska se on minulle epäluonnollinen olotila. Mutta, ehkä joku osa-aikainen tehtävä. Joku juttu millä voisi elämänsä kustantaa, jos kulut ovat minimissään. En kyllä paljoa nykyisin tuloja tarvitse, sillä kaikki menot alkaa olla minimoitu.
Ansioluettelossani lukee lähinnä, että paljon elämänkokemusta, ja voudin välttelyä. Sillä ei moneen paikkaan taida töihin päästä. Ikärasismi tekee myös tehtävänsä, olen silloin luultavasti jo liian vanha mihinkään työhön.
Ehkäpä opiskelemaan jotain? Jos vaikka aloittaisi opiskelut pari vuotta ennen kuin tuo velkavuoreni kuihtuu pois. Valmistuisin 51-vuotiaana, velkojen vanhetessa, ja mahdollisuuteni työmarkkinoilla paranisivat. Tämä tosin vaatisi papereiden siirtämistä Suomeen, koska en kuulu minkään maan sosiaaliturvan piirin ja en ole siten oikeutettu opintotukiin yms. joilla mahdolliset opiskelut rahoitetaan.
Ja toisaalta, haluanko olla ja asua edes Suomessa? Luultavasti en, ainakaan läpi vuoden.
Mikä minusta tulee isona? Siinäpä sitä on riittävästi pohtimista yhdelle miehelle.
Näkymättömän Kansalaisen matka jatkuu seuraavissa kirjoituksissa...
maanantai 26. toukokuuta 2014
Itsekriminointisuoja
Sain tänään hieman huolestuneen kommentin, että joudunko nyt uusiin vaikeuksiin, kun kerron asioistani täältä blogin kautta. Siis vaikeuksiin viranomaisten taholta. Että olisiko jotain veroja tms. jäänyt maksamatta ja uusia sanktioita nyt kenties tulossa?
Vastaukseni on, että kaikki on tietenkin mahdollista. Mutta kuinka se tapahtuisi, se onkin sitten eri juttu.
Edellisessä kirjoituksessa mainitsemistani "työteliäistä vuosista" on yli 7 vuotta aikaa, joten veroteknisesti ne alkaa olla jo vanhentuneita asioita. Sen lisäksi en ole antanut väärää tietoa Suomen verottajalle, koska en ole ilmoittanut mitään tietoja heille. Veropetossyyteellä ei saattaisi olla pohjaa, koska väärää tietoa ei ole annettu. En ole kirjoilla Suomessa, joten en ehkä ole edes verovelvollinen Suomeen, ainakaan tuloverojen osalta.
Luulen, että olisi melko vaikea alkaa edes tutkimaan asioitani. Kaikki on toki mahdollista. Mikäli olisi rajattomasti varoja sekä tutkijoita, niin jotain saattaisi saada selville. Helppoa se ei olisi. Mistä etsiä, kun ei ole mitään mihin tarttua? En arkistoi tekemisiäni, kuin korkeintaan omaan muistiini.
Olen asunut aivan toisaalla, kuin missä olen kirjoilla, joten todellista asumistani on vaikea jäljittää. Vuokrat olen pääosin maksanut käteisellä. Puhelinnumeroni on vaihtunut matkan varrella kymmeniä kertoja ja suurin osa numeroista on ollut prepaid-liittymiä tai ulkomaisia numeroita, joten niistä ei olisi apua. En edes itse muista mitä numeroita olen käyttänyt. Ei seurattavia jälkiä.
En ole myöskään tallentanut tekemisistäni minkäänlaisia dokumentteja tietokantoihin. Paperiversioita en säilytä koskaan päivää pitempään - suoraan vaan paperinkeräykseen. Pankkiasiani olen hoitanut ulkomaiden kautta ja tilit olen lopettanut, kun en ole näitä enää tarvinnut. Nykyisellä tililläni ei juurikaan liikennettä ole, mikäli sen joku sattuisi löytämään, vaikkapa taskussani olevan pikapankkikortin avulla.
Lisäksi minulla on laillinen ns. itsekriminointisuoja, joten minun ei tarvitse auttaa viranomaisia selvittämään asioita, joista minulle voisi mahdollisesti jonkin syytteen nostaa. Tällä elämänkokemuksella voin sanoa varmaksi, että en kyllä auttaisi. En sanallakaan, mikäli minulta jotain asioistani joskus kyseltäisiin.
Melkeinpä kaikki omaisuuteni mahtuu yhteen reppuun. Ei tarvitsisi edes valehdella omaisuuden suhteen mahdollisessa ulosottoselvityksessä. Tyhjä pesä on tyhjä pesä.
Johtolankoja ei juurikaan löytyisi. Joten, melkoisen työläs ja ennen kaikkea erittäin kallis projekti tuo menneisyyteni olisi tutkia ja selvittää. Mahdollista se toki on, jos resursseja löytyy riittävästi. Kannattaako se? Sitä en minä päätä. Toki sillä olisi työllistävä vaikutus.
Mikäli kaiken tutkimisen jälkeen jotain löytyisi ja lisäveroja taas määrättäisiin, niin olisiko sillä loppujen lopuksi mitään väliä. On aivan sama minun kannalta, kuinka suureksi verovelkani tänään määriteltäisiin. Miljoona, kaksi miljoonaa vai enemmän... ei edes kiinnosta! Ja mitä minulta voisi tänään ulosmitata? Jos vaatteita ja hammasharjaa ei viedä, niin muuta ei juuri jäljelle jää.
Aloin kirjottamaan tätä blogia myös siksi, että joku yhteiskunnan vaikuttaja löytäisi sen ja alkaisi miettimään kuinka kalliiksi jokainen "kaltaiseni" tulee. Meitä on paljon, yllättävän paljon. Nykyisen laman seurauksena määrä voi alkaa jälleen kasvamaan. Ihmisillä alkaa olla tukalat paikat, taloudellisesti.
Kannattaako yhtään kansalaista hylätä, kuten minulle tehtiin. Onko se yhteiskunta-taloudellisesti järkevää ja kannattavaa? Sanoisin, että ei ole. Ei järkevää eikä kannattavaa. Miettikää, todellakin miettikää, ottakaa opiksi ja toimikaa oikein arvoisat päättäjät.
Näkymättömän Kansalaisen matka jatkuu seuraavissa kirjoituksissa....
Vastaukseni on, että kaikki on tietenkin mahdollista. Mutta kuinka se tapahtuisi, se onkin sitten eri juttu.
Edellisessä kirjoituksessa mainitsemistani "työteliäistä vuosista" on yli 7 vuotta aikaa, joten veroteknisesti ne alkaa olla jo vanhentuneita asioita. Sen lisäksi en ole antanut väärää tietoa Suomen verottajalle, koska en ole ilmoittanut mitään tietoja heille. Veropetossyyteellä ei saattaisi olla pohjaa, koska väärää tietoa ei ole annettu. En ole kirjoilla Suomessa, joten en ehkä ole edes verovelvollinen Suomeen, ainakaan tuloverojen osalta.
Luulen, että olisi melko vaikea alkaa edes tutkimaan asioitani. Kaikki on toki mahdollista. Mikäli olisi rajattomasti varoja sekä tutkijoita, niin jotain saattaisi saada selville. Helppoa se ei olisi. Mistä etsiä, kun ei ole mitään mihin tarttua? En arkistoi tekemisiäni, kuin korkeintaan omaan muistiini.
Olen asunut aivan toisaalla, kuin missä olen kirjoilla, joten todellista asumistani on vaikea jäljittää. Vuokrat olen pääosin maksanut käteisellä. Puhelinnumeroni on vaihtunut matkan varrella kymmeniä kertoja ja suurin osa numeroista on ollut prepaid-liittymiä tai ulkomaisia numeroita, joten niistä ei olisi apua. En edes itse muista mitä numeroita olen käyttänyt. Ei seurattavia jälkiä.
En ole myöskään tallentanut tekemisistäni minkäänlaisia dokumentteja tietokantoihin. Paperiversioita en säilytä koskaan päivää pitempään - suoraan vaan paperinkeräykseen. Pankkiasiani olen hoitanut ulkomaiden kautta ja tilit olen lopettanut, kun en ole näitä enää tarvinnut. Nykyisellä tililläni ei juurikaan liikennettä ole, mikäli sen joku sattuisi löytämään, vaikkapa taskussani olevan pikapankkikortin avulla.
Lisäksi minulla on laillinen ns. itsekriminointisuoja, joten minun ei tarvitse auttaa viranomaisia selvittämään asioita, joista minulle voisi mahdollisesti jonkin syytteen nostaa. Tällä elämänkokemuksella voin sanoa varmaksi, että en kyllä auttaisi. En sanallakaan, mikäli minulta jotain asioistani joskus kyseltäisiin.
Melkeinpä kaikki omaisuuteni mahtuu yhteen reppuun. Ei tarvitsisi edes valehdella omaisuuden suhteen mahdollisessa ulosottoselvityksessä. Tyhjä pesä on tyhjä pesä.
Johtolankoja ei juurikaan löytyisi. Joten, melkoisen työläs ja ennen kaikkea erittäin kallis projekti tuo menneisyyteni olisi tutkia ja selvittää. Mahdollista se toki on, jos resursseja löytyy riittävästi. Kannattaako se? Sitä en minä päätä. Toki sillä olisi työllistävä vaikutus.
Mikäli kaiken tutkimisen jälkeen jotain löytyisi ja lisäveroja taas määrättäisiin, niin olisiko sillä loppujen lopuksi mitään väliä. On aivan sama minun kannalta, kuinka suureksi verovelkani tänään määriteltäisiin. Miljoona, kaksi miljoonaa vai enemmän... ei edes kiinnosta! Ja mitä minulta voisi tänään ulosmitata? Jos vaatteita ja hammasharjaa ei viedä, niin muuta ei juuri jäljelle jää.
Aloin kirjottamaan tätä blogia myös siksi, että joku yhteiskunnan vaikuttaja löytäisi sen ja alkaisi miettimään kuinka kalliiksi jokainen "kaltaiseni" tulee. Meitä on paljon, yllättävän paljon. Nykyisen laman seurauksena määrä voi alkaa jälleen kasvamaan. Ihmisillä alkaa olla tukalat paikat, taloudellisesti.
Kannattaako yhtään kansalaista hylätä, kuten minulle tehtiin. Onko se yhteiskunta-taloudellisesti järkevää ja kannattavaa? Sanoisin, että ei ole. Ei järkevää eikä kannattavaa. Miettikää, todellakin miettikää, ottakaa opiksi ja toimikaa oikein arvoisat päättäjät.
Näkymättömän Kansalaisen matka jatkuu seuraavissa kirjoituksissa....
Eikö mitään ole tehtävissä?
Koulun rahat loppu, näin lukee tämän aamun iltapäivälehden yhdessä pääotsikossa. Kerätäänpä vanhemmilta rahat kirjohin yms. Pitäkää huoli lapsistanne, mitäs olette niitä tänne tehnyt. Mikäpäs siinä, näinhän se menee, ikävä kyllä. Tekee mieli kysyä, että miksi nuo vanhemmat veroja makselee? Ja saavat kaupan päälle huonoa kohtelua. Surkeaa toimintaa yhteiskunnan päättäjiltä, tälläkin kertaa!
Entä jos etelä-eurooppalaisen pankin tai valtion rahat on loppumassa? Kenen kukkarolle silloin mennään? Niinpä, tietenkin se maksetaan yhteisestä hyvästä. Veronmaksajien rahoilla tai ainakin kansalaisten velkatakauksilla. Nostetaan vaikka arvonlisäveroa tai jotain muuta maksua, sillähän siitä taas selvitään. Ei hyvältä näytä!
Miksi edes pohdiskelen edellä mainïttuja asioita? Eihän kumpikaan asia edes suoranaisesti minua kosketa. Luulisi, että nämä ei hetkauta minua suuntaan eikä toiseen. Pohdiskeluun on olemassa yksi syy, oma historiani.
Miksi kaikkia halukkaita maksavia kansalaisia ei päästetä osallistumaan veronmaksuun ja osaksi yhteiskunnan talouden rattaita. Mikäli kaikki halukkaat pääsisivät mukaan, niin rahakin riittäisi paremmin. Näin ainakin minun maalaisjärki sanoo.
2000-luvun alussa oikein yrittämällä yritin päästä ns. normaaliksi veronmaksajaksi. Halusin hoitaa velvollisuuteni ja olla osana yhteiskuntaa. Mutta ei, minua ei siihen kastiin enää hyväksytty. Ei, koska olin tuomittu vellallinen. Itke ja maksa, näin minulle verottajan toimesta sanottiin - suoraan päin näköä. Ei armoa!
Tuo hinta oli mielestäni liian korkea. "Itkisin ja maksaisin" noin 20 vuotta ja maksujen loputtua velka korkoineen olisi sata kertaa suurempi kuin lyhennyksiä aloittaessa. Onko mitään järkeä? Mielestäni ei. Pakko on toki myöntää, että erinäisten velkojen perintäbisnes on varmaankin huippukannattavaa. Myös valtion toimesta suoritettava perintäbisnes vetää vertoja pikavippifirmojen kuluille ja koroille. Korkoa korolle ja kulua kululle, sitä riittää, ulosoton lyhennyksestä ei mene kuin murto-osa velkapääoman pienentämiseen. Omassa tapauksessa pääoma ei edes pienentyisi, vaikka antaisin kaikki tuloni tuohon käyttöön. Lyhennyksen jälkeen velka olisi suurempi, kuin ennen lyhennystä. Todella kannustavaa.
Olin siis saanut velkatuomion verorikoksista, joita en ollut oikeassa elämässä edes tehnyt. Tuomion mittakaava oli järkyttävä, sekä pituudeltaan että rahamäärältään. Lähestulkoon elinkautisen mittainen, sen varsinaisessa merkityksessä. Maksamisesta ja velan lyhennyksistä ei ollut mitään iloa, koska velkavuori vain kasvoi. Tämän lisäksi ulosotto vaikeutti kaikin mahdollisin keinoin kaiken uuden yritystoiminnan harjoittamisen omissa nimissäni.
Edellä mainitusta oli helppo tehdä yhtälö. Mitä menetettävää minulla enää olisi? Yhtä hyvin voisin toteuttaa nuo verorikokset, joista olin tuomion jo saanut. Ikään kuin silmä silmästä ja hammas hampaasta. Päätin, että teen ainakin sen verran bisnestä "verovapaasti", että nuo tuomiopäätöksessä olevat rahamäärät täyttyvät. Silloinhan tuomioni olisi ikään kuin aiheellinen, vaikkakin tuomittu teko tapahtuisi vasta jälkikäteen. Ja näin tapahtui. Veroäyreistäni ei ole sen jälkeen kertynyt yhteiseen pottiin kuin polttoaineiden yms. välillisten verojen kautta muodostunut summa. Joka sekin on kyllä osaltani varsin merkittävä, varsinkin 2000-luvun alkupuolella, jolloin olin aktiivisesti liikenteessä ja työn touhussa. Ulosotto ei kintereilläni pysynyt, siitä pidin erilaisilla toimilla huolen. Eikä se ollut edes vaikeaa, vaatii vain hieman vaivannäköä, kuten olen jo aiemmin kertonut.
Siinä mielessä yhteiskunnan kannalta harmillista, siis verotulojen ja eläkekertymien osalta, että aktiivisin ja tuotteliain elämänvaihe meni jo kohdaltani ohitse. Nykyisin minulla on erilaiset arvot kuluttamisen suhteen. En edes halua enää omistaa mitään, koska siitä tulee loppujen lopuksi vain rasite. Suunnitelmissani on erilaiset vapaaehtoistyöt eri puolilla maailmaa ruoka- ja majoituspalkalla, yhdessä vaimoni kanssa. Näistä suunnitelmista kerron myöhemmin enemmän. Päätöksiä asian suhteen on kuitenkin jo tehty.
Ja takaisin tuohon alkutekstin pohdintaan. Nykyinen talouden kehitys ja ylivelkaisten määrän kasvu tuo mieleeni pelottavan paljon 90-luvun aikoja. Raha on loppu tai ainakin liian vähissä todella monella ja konstit on vähissä. Tästä ei hyvä seuraa. Kuinkahan moni ajautuu samoille urille kuin minä jouduin. Ja kuinka moni ajautuu elämään yhteiskunnan ulkopuolelle ylivelkaisen talouden vuoksi, ehkä jopa loppuiäksi, kuten minä. Kuinka moni päättää päivänsä jatkuvan perintähelvetin ja ahdistelun takia. Varovainenkin arvaukseni on, että aivan liian moni. Jokaisesta tapauksesta tulee kallis hinta yhteiskunnan maksettavaksi, liian kallis.
En millään ymmärrä tuota logiikkaa. Kun raha on loppu, syystä tai toisesta, niin laillisesti huononnetaan velallisen asemaa lisämaksuilla. Ikään kuin tuo tilanne helpottuisi sillä, että laitetaan vähän (tai paljon) lisämaksua maksamattoman summan päälle. Jo ennestään huono tilanne lähtee siitä varsinaiseen syöksykierteeseen ja pahenee päivä päivältä. Tämä toiminta on yhteiskunnallisesti hyväksyttyä ja siitä on kaiken muun pahan lisäksi tehty jättimäinen bisnes. Eikö asialle ole mitään tehtävissä?
Matka jatkuu, lisää seuraavissa kirjoituksissa...
Entä jos etelä-eurooppalaisen pankin tai valtion rahat on loppumassa? Kenen kukkarolle silloin mennään? Niinpä, tietenkin se maksetaan yhteisestä hyvästä. Veronmaksajien rahoilla tai ainakin kansalaisten velkatakauksilla. Nostetaan vaikka arvonlisäveroa tai jotain muuta maksua, sillähän siitä taas selvitään. Ei hyvältä näytä!
Miksi edes pohdiskelen edellä mainïttuja asioita? Eihän kumpikaan asia edes suoranaisesti minua kosketa. Luulisi, että nämä ei hetkauta minua suuntaan eikä toiseen. Pohdiskeluun on olemassa yksi syy, oma historiani.
Miksi kaikkia halukkaita maksavia kansalaisia ei päästetä osallistumaan veronmaksuun ja osaksi yhteiskunnan talouden rattaita. Mikäli kaikki halukkaat pääsisivät mukaan, niin rahakin riittäisi paremmin. Näin ainakin minun maalaisjärki sanoo.
2000-luvun alussa oikein yrittämällä yritin päästä ns. normaaliksi veronmaksajaksi. Halusin hoitaa velvollisuuteni ja olla osana yhteiskuntaa. Mutta ei, minua ei siihen kastiin enää hyväksytty. Ei, koska olin tuomittu vellallinen. Itke ja maksa, näin minulle verottajan toimesta sanottiin - suoraan päin näköä. Ei armoa!
Tuo hinta oli mielestäni liian korkea. "Itkisin ja maksaisin" noin 20 vuotta ja maksujen loputtua velka korkoineen olisi sata kertaa suurempi kuin lyhennyksiä aloittaessa. Onko mitään järkeä? Mielestäni ei. Pakko on toki myöntää, että erinäisten velkojen perintäbisnes on varmaankin huippukannattavaa. Myös valtion toimesta suoritettava perintäbisnes vetää vertoja pikavippifirmojen kuluille ja koroille. Korkoa korolle ja kulua kululle, sitä riittää, ulosoton lyhennyksestä ei mene kuin murto-osa velkapääoman pienentämiseen. Omassa tapauksessa pääoma ei edes pienentyisi, vaikka antaisin kaikki tuloni tuohon käyttöön. Lyhennyksen jälkeen velka olisi suurempi, kuin ennen lyhennystä. Todella kannustavaa.
Olin siis saanut velkatuomion verorikoksista, joita en ollut oikeassa elämässä edes tehnyt. Tuomion mittakaava oli järkyttävä, sekä pituudeltaan että rahamäärältään. Lähestulkoon elinkautisen mittainen, sen varsinaisessa merkityksessä. Maksamisesta ja velan lyhennyksistä ei ollut mitään iloa, koska velkavuori vain kasvoi. Tämän lisäksi ulosotto vaikeutti kaikin mahdollisin keinoin kaiken uuden yritystoiminnan harjoittamisen omissa nimissäni.
Edellä mainitusta oli helppo tehdä yhtälö. Mitä menetettävää minulla enää olisi? Yhtä hyvin voisin toteuttaa nuo verorikokset, joista olin tuomion jo saanut. Ikään kuin silmä silmästä ja hammas hampaasta. Päätin, että teen ainakin sen verran bisnestä "verovapaasti", että nuo tuomiopäätöksessä olevat rahamäärät täyttyvät. Silloinhan tuomioni olisi ikään kuin aiheellinen, vaikkakin tuomittu teko tapahtuisi vasta jälkikäteen. Ja näin tapahtui. Veroäyreistäni ei ole sen jälkeen kertynyt yhteiseen pottiin kuin polttoaineiden yms. välillisten verojen kautta muodostunut summa. Joka sekin on kyllä osaltani varsin merkittävä, varsinkin 2000-luvun alkupuolella, jolloin olin aktiivisesti liikenteessä ja työn touhussa. Ulosotto ei kintereilläni pysynyt, siitä pidin erilaisilla toimilla huolen. Eikä se ollut edes vaikeaa, vaatii vain hieman vaivannäköä, kuten olen jo aiemmin kertonut.
Siinä mielessä yhteiskunnan kannalta harmillista, siis verotulojen ja eläkekertymien osalta, että aktiivisin ja tuotteliain elämänvaihe meni jo kohdaltani ohitse. Nykyisin minulla on erilaiset arvot kuluttamisen suhteen. En edes halua enää omistaa mitään, koska siitä tulee loppujen lopuksi vain rasite. Suunnitelmissani on erilaiset vapaaehtoistyöt eri puolilla maailmaa ruoka- ja majoituspalkalla, yhdessä vaimoni kanssa. Näistä suunnitelmista kerron myöhemmin enemmän. Päätöksiä asian suhteen on kuitenkin jo tehty.
Ja takaisin tuohon alkutekstin pohdintaan. Nykyinen talouden kehitys ja ylivelkaisten määrän kasvu tuo mieleeni pelottavan paljon 90-luvun aikoja. Raha on loppu tai ainakin liian vähissä todella monella ja konstit on vähissä. Tästä ei hyvä seuraa. Kuinkahan moni ajautuu samoille urille kuin minä jouduin. Ja kuinka moni ajautuu elämään yhteiskunnan ulkopuolelle ylivelkaisen talouden vuoksi, ehkä jopa loppuiäksi, kuten minä. Kuinka moni päättää päivänsä jatkuvan perintähelvetin ja ahdistelun takia. Varovainenkin arvaukseni on, että aivan liian moni. Jokaisesta tapauksesta tulee kallis hinta yhteiskunnan maksettavaksi, liian kallis.
En millään ymmärrä tuota logiikkaa. Kun raha on loppu, syystä tai toisesta, niin laillisesti huononnetaan velallisen asemaa lisämaksuilla. Ikään kuin tuo tilanne helpottuisi sillä, että laitetaan vähän (tai paljon) lisämaksua maksamattoman summan päälle. Jo ennestään huono tilanne lähtee siitä varsinaiseen syöksykierteeseen ja pahenee päivä päivältä. Tämä toiminta on yhteiskunnallisesti hyväksyttyä ja siitä on kaiken muun pahan lisäksi tehty jättimäinen bisnes. Eikö asialle ole mitään tehtävissä?
Matka jatkuu, lisää seuraavissa kirjoituksissa...
perjantai 23. toukokuuta 2014
Talouskasvu? Pienyrittäjän arki!
Pakko tarttua asiaan, joka alkoi heti aamusta ärsyttämään uutissivut avattuani. Poliitikot pohtii erinäköisissä paneeleissa kuinka saada talouskasvua ja työllisyyttä lisättyä? Varsinkin näin vaalien alla asiasta keskustellaan aktiivisesti, sen jälkeen se ehkä unohtuu?
Suuryritykset lähes poikkeuksetta irtisanovat ja saneeraavat, joten katseen pitäisi keskittyä pk-yrityksiin. Kun huomioidaan, että lähes jokainen nykyinen keskisuuri yritys on joskus ollut pienyritys, jolloin mielestäni pitäisi välittömästi kohdistaa toimenpiteitä pienyrityksiin ja niiden elinmahdollisuuksiin.
Ei hääviltä näytä, nykytilanne! Pienyrityksien omistajat ovat todellisessa puristuksessa ja paineessa. Olen läheltä seurannut erään yksinyrittäjän arkea ja nähnyt myös taloudelliset lukemat. Tulee mieleen, että loputkin pienyrittäjät halutaan tappaa. Miksi kukaan ei puutu nykyiseen arvonlisäveron maksuunpanon alarajaan?
Onko tässä mitään järkeä? Tässä eräs lyhyt esimerkki todellisesta tilanteesta, tosin tämäkin pienyritys on jo tehnyt päätöksen lopettaa, enkä yhtään ihmettele. Tyhjän saa pyytämättäkin.
Kyseinen yrittäjä tekee työnsä tunnollisesti ja työskentelee 6 pvä viikossa, joka viikko, ilman vuosilomia. Arkipyhistä tulee vuoden ainoat ylimääräiset vapaapäivät. Sairauslomapäivä yrittäjä ei tunne, edes silloin kun on todella sairas. Joka päivä mennään töihin. Kyseessä on pienen putiikin pitäjä. Hän palvelee asiakkaat ilolla ja intohimolla, saaden siitä loistavaa palautetta. Myytävien tuotteiden keskihinta on 10-20e välillä.
Yrityksen liikevaihto on vuodessa noin 90 000e, kohtuullinen summa mielestäni! Luulisi, että sillä pystyy Suomessa yrittäjä elämään. Keskimyynti kuukaudessa on siis noin 7500e.
Näin hän sen käyttää maksuihin/kk:
1500e myytävien tuotteiden ostot ulkomailta
500e rahtikulut
1000e toimitilan vuokra
500e pakolliset vakuutukset
100e teleliikennekulut ja välineet
500e ennakkoverot
500e pankkilainat
750e asuminen (siis koti, kaikilla ei ole puolisoa jakamassa asuinkulua)
300e autokulut
150e markkinointi
_________
5800e yhteensä
1400e arvonlisävero 24%
_________
7200e yhteensä
Edellä mainittujen jälkeen kassaan jää rahaa noin 300e/kk (10e/päivä) ja sillä täytyisi sitten maksaa muut elämisen littyvät juoksevat kulut, kuten ruoka. Jokainen voi itse miettiä miten hyvin raha riittää. Hän tekee 90 000 euroa vuodessa bruttomyyntiä ja se ei siis riitä edes elämiseen Suomessa. Erikoista ja samalla järkyttävää!
Tuo alv 24% rivi tappaa kyseisen yrityksen. Muilta menoriveiltä on melkein mahdoton tinkiä, jos meinaa yleensäkkään yrittää ja asua jossain. Noh, tuon saman käteen jäävän rahan saa helposti sosiaalitukina, ehkä jopa enemmänkin? Tämäkö luo talouskasvua? Pelkääkö joku, että pienyrittäjä siirtäisi tuon alv-summa veroparatiisiin tms.?
Suomessa arvonlisäveron maksamisen alaraja 8500e/vuosi. Tämä on ehdottomasti liian alhainen! Useissa muissa EU-maissa (mm. Italia ja Itävalta) arvonlisäverovapautuksen alaraja on paljon korkeampi. Esimerkiksi Italiassa ja Itävallassa yrityksen liikevaihdon jäädessä alle 30 000 euron ei tuotteista ja palveluista tarvitse maksaa arvonlisäveroa. Raja on vieläkin korkeampi esimerkiksi Iso-Britanniassa (95 000 euroa) ja Ranskassa (80 000 euroa).
Helppo sanoa yrittäjälle, että myy enemmän tai nosta hintoja. Tässä taantuvassa taloustilanteessa myynti menee mielummin alaspäin kuin, että se kasvaisi. Hintoja nostamalla myynti laskee, eikä varmasti nouse. Asiakkaat äänestää jaloillaan ja ostaa vastaavan tuotteen muualta halvemmalla, vaikkapa internetistä.
Näkymättömän Kansalaisen matka jatkuu seuraavissa kirjoituksissa....
Suuryritykset lähes poikkeuksetta irtisanovat ja saneeraavat, joten katseen pitäisi keskittyä pk-yrityksiin. Kun huomioidaan, että lähes jokainen nykyinen keskisuuri yritys on joskus ollut pienyritys, jolloin mielestäni pitäisi välittömästi kohdistaa toimenpiteitä pienyrityksiin ja niiden elinmahdollisuuksiin.
Ei hääviltä näytä, nykytilanne! Pienyrityksien omistajat ovat todellisessa puristuksessa ja paineessa. Olen läheltä seurannut erään yksinyrittäjän arkea ja nähnyt myös taloudelliset lukemat. Tulee mieleen, että loputkin pienyrittäjät halutaan tappaa. Miksi kukaan ei puutu nykyiseen arvonlisäveron maksuunpanon alarajaan?
Onko tässä mitään järkeä? Tässä eräs lyhyt esimerkki todellisesta tilanteesta, tosin tämäkin pienyritys on jo tehnyt päätöksen lopettaa, enkä yhtään ihmettele. Tyhjän saa pyytämättäkin.
Kyseinen yrittäjä tekee työnsä tunnollisesti ja työskentelee 6 pvä viikossa, joka viikko, ilman vuosilomia. Arkipyhistä tulee vuoden ainoat ylimääräiset vapaapäivät. Sairauslomapäivä yrittäjä ei tunne, edes silloin kun on todella sairas. Joka päivä mennään töihin. Kyseessä on pienen putiikin pitäjä. Hän palvelee asiakkaat ilolla ja intohimolla, saaden siitä loistavaa palautetta. Myytävien tuotteiden keskihinta on 10-20e välillä.
Yrityksen liikevaihto on vuodessa noin 90 000e, kohtuullinen summa mielestäni! Luulisi, että sillä pystyy Suomessa yrittäjä elämään. Keskimyynti kuukaudessa on siis noin 7500e.
Näin hän sen käyttää maksuihin/kk:
1500e myytävien tuotteiden ostot ulkomailta
500e rahtikulut
1000e toimitilan vuokra
500e pakolliset vakuutukset
100e teleliikennekulut ja välineet
500e ennakkoverot
500e pankkilainat
750e asuminen (siis koti, kaikilla ei ole puolisoa jakamassa asuinkulua)
300e autokulut
150e markkinointi
_________
5800e yhteensä
1400e arvonlisävero 24%
_________
7200e yhteensä
Edellä mainittujen jälkeen kassaan jää rahaa noin 300e/kk (10e/päivä) ja sillä täytyisi sitten maksaa muut elämisen littyvät juoksevat kulut, kuten ruoka. Jokainen voi itse miettiä miten hyvin raha riittää. Hän tekee 90 000 euroa vuodessa bruttomyyntiä ja se ei siis riitä edes elämiseen Suomessa. Erikoista ja samalla järkyttävää!
Tuo alv 24% rivi tappaa kyseisen yrityksen. Muilta menoriveiltä on melkein mahdoton tinkiä, jos meinaa yleensäkkään yrittää ja asua jossain. Noh, tuon saman käteen jäävän rahan saa helposti sosiaalitukina, ehkä jopa enemmänkin? Tämäkö luo talouskasvua? Pelkääkö joku, että pienyrittäjä siirtäisi tuon alv-summa veroparatiisiin tms.?
Suomessa arvonlisäveron maksamisen alaraja 8500e/vuosi. Tämä on ehdottomasti liian alhainen! Useissa muissa EU-maissa (mm. Italia ja Itävalta) arvonlisäverovapautuksen alaraja on paljon korkeampi. Esimerkiksi Italiassa ja Itävallassa yrityksen liikevaihdon jäädessä alle 30 000 euron ei tuotteista ja palveluista tarvitse maksaa arvonlisäveroa. Raja on vieläkin korkeampi esimerkiksi Iso-Britanniassa (95 000 euroa) ja Ranskassa (80 000 euroa).
Helppo sanoa yrittäjälle, että myy enemmän tai nosta hintoja. Tässä taantuvassa taloustilanteessa myynti menee mielummin alaspäin kuin, että se kasvaisi. Hintoja nostamalla myynti laskee, eikä varmasti nouse. Asiakkaat äänestää jaloillaan ja ostaa vastaavan tuotteen muualta halvemmalla, vaikkapa internetistä.
Näkymättömän Kansalaisen matka jatkuu seuraavissa kirjoituksissa....
keskiviikko 21. toukokuuta 2014
Muutto toiseen maahan
Paperilla asuin edelleen Suomessa, mutta osoitteessa josta minua ei koskaan pystyisi tavoittamaan. Kyseisen virallisen kotikuntani ulosotto oli kuitenkin aktiivinen ja lähetteli kirjeitä edelleen, säännöllisesti. Miksi en saman tien siirtäisi osoitetta muutaman tuhannen kilometrin päähän, pois Suomesta, mietin. Mikä taho nuo perintäkirjeet sitten lähettäisi ja tulisivatko ne ikinä perille minulle asti. Päätin ottaa asiasta selvää.
Vuokrasin asunnon etelä-euroopasta, jossa myös oikeasti asuin jonkin aikaa. Tein asiaan kuuluvat muuttoilmoitukset Suomen viranomaisille ja aikanaan myös perintäkirjeet uuteen osoitteeseeni tiensä löysivät. Mietin, että mikähän päivä ovikello soi ja suomalainen vouti seisoo oven takana nippu papereita sylissään. Ei soinut ovikello. Ilmeisesti määrärahat ei salli etelänmatkoja, vaan paperit täytyy lähettää postitse tai virka-apuna paikallisen virkaveljen kautta. Tiedä häntä. Asia ei minulle koskaan selvinnyt.
Euroopan asuntoni oli vuokrattu määräaikaisesti, joten muutin pois alle vuoden siinä asuttuani. Oli aika hankkia uusi osoite. Ei muuta kuin katsomaan kartalta mukavan näköinen paikka ja sinne vuokraamaan uusi osoite. Kyllä, aivan kuten suomessakin tein. Vuokrasin pelkän postiosoitteen paikalliselta välittäjältä. Yllätyksekseni pelkän osoitteen vuokraaminen ulkomailta oli todella helppoa.
Kyseisellä toimialalla olevia firmoja on euroopassa pilvin pimein. Vuokraosoitteeseen saapunut posti jatkotoimitetaan sopimuksen mukaan tai säilytetään toimistolla, kunnes käyn ne noutamassa, jos käyn. Alkuun joskus jopa kävin ne noutamassa, varsinkin jos odotin jotain tärkeää. Oli myös mahdollista pyytää sähköpostiin lista saapuneiden kirjeiden lähettäjistä. Mikäli joku kirje erityisesti kiinnosti minua, he aukaisivat pyynnöstäni kirjeen, skannasivat sivut ja kohta ne olivat sähköpostissani, olinpa missä päin maailmaa tahansa. Kätevä palvelu, eikä turhan kallis hyötyyn nähden. Turhat mainospostit ja "ei kiinnostavat" kirjeet menivät todennäköisesti paperinkeräykseen tai johonkin muuhun hyötykäyttöön. En sitä ole kysynyt.
Edellä mainittua varten perustin jälleen erillisen sähköpostiosoitteen. Näin teen aina. Jokaista vastaavaa toimenpidettä varten perustan erillisen sähköpostin keksityllä nimellä. Ihan vain siksi, että niitä olisi vaikeampi kenenkään seurata tai jäljittää. Lisäksi käytän useita eri sähköpostioperaattoreita, jotka toimivat eri puolilla maailmaa.
Myöhemmin en enää koskaan siirtänyt osoitettani sinne missä asuin. Virallisesti asun edelleen eräässä ulkomaiselta osoitteenvälittäjältä vuokraamassani osoitteessa. Jos jotain haluan tilata postitse, niin käytän c/o osoitetta. Näin saan haluamani kirjeen tai paketin sinne missä kulloinkin asun tai olen.
Nämä ovat juuri niitä asioita, mitä yhteiskunnan päättäjät eivät tajua. Samassa tilanteessa olevia suomalaisia on paljon. Kun elää todellisessa velkavankilassa, josta on täysin mahdoton itseään ulos maksaa, on pakko tehdä ratkaisuja jotka eivät kuulu ns. normaaleihin menetelmiin. Elämä on kuitenkin elettävä, loppuun saakka, joten on pakko järjestää siihen edes siedettävät olosuhteet. Oma apu, paras apu - on tällä hetkellä ainoa tuntemani menetelmä joka toimii.
Mikä muu auttaisi? Helppo kysymys. Vastaus on myös helppo, ja lyhyt. Henkilökohtainen konkurssi. Ylivoimaisen velkataakan edessä vapautus tuosta "vankilasta" ja uusi mahdollisuus normaalina kansalaisena. Todellinen henkilökohtainen konkurssi. Kerralla kaikki pois ja pöytä puhtaaksi. Uusi alku. Taloudellisesti köyhänä, mutta monta kokemusta rikkaampana ja ehkä jopa viisaampana.
Eihän se tietenkään käy! Mutta, kuka tässä nyt hyötyy tai voittaa? Mitä yhteiskunta tästä nykyisestä "ei armoa velkavankeuteen"-linjasta hyötyy? Kaiken lisäksi tästä tulee yhteiskunnalle kallis lasku maksettavaksi, ennemmin tai myöhemmin. Jonain päivänä, tulevaisuudessa, en pysty itsestäni enää huolehtimaan ja eläkesäästöjä ei ole. Miksi edes säästäisin? Kaikki säästöni ovat ulosmitattavissa mikä hetki hyvänsä. Siis, jos sellaisia olisi ja voudin karvaiset kädet ne sattuisi löytämään. Ajattele tilannetta, että säästäisin vanhuuden päiviä varten ja yks'kaks yllättäen, joku kaunis päivä, ulosotto takavarikoisi joka ikisen säästämäni euron. Ei käy! Mielummin käytän elämiseen jokaisen euron, jonka onnistun hankkimaan. Elän hetkessä, vain tätä päivää - huomista meille ei ole vielä annettu.
Tarinani on vasta aluillaan. Paljon on vielä kerrottavaa. Oman elämäni matkasta todellisin esimerkein. Kuinka olen asiat käytännössä hoitanut?
Matka jatkuu, lisää seuraavissa kirjoituksissa...
P.S. Kaikki mökeillään vakituisesti asuvat! Mökillä asumiseen vaadittavan toisen "virallisen kotiosoitteen" voi vuokrata, kuten edellä kerroin. Tulee huomattavasti edullisemmaksi kuin koko asunnon vuokraaminen, jota sitten pitäisi tyhjillään. Ihmeellinen lakipykälä tuokin on! Ihminen voi asua vaikka paperinkeräyslaatikossa vuosikaudet, eikä se häiritse ketään. Mutta jos asut omalla mökilläsi, niin se ei käy. Tai tietenkin käy, jos pidät samaan aikaan yllä toista asuntoa, tyhjillään.
Vuokrasin asunnon etelä-euroopasta, jossa myös oikeasti asuin jonkin aikaa. Tein asiaan kuuluvat muuttoilmoitukset Suomen viranomaisille ja aikanaan myös perintäkirjeet uuteen osoitteeseeni tiensä löysivät. Mietin, että mikähän päivä ovikello soi ja suomalainen vouti seisoo oven takana nippu papereita sylissään. Ei soinut ovikello. Ilmeisesti määrärahat ei salli etelänmatkoja, vaan paperit täytyy lähettää postitse tai virka-apuna paikallisen virkaveljen kautta. Tiedä häntä. Asia ei minulle koskaan selvinnyt.
Euroopan asuntoni oli vuokrattu määräaikaisesti, joten muutin pois alle vuoden siinä asuttuani. Oli aika hankkia uusi osoite. Ei muuta kuin katsomaan kartalta mukavan näköinen paikka ja sinne vuokraamaan uusi osoite. Kyllä, aivan kuten suomessakin tein. Vuokrasin pelkän postiosoitteen paikalliselta välittäjältä. Yllätyksekseni pelkän osoitteen vuokraaminen ulkomailta oli todella helppoa.
Kyseisellä toimialalla olevia firmoja on euroopassa pilvin pimein. Vuokraosoitteeseen saapunut posti jatkotoimitetaan sopimuksen mukaan tai säilytetään toimistolla, kunnes käyn ne noutamassa, jos käyn. Alkuun joskus jopa kävin ne noutamassa, varsinkin jos odotin jotain tärkeää. Oli myös mahdollista pyytää sähköpostiin lista saapuneiden kirjeiden lähettäjistä. Mikäli joku kirje erityisesti kiinnosti minua, he aukaisivat pyynnöstäni kirjeen, skannasivat sivut ja kohta ne olivat sähköpostissani, olinpa missä päin maailmaa tahansa. Kätevä palvelu, eikä turhan kallis hyötyyn nähden. Turhat mainospostit ja "ei kiinnostavat" kirjeet menivät todennäköisesti paperinkeräykseen tai johonkin muuhun hyötykäyttöön. En sitä ole kysynyt.
Edellä mainittua varten perustin jälleen erillisen sähköpostiosoitteen. Näin teen aina. Jokaista vastaavaa toimenpidettä varten perustan erillisen sähköpostin keksityllä nimellä. Ihan vain siksi, että niitä olisi vaikeampi kenenkään seurata tai jäljittää. Lisäksi käytän useita eri sähköpostioperaattoreita, jotka toimivat eri puolilla maailmaa.
Myöhemmin en enää koskaan siirtänyt osoitettani sinne missä asuin. Virallisesti asun edelleen eräässä ulkomaiselta osoitteenvälittäjältä vuokraamassani osoitteessa. Jos jotain haluan tilata postitse, niin käytän c/o osoitetta. Näin saan haluamani kirjeen tai paketin sinne missä kulloinkin asun tai olen.
Nämä ovat juuri niitä asioita, mitä yhteiskunnan päättäjät eivät tajua. Samassa tilanteessa olevia suomalaisia on paljon. Kun elää todellisessa velkavankilassa, josta on täysin mahdoton itseään ulos maksaa, on pakko tehdä ratkaisuja jotka eivät kuulu ns. normaaleihin menetelmiin. Elämä on kuitenkin elettävä, loppuun saakka, joten on pakko järjestää siihen edes siedettävät olosuhteet. Oma apu, paras apu - on tällä hetkellä ainoa tuntemani menetelmä joka toimii.
Mikä muu auttaisi? Helppo kysymys. Vastaus on myös helppo, ja lyhyt. Henkilökohtainen konkurssi. Ylivoimaisen velkataakan edessä vapautus tuosta "vankilasta" ja uusi mahdollisuus normaalina kansalaisena. Todellinen henkilökohtainen konkurssi. Kerralla kaikki pois ja pöytä puhtaaksi. Uusi alku. Taloudellisesti köyhänä, mutta monta kokemusta rikkaampana ja ehkä jopa viisaampana.
Eihän se tietenkään käy! Mutta, kuka tässä nyt hyötyy tai voittaa? Mitä yhteiskunta tästä nykyisestä "ei armoa velkavankeuteen"-linjasta hyötyy? Kaiken lisäksi tästä tulee yhteiskunnalle kallis lasku maksettavaksi, ennemmin tai myöhemmin. Jonain päivänä, tulevaisuudessa, en pysty itsestäni enää huolehtimaan ja eläkesäästöjä ei ole. Miksi edes säästäisin? Kaikki säästöni ovat ulosmitattavissa mikä hetki hyvänsä. Siis, jos sellaisia olisi ja voudin karvaiset kädet ne sattuisi löytämään. Ajattele tilannetta, että säästäisin vanhuuden päiviä varten ja yks'kaks yllättäen, joku kaunis päivä, ulosotto takavarikoisi joka ikisen säästämäni euron. Ei käy! Mielummin käytän elämiseen jokaisen euron, jonka onnistun hankkimaan. Elän hetkessä, vain tätä päivää - huomista meille ei ole vielä annettu.
Tarinani on vasta aluillaan. Paljon on vielä kerrottavaa. Oman elämäni matkasta todellisin esimerkein. Kuinka olen asiat käytännössä hoitanut?
Matka jatkuu, lisää seuraavissa kirjoituksissa...
P.S. Kaikki mökeillään vakituisesti asuvat! Mökillä asumiseen vaadittavan toisen "virallisen kotiosoitteen" voi vuokrata, kuten edellä kerroin. Tulee huomattavasti edullisemmaksi kuin koko asunnon vuokraaminen, jota sitten pitäisi tyhjillään. Ihmeellinen lakipykälä tuokin on! Ihminen voi asua vaikka paperinkeräyslaatikossa vuosikaudet, eikä se häiritse ketään. Mutta jos asut omalla mökilläsi, niin se ei käy. Tai tietenkin käy, jos pidät samaan aikaan yllä toista asuntoa, tyhjillään.
tiistai 20. toukokuuta 2014
Valvontayhteiskunta
Pankkitiliäni tarkkailtiin, säännöllisesti. Tiedän sen, koska sain uuden tilitapahtuman jälkeen melko nopeasti kirjallisen kyselyn ulosotosta. Kyselyssä vaadittiin selvitystä rahan lähteistä, oli sitten kyseessä saapuva suoritus tai olin vienyt rahaa tilille maksaakseni laskuja. Turhauttavaa, koska kyse saattoi vain parista sadasta eurosta. Myös rahan lähettäjälle saattoi mennä asiasta ukaasikirje.
Päätin lopettaa pankkitilin käytön, mutta vain Suomessa. Siihen aikaan minulla vielä sentään oli suomalainen pankkitili. Nykyään ei ole, eikä se edes taitaisi olla mahdollista. Suomessa ei luottotiedoton ja vailla säännöllisiä tuloja voi avata edes tiliä. Siinä mielessä erikoista, että jokainen suomalainen saa melko helposti avattua tilin ulkomailla olevaan pankkiin. Riittää, kun vain on passi mukana ja tekee parin sadan euron talletuksen avattavalle tilille. Tilin mukana saa heti kansainvälisen maksukortin sekä verkkopankkitunnukset, joten rahaliikenne on helppo hoitaa mistä päin maailmaa tahansa. Pikapankeista saa käteistä ja nykyisin maksut liikkuvat yhtä nopeasti kuin Suomessa, jopa nopeammin. Mikäli haluaa myös luottokortin ulkomaisesta pankista, se onnistuu helposti, ei siellä kysellä luottotietoja, tuloja tai työpaikkoja. Pankki kysyy vain minkä kokoisen luoton haluat korttiin, sen jälkeen vastaavan kokoinen talletus pankkiin ja sinulla on oikea luottokortti taskussa. Talletus toimii luottotietona.
Asioiden hoito pankin kanssa onnistuu kätevästi sähköpostilla, kirjeitä ei lähetellä. Perustin pankkiasiaa varten erillisen sähköpostiosoitteen, joka ei ole yleisessä käytössäni, joten sen suhteen saatoin olla turvallisin mielin. Kirjeenvaihtoamme on täysin mahdotonta viranomaisten löytää tai jäljittää. Ko. sähköpostia en koskaan käytä omalta tietokoneeltani, joten jälkiä siitä ei jää mihinkään minuun liittyvään. Vähän joutuu näkemään ylimääräistä vaivaa, mutta muuten melko helppo toimenpide ja tuo riittävän turvallisuuden asian suhteen.
Suomen pankeista ei luottotiedottomalle voi edes antaa luottokorttia, vaikka olisi kortille 100% talletusvakuus. Toisaalta, ulosotto kyllä hoitaisi tuon vakuustalletuksen parempaan talteen melko nopeasti.
Helsingistä löytyy toimistoja, joista voi hankkia tilin ulkomaiseen pankkiin, jos ei itse halua matkustaa asiaa hoitamaan. Voimassa oleva passi mukaan ja ko. toimistolle. Täysin laillista. Kustannuksia tästä tulee noin pari sataa euroa. Kortit ja verkkotunnukset tulevat parissa viikossa. Todella kätevää ja helppoa. Ulkomaisen pankkitilin vahtiminen onkin viranomaisille jo huomattavasti vaikeampaa. Kuinka voisikaan vahtia jotain mistä ei ole mitään tietoa. On lähes mahdotonta lähettää jokaiseen maailman pankkiin kysely, että löytyykö minun henkilötunnuksella heiltä tiliä. Luultavasti vastauksia ei edes tulisi ilman oikeuden määräyksiä, joten täydellistä hakuammuntaa. Suomessa pankkeja on niin vähän, että tuo kysely on helppo tehdä. Nykyisin myös netin kautta saa helposti ulkomailta ns. nettilompakon maksukortteineen, melko turvallisia käyttää ulosoton suhteen. Suomalaisiin nettilompakoihin en luota, niiden vahtiminen on helpompaa.
Minulla oli siis koti- ja postiosoite mistä minua ei tavoita, ja mikä tärkeintä, perintäkirjeet sekä muut turhat kyselyt eivät löytäisi luokseni. Puhelinnumeroani ei voinut enää jäljittää. Pankkiasioita en enää hoitanut suomalaisessa pankissa, joten sen suhteen tekemisiäni oli vaikeampi vahtia. Mitä vielä tarvitsin?
Minusta jäi edelleen jälkiä valvontayhteiskuntaan, merkkejä joista minua pystyi jäljittämään. Päätin tehdä vielä enemmän ja paremmin. Lopetin kaikkien omissa nimissä olevien bonus-, kirjasto- kela- yms.-korttien käytön. Tuollaisista korteista jää päivittäin yllättävän paljon jälkiä ja merkkejä, liian helppo jäljittää. En jätä myöskään verkkotunnistautumisista jälkiä, koska minulla ei ole suomalaisia verkkopankkitunnuksia, joita tunnistautumiseen yleensä tarvitsee. En käytä Netpostia, enkä yleensäkkään tunnistaudu suomalaisella hetulla mihinkään suomalaiseen palveluun. Ulkomaisissa palveluissa käytetään yleensä tunnistautumiseen valokuvaa passikopiosta, melko vaikea jäljittää, koska reaaliaikaisia kirjautumisjälkiä ei jää.
Mietin miksi minun edes täytyisi olla kirjoilla Suomessa? Minua olisi vielä vaikeampi vahtia, jos siirtäisin kirjani pois kokonaan Suomesta. Siirtäisinkö myös suomalaisen ajokorttinikin toisen maan kirjoille. Kuinka nämä onnistuisi ja mitä siitä seuraisi?
Matka jatkuu, lisää seuraavissa kirjoituksissa...
Päätin lopettaa pankkitilin käytön, mutta vain Suomessa. Siihen aikaan minulla vielä sentään oli suomalainen pankkitili. Nykyään ei ole, eikä se edes taitaisi olla mahdollista. Suomessa ei luottotiedoton ja vailla säännöllisiä tuloja voi avata edes tiliä. Siinä mielessä erikoista, että jokainen suomalainen saa melko helposti avattua tilin ulkomailla olevaan pankkiin. Riittää, kun vain on passi mukana ja tekee parin sadan euron talletuksen avattavalle tilille. Tilin mukana saa heti kansainvälisen maksukortin sekä verkkopankkitunnukset, joten rahaliikenne on helppo hoitaa mistä päin maailmaa tahansa. Pikapankeista saa käteistä ja nykyisin maksut liikkuvat yhtä nopeasti kuin Suomessa, jopa nopeammin. Mikäli haluaa myös luottokortin ulkomaisesta pankista, se onnistuu helposti, ei siellä kysellä luottotietoja, tuloja tai työpaikkoja. Pankki kysyy vain minkä kokoisen luoton haluat korttiin, sen jälkeen vastaavan kokoinen talletus pankkiin ja sinulla on oikea luottokortti taskussa. Talletus toimii luottotietona.
Asioiden hoito pankin kanssa onnistuu kätevästi sähköpostilla, kirjeitä ei lähetellä. Perustin pankkiasiaa varten erillisen sähköpostiosoitteen, joka ei ole yleisessä käytössäni, joten sen suhteen saatoin olla turvallisin mielin. Kirjeenvaihtoamme on täysin mahdotonta viranomaisten löytää tai jäljittää. Ko. sähköpostia en koskaan käytä omalta tietokoneeltani, joten jälkiä siitä ei jää mihinkään minuun liittyvään. Vähän joutuu näkemään ylimääräistä vaivaa, mutta muuten melko helppo toimenpide ja tuo riittävän turvallisuuden asian suhteen.
Suomen pankeista ei luottotiedottomalle voi edes antaa luottokorttia, vaikka olisi kortille 100% talletusvakuus. Toisaalta, ulosotto kyllä hoitaisi tuon vakuustalletuksen parempaan talteen melko nopeasti.
Helsingistä löytyy toimistoja, joista voi hankkia tilin ulkomaiseen pankkiin, jos ei itse halua matkustaa asiaa hoitamaan. Voimassa oleva passi mukaan ja ko. toimistolle. Täysin laillista. Kustannuksia tästä tulee noin pari sataa euroa. Kortit ja verkkotunnukset tulevat parissa viikossa. Todella kätevää ja helppoa. Ulkomaisen pankkitilin vahtiminen onkin viranomaisille jo huomattavasti vaikeampaa. Kuinka voisikaan vahtia jotain mistä ei ole mitään tietoa. On lähes mahdotonta lähettää jokaiseen maailman pankkiin kysely, että löytyykö minun henkilötunnuksella heiltä tiliä. Luultavasti vastauksia ei edes tulisi ilman oikeuden määräyksiä, joten täydellistä hakuammuntaa. Suomessa pankkeja on niin vähän, että tuo kysely on helppo tehdä. Nykyisin myös netin kautta saa helposti ulkomailta ns. nettilompakon maksukortteineen, melko turvallisia käyttää ulosoton suhteen. Suomalaisiin nettilompakoihin en luota, niiden vahtiminen on helpompaa.
Minulla oli siis koti- ja postiosoite mistä minua ei tavoita, ja mikä tärkeintä, perintäkirjeet sekä muut turhat kyselyt eivät löytäisi luokseni. Puhelinnumeroani ei voinut enää jäljittää. Pankkiasioita en enää hoitanut suomalaisessa pankissa, joten sen suhteen tekemisiäni oli vaikeampi vahtia. Mitä vielä tarvitsin?
Minusta jäi edelleen jälkiä valvontayhteiskuntaan, merkkejä joista minua pystyi jäljittämään. Päätin tehdä vielä enemmän ja paremmin. Lopetin kaikkien omissa nimissä olevien bonus-, kirjasto- kela- yms.-korttien käytön. Tuollaisista korteista jää päivittäin yllättävän paljon jälkiä ja merkkejä, liian helppo jäljittää. En jätä myöskään verkkotunnistautumisista jälkiä, koska minulla ei ole suomalaisia verkkopankkitunnuksia, joita tunnistautumiseen yleensä tarvitsee. En käytä Netpostia, enkä yleensäkkään tunnistaudu suomalaisella hetulla mihinkään suomalaiseen palveluun. Ulkomaisissa palveluissa käytetään yleensä tunnistautumiseen valokuvaa passikopiosta, melko vaikea jäljittää, koska reaaliaikaisia kirjautumisjälkiä ei jää.
Mietin miksi minun edes täytyisi olla kirjoilla Suomessa? Minua olisi vielä vaikeampi vahtia, jos siirtäisin kirjani pois kokonaan Suomesta. Siirtäisinkö myös suomalaisen ajokorttinikin toisen maan kirjoille. Kuinka nämä onnistuisi ja mitä siitä seuraisi?
Matka jatkuu, lisää seuraavissa kirjoituksissa...
maanantai 19. toukokuuta 2014
Ne bis in idem
Euroopan ihmisoikeussopimuksen rikosoikeuden keskeisiin periaatteisiin kuuluu, että samasta teosta ei saa määrätä kahta rangaistusta. Toteutuiko tämä kohdallani? Ei toteutunut. Sain samasta asiasta lisäveron ja vapausrangaistuksen.
90-luvun loppupuolella sain peitellystä osingonjaosta suuren rangaistusluonteisen lisäveron sekä 2 kk:n mittaisen ehdollisen vankeusrangaistuksen. Kaiken huippuna se, että tuomiolauselman mukaista peiteltyä osingonjakoa ei koskaan tapahtunut - siis oikeassa elämässä. Syyttäjän mielikuvitusmaailmassa kylläkin. Ja se riitti silloiselle käräjäoikeuden tuomarille, sillä kertaa.
Myöhemmin tajusin, että tuo 2 kk ehdollinen lisätuomio oli annettu vain sen vuoksi, että korvausvelvollisuuteni lisäveroasiassa pitkittyisi 5 vuotta. Ottamatta sen enempää kantaa syyllisyyteeni asiassa, olisin kuitenkin toivonut, että oikeuslaitos tuomitsee minut Euroopan ihmisoikeussopimuksen periaatteita noudattaen. Joko rahallinen lisävero tai vankeusrangaistus, ei siis molempia.
Kuinka verotuspäätöstä voi edes lisärangaista vapaustuomiolla? Mikäli kyseessä olisi ollut rikos, niin tuomion olisi pitänyt olla muotoa sakko + vapausrangaistus. Minulle määrätty korvaussumma oli nimenomaan lisävero, ei sakko! Mikäli olisin saanut asiasta sakkotuomion, olisin sen todennököisesti pystynyt jollain aikataululla jopa maksamaan. Olin silloin tuloton ja varaton, joten sakko ei olisi voinut olla satoja tuhansia markkoja.
Maksettava lisävero 300 tuhatta markkaa oli sinänsä jo täysin mahdoton maksettavaksi. Tämän lisäksi annettiin hieman lisärangaistusta, jotta mahdoton summa ehtisi varmasti kasvaa korkoineen täysin mahdottomaksi. Toisaalta aivan sama, oli se sitten 15 tai 20 vuotta, niin elämä on siltä osin pilalla. Mikäpäs siinä, turha itkeä kun löysät on housussa - niinhän se menee.
Kuinka minä voisin yksityishenkilönä kunnioittaa yhteiskunnan järjestelmiä ja sen oikeudellisia ratkaisuja, jos järjestelmä itsessään ei noudata ihmisoikeussopimuksen keskeisiä periaatteita. Niinpä, en mitenkään. Tuon oikeudenkäynnin seurauksena uskoni Suomeen oikeusvaltiona loppui. Enkä todellakaan ole yksin tämän asian kanssa, vastaavia tapauksia on lukemattomia. Liian monta tuhoutunutta elämää, ja aivan turhaan.
Halusin pois tuon epäoikeudenmukaisen järjestelmän rattaista - ehdottomasti!
Lisää seuraavissa kirjoituksissa...
Lisäpäivitys 20.5.2014
Sitä minä olen ihmettellyt kuinka voidaan verottaa "jotain tuloa", siis jos oikeusjärjestelmä ottaa näkökannan, että jotain tuloa on hankittu. Ja sitten samalla todetaan, että tuo "jokin tulo" on hankittu rikollisin menetelmin, jolloin samasta asiasta voidaan myös antaa vapausrangaistus. Ei mene minun ymmärrykseen! Kuinka rikollisin menetelmin hankittu raha voi olla veronalaista tuloa? Ja jos tuolle rikolliselle menetelmälle annetaan nimi "peitelty osingonjako", niin kuinka se voi olla samaan aikaan sekä tuomittava menetelmä että hyväksyttävä ja verotettava menetelmä?
90-luvun loppupuolella sain peitellystä osingonjaosta suuren rangaistusluonteisen lisäveron sekä 2 kk:n mittaisen ehdollisen vankeusrangaistuksen. Kaiken huippuna se, että tuomiolauselman mukaista peiteltyä osingonjakoa ei koskaan tapahtunut - siis oikeassa elämässä. Syyttäjän mielikuvitusmaailmassa kylläkin. Ja se riitti silloiselle käräjäoikeuden tuomarille, sillä kertaa.
Myöhemmin tajusin, että tuo 2 kk ehdollinen lisätuomio oli annettu vain sen vuoksi, että korvausvelvollisuuteni lisäveroasiassa pitkittyisi 5 vuotta. Ottamatta sen enempää kantaa syyllisyyteeni asiassa, olisin kuitenkin toivonut, että oikeuslaitos tuomitsee minut Euroopan ihmisoikeussopimuksen periaatteita noudattaen. Joko rahallinen lisävero tai vankeusrangaistus, ei siis molempia.
Kuinka verotuspäätöstä voi edes lisärangaista vapaustuomiolla? Mikäli kyseessä olisi ollut rikos, niin tuomion olisi pitänyt olla muotoa sakko + vapausrangaistus. Minulle määrätty korvaussumma oli nimenomaan lisävero, ei sakko! Mikäli olisin saanut asiasta sakkotuomion, olisin sen todennököisesti pystynyt jollain aikataululla jopa maksamaan. Olin silloin tuloton ja varaton, joten sakko ei olisi voinut olla satoja tuhansia markkoja.
Maksettava lisävero 300 tuhatta markkaa oli sinänsä jo täysin mahdoton maksettavaksi. Tämän lisäksi annettiin hieman lisärangaistusta, jotta mahdoton summa ehtisi varmasti kasvaa korkoineen täysin mahdottomaksi. Toisaalta aivan sama, oli se sitten 15 tai 20 vuotta, niin elämä on siltä osin pilalla. Mikäpäs siinä, turha itkeä kun löysät on housussa - niinhän se menee.
Kuinka minä voisin yksityishenkilönä kunnioittaa yhteiskunnan järjestelmiä ja sen oikeudellisia ratkaisuja, jos järjestelmä itsessään ei noudata ihmisoikeussopimuksen keskeisiä periaatteita. Niinpä, en mitenkään. Tuon oikeudenkäynnin seurauksena uskoni Suomeen oikeusvaltiona loppui. Enkä todellakaan ole yksin tämän asian kanssa, vastaavia tapauksia on lukemattomia. Liian monta tuhoutunutta elämää, ja aivan turhaan.
Halusin pois tuon epäoikeudenmukaisen järjestelmän rattaista - ehdottomasti!
Lisää seuraavissa kirjoituksissa...
Lisäpäivitys 20.5.2014
Sitä minä olen ihmettellyt kuinka voidaan verottaa "jotain tuloa", siis jos oikeusjärjestelmä ottaa näkökannan, että jotain tuloa on hankittu. Ja sitten samalla todetaan, että tuo "jokin tulo" on hankittu rikollisin menetelmin, jolloin samasta asiasta voidaan myös antaa vapausrangaistus. Ei mene minun ymmärrykseen! Kuinka rikollisin menetelmin hankittu raha voi olla veronalaista tuloa? Ja jos tuolle rikolliselle menetelmälle annetaan nimi "peitelty osingonjako", niin kuinka se voi olla samaan aikaan sekä tuomittava menetelmä että hyväksyttävä ja verotettava menetelmä?
sunnuntai 18. toukokuuta 2014
Matka alkaa
Koska tilanne oli kannaltani katsottuna todella turhauttava ja olin vailla mahdollisuuksia selvitä tuosta valtavasta velkataakasta. En enää välittänyt ulosoton kirjeistä enkä soitoista. Yritin vain selvitä arjesta ja hankkia riittävästi tuloja jokapäiväisiin menoihin. Velkavuori kasvoi kasvamistaan.
Jossain vaiheessa ulosoton aktiivisuus alkoi kyllästyttämään. Ei mennyt millään heidän jakeluun, että en voi tilanteelle tehdä mitään ratkaisevaa ja olisi elämäkin elettävänä. Kerroin, että minua ei tarvitse infota joka kuukausi velkamäärän kasvusta, tiesin sen ilman kirjeiden lähettelyä. Kerroin myös, että soitan heille jos minulle tulee asia. Se ei kelvannut, joten puhelimeni soi heidän toimestaan melko tiheään. Välillä tuntui, että heillä ei olisi muuta tekemistä kuin valvoa minun menojani. Asioihin tulisi muutos. Halusin vapauttaa itseni tuosta koiran osasta. Paitsi, että koiriakin kohdellaan usein paremmin ja tasa-arvoisemmin.
Aivan alkuun, yksinkertaisin liike oli tehdä muuttoilmoitus. Siirsin kirjani etelä-suomalaiseen suurkaupunkiin. Muuttoa varten tarvitsin osoitteen. Se järjestyi kätevästi yhtiöltä jonka toimialaan kuuluu osoitepalvelu. En siis vuokrannut asuntoa, vaan pelkän osoitteen. Minusta tuli paperilla asukas tuohon suurkaupunkiin, vaikka en yhtään yötä tuossa osoitteessa ikinä nukkunut. Postini siirtyi uuteen osoitteeseen ja samalla ulosoton henkilöstö vaihtui. Ulosottoasioita hoitaa aina oman kotipaikan vouti. Minua oli turha hakea kotikäynnillä uudesta osoitteestani, koska sehän oli vain osoitepalvelu. Tuollaisesta palvelusta saapuneet kirjeet voi noutaa itse tai pyytää jälleen lähettämään ne haluamaasi osoitteeseen (esim. postilokero) viikottain tai miten vain haluaa. Postilokeron vuokrasin eri paikkakunnalta missä oleilin, jotta seuraamiseni vaikeutui.
Muuttoilmoitus helpotti jo tilannetta kummasti. Perintäasioita hoidettiin eri paikkakunnalla kuin missä itse oleilin, joten sain sen suhteen alkuun jopa täydellisen rauhan. Tämän seurauksena jossain vaiheessa puhelimeni alkoi tietysti soimaan tiheämmin ja numero meni vaihtoon. Otin uuden numeron, joka ei enää ollut nimissäni. Myös prepaid numerot on käteviä käyttää.
Minua ei enää voinutkaan niin helposti lähestyä ja tämä hieman vapautti oloani. Menin asioissa kuitenkin vielä paljon pidemmälle. Minusta jäi edelleen jälkiä yhteiskuntaan. Pankkitiliäni voitiin valvoa jne. Meillä jokaisella on iso nippu erilaisia kortteja lompakossa, joiden käytöstä jää johonkin jälki. Kuinka toimin niiden suhteen?
Matka näkymättömyyteen oli alkanut! Kuinka pitkälle menin, siitä seuraavissa kirjoituksissa...
Tänään nautiskelen välimerellisestä hellesäästä ja lueskelen hyvää kirjaa rannalla.
Iloa kaikille lukijoille!
Jossain vaiheessa ulosoton aktiivisuus alkoi kyllästyttämään. Ei mennyt millään heidän jakeluun, että en voi tilanteelle tehdä mitään ratkaisevaa ja olisi elämäkin elettävänä. Kerroin, että minua ei tarvitse infota joka kuukausi velkamäärän kasvusta, tiesin sen ilman kirjeiden lähettelyä. Kerroin myös, että soitan heille jos minulle tulee asia. Se ei kelvannut, joten puhelimeni soi heidän toimestaan melko tiheään. Välillä tuntui, että heillä ei olisi muuta tekemistä kuin valvoa minun menojani. Asioihin tulisi muutos. Halusin vapauttaa itseni tuosta koiran osasta. Paitsi, että koiriakin kohdellaan usein paremmin ja tasa-arvoisemmin.
Aivan alkuun, yksinkertaisin liike oli tehdä muuttoilmoitus. Siirsin kirjani etelä-suomalaiseen suurkaupunkiin. Muuttoa varten tarvitsin osoitteen. Se järjestyi kätevästi yhtiöltä jonka toimialaan kuuluu osoitepalvelu. En siis vuokrannut asuntoa, vaan pelkän osoitteen. Minusta tuli paperilla asukas tuohon suurkaupunkiin, vaikka en yhtään yötä tuossa osoitteessa ikinä nukkunut. Postini siirtyi uuteen osoitteeseen ja samalla ulosoton henkilöstö vaihtui. Ulosottoasioita hoitaa aina oman kotipaikan vouti. Minua oli turha hakea kotikäynnillä uudesta osoitteestani, koska sehän oli vain osoitepalvelu. Tuollaisesta palvelusta saapuneet kirjeet voi noutaa itse tai pyytää jälleen lähettämään ne haluamaasi osoitteeseen (esim. postilokero) viikottain tai miten vain haluaa. Postilokeron vuokrasin eri paikkakunnalta missä oleilin, jotta seuraamiseni vaikeutui.
Muuttoilmoitus helpotti jo tilannetta kummasti. Perintäasioita hoidettiin eri paikkakunnalla kuin missä itse oleilin, joten sain sen suhteen alkuun jopa täydellisen rauhan. Tämän seurauksena jossain vaiheessa puhelimeni alkoi tietysti soimaan tiheämmin ja numero meni vaihtoon. Otin uuden numeron, joka ei enää ollut nimissäni. Myös prepaid numerot on käteviä käyttää.
Minua ei enää voinutkaan niin helposti lähestyä ja tämä hieman vapautti oloani. Menin asioissa kuitenkin vielä paljon pidemmälle. Minusta jäi edelleen jälkiä yhteiskuntaan. Pankkitiliäni voitiin valvoa jne. Meillä jokaisella on iso nippu erilaisia kortteja lompakossa, joiden käytöstä jää johonkin jälki. Kuinka toimin niiden suhteen?
Matka näkymättömyyteen oli alkanut! Kuinka pitkälle menin, siitä seuraavissa kirjoituksissa...
Tänään nautiskelen välimerellisestä hellesäästä ja lueskelen hyvää kirjaa rannalla.
Iloa kaikille lukijoille!
tiistai 13. toukokuuta 2014
Kenen etu?
Kuka hyötyy siitä, että jopa inhimillisesti katsottuna täysin mahdoton velkataakka on vedettävä perässään suurin osa työssäolo vuosista. Miksi työkykyisiä ylivelkaantuneita ajetaan henkisesti täysin loppuun? Ja vain sen vuoksi, että jossain vaiheessa elämää on tapahtunut jotain täysin ennalta suunnittelematonta. Joku on voinut ollut väärään aikaan väärässä paikassa - ottanut ylisuuren riskin epäonnistuen. Joku toinen on voinut töppäillä laskelmien kanssa, yksi on voinut sairastua kesken bisneksen teon. Yhtä kaikki, syitä voi olla monia. On myös mahdollista saada ylisuuri velkataakka niskaan ilman todellista rahavelkaa, virtuaaalinen verovelka joka ei edes perustu toteutuneisiin raha-asioihin. Uskoisin kuitenkin, että suurin osa on ajautunut tilanteeseen tahtomattaan ja tekisi monta asiaa toisin, jos asioita voisi jälkeen päin muuttaa. Yleensä ratkaisut tehdään sen hetkisen tiedon varassa ja joskus jopa paniikinomaisesti. Ja ratkaisun hinta voi olla kallis, todella kallis. Onko mitään järkeä maksaa tuota hintaa? Kenenkään?
Miksi on niin vaikea luoda ja toteuttaa yksityisen kansalaisen konkurssi. Kun olet kaiken pois antanut ja sinulle ei jää kuin yllä olevat vaatteet päälle, niin saisit uuden mahdollisuuden. Uusi alku puhtaalta pöydältä! Miksi se ei Suomessa onnistu? Onko perintäyhtiöt voidelleet valtakunnan päättäjät niin hyvin, että asiaan ei voi tarttua. Onhan yksityisen ihmisen taloudellinen katastrofi kuitenkin huikean hyvä bisnes joillekin tahoille. Perinnässä olevat velat eivät lyhene juuri lainkaan, vaikka perintään tekisi maksusuorituksia. Suurin osa lyhennyksistä menee aina "kuluihin", eli loppujen lopuksi perintäyhtiöden omistajien taskuun osinkojen muodossa. Tänä päivänä moni perintäyhtiö on ulkomailta käsin omistettu, joten asia ei taida olla enää edes Suomalaisten käsissä? Sama koskee myös valtion toimesta järjestettyä ulosottoa. Maksuista suurin osa menee kuluihin ja korkoihin, velka ei helposti lyhene. Miksi me Suomalaiset suostutaan tähän? Miksi nielemme kaiken aina mukisematta. Tämä taitaa olla maan tapa vähän joka asiassa, silloinkin kun meitä kohdellaan huonosti. Itse en tähän suostunut.
Kuka loppujen lopuksi maksaa tämän hinnan? Aivan oikein, yhteiskunta. Ylivelkaantuneet kansalaiset siirtyvät työskentelemään harmaalle puolelle. Jotkut menettävät paineen alla terveytensä ja ajautuvat hoitokierteisiin yhteiskunnan laskuun. Harmaalle puolelle siirtyvien verokertymät tippuvat nollaan. Eläkemaksujen kertymät pysähtyvät. Lasku kaikesta tulee yhteiskunnan maksettavaksi viimeistään siinä vaiheessa, kun nämä ihmiset eivät enää itse kykene huolehtimaan päivättäisestä tulostaan. Se päivä tulee eteen enemmin tai myöhemmin, lähes jokaisen kohdalla. Yhteiskunnan ulkopuolella elävän omaisuus harvoin karttuu niin paljon, että sillä voisi oman eläkkeen kustantaa. Joten yhteiskunnalla on aina tuon laskun maksu edessä. Ja aivan turhaan - päästetään nämä ihmiset kahleista ja palaamaan normaaleihin töihin, osaksi maksavaa yhteiskuntaa.
Turha kertoa minulle, että se on maan tapa ja se on vain nieltävä, kaikkinensa. Onhan Pohjois-Koreassakin maan tapoja. Diktaattori kertoo mitä tehdään ja kuka saa päivittäisen riisiannoksen. Se on sen maan tapa, onko se myös oikein? Onko mielestänne myös heidän suostuttava siihen mukisematta. Ja turha kertoa minulle, että se on eri asia. Miksi olisi? Ihmisiä voidaan kyykyttää riisikupilla tai kohtuuttoman velan perinnällä. Onko demokraattisesti järjestetty kyykytys oikeutetumpaa kuin diktaattorin toimesta suoritettu. Mielestäni ei.
Näkymätön kansalainen siirtyy huonon kohtelun ulottumattomiin. Silloin kun järjestelmä on mätä eikä toimi, on ratkaisut tehtävä itse!
Lisärangaistuksilla tai -sanktioilla tämä asia ei korjaannu. Ihminen joka elää ylisuuren velan alla, jättimäisessä paineessa, kuolee sisältäpäin - pala palalta, melko nopeasti. Sen jälkeen millään lisäsanktiolla ei ole mitään vaikutusta. On aivan sama miten monta nollaa sinne laskun loppuun lisätään: Ei se kiinnosta enää pätkääkään. Mahdoton maksettavaksi on edelleen mahdoton. Ei se siitä lisää sakottamalla tms. miksikään muutu.
Lisää seuraavissa kirjoituksissa...
Miksi on niin vaikea luoda ja toteuttaa yksityisen kansalaisen konkurssi. Kun olet kaiken pois antanut ja sinulle ei jää kuin yllä olevat vaatteet päälle, niin saisit uuden mahdollisuuden. Uusi alku puhtaalta pöydältä! Miksi se ei Suomessa onnistu? Onko perintäyhtiöt voidelleet valtakunnan päättäjät niin hyvin, että asiaan ei voi tarttua. Onhan yksityisen ihmisen taloudellinen katastrofi kuitenkin huikean hyvä bisnes joillekin tahoille. Perinnässä olevat velat eivät lyhene juuri lainkaan, vaikka perintään tekisi maksusuorituksia. Suurin osa lyhennyksistä menee aina "kuluihin", eli loppujen lopuksi perintäyhtiöden omistajien taskuun osinkojen muodossa. Tänä päivänä moni perintäyhtiö on ulkomailta käsin omistettu, joten asia ei taida olla enää edes Suomalaisten käsissä? Sama koskee myös valtion toimesta järjestettyä ulosottoa. Maksuista suurin osa menee kuluihin ja korkoihin, velka ei helposti lyhene. Miksi me Suomalaiset suostutaan tähän? Miksi nielemme kaiken aina mukisematta. Tämä taitaa olla maan tapa vähän joka asiassa, silloinkin kun meitä kohdellaan huonosti. Itse en tähän suostunut.
Kuka loppujen lopuksi maksaa tämän hinnan? Aivan oikein, yhteiskunta. Ylivelkaantuneet kansalaiset siirtyvät työskentelemään harmaalle puolelle. Jotkut menettävät paineen alla terveytensä ja ajautuvat hoitokierteisiin yhteiskunnan laskuun. Harmaalle puolelle siirtyvien verokertymät tippuvat nollaan. Eläkemaksujen kertymät pysähtyvät. Lasku kaikesta tulee yhteiskunnan maksettavaksi viimeistään siinä vaiheessa, kun nämä ihmiset eivät enää itse kykene huolehtimaan päivättäisestä tulostaan. Se päivä tulee eteen enemmin tai myöhemmin, lähes jokaisen kohdalla. Yhteiskunnan ulkopuolella elävän omaisuus harvoin karttuu niin paljon, että sillä voisi oman eläkkeen kustantaa. Joten yhteiskunnalla on aina tuon laskun maksu edessä. Ja aivan turhaan - päästetään nämä ihmiset kahleista ja palaamaan normaaleihin töihin, osaksi maksavaa yhteiskuntaa.
Turha kertoa minulle, että se on maan tapa ja se on vain nieltävä, kaikkinensa. Onhan Pohjois-Koreassakin maan tapoja. Diktaattori kertoo mitä tehdään ja kuka saa päivittäisen riisiannoksen. Se on sen maan tapa, onko se myös oikein? Onko mielestänne myös heidän suostuttava siihen mukisematta. Ja turha kertoa minulle, että se on eri asia. Miksi olisi? Ihmisiä voidaan kyykyttää riisikupilla tai kohtuuttoman velan perinnällä. Onko demokraattisesti järjestetty kyykytys oikeutetumpaa kuin diktaattorin toimesta suoritettu. Mielestäni ei.
Näkymätön kansalainen siirtyy huonon kohtelun ulottumattomiin. Silloin kun järjestelmä on mätä eikä toimi, on ratkaisut tehtävä itse!
Lisärangaistuksilla tai -sanktioilla tämä asia ei korjaannu. Ihminen joka elää ylisuuren velan alla, jättimäisessä paineessa, kuolee sisältäpäin - pala palalta, melko nopeasti. Sen jälkeen millään lisäsanktiolla ei ole mitään vaikutusta. On aivan sama miten monta nollaa sinne laskun loppuun lisätään: Ei se kiinnosta enää pätkääkään. Mahdoton maksettavaksi on edelleen mahdoton. Ei se siitä lisää sakottamalla tms. miksikään muutu.
Lisää seuraavissa kirjoituksissa...
sunnuntai 11. toukokuuta 2014
Nurkkaan ajettu
Ulosotto painosti päälle ja vaati suorituksia joka kuukausi. Virasto ei voinut hyväksyä sitä, että tein töitä yrittäjänä ja en pystyisi toimittamaan heille rahaa säännöllisesti. Olisi kuulemma parempi jos lopettaisin yritystoiminnan ja ryhtyisin vaikka työttömäksi. Maksujen suhteen yritin kertoa, että yrittäjän tulot eivät saavu kuten "manulle illallinen". Joskus tulee kuukausia, että ei saa tuloa tai voittoa aikaiseksi, vaikka kuinka parhaansa tekisi. Toisinaan tili tulee taas helpommin. Kaikki vaikuttaa kaikkeen. Se vaan on näin.
Saadakseni jonkinlaisen työrauhan tilanteeseen jouduin tekemään maksusopimuksen ulosoton kanssa. Maksaisin joka kuukausi tietyn summan ja saisin olla suht koht rauhassa, toistaiseksi. Maksettava summa tuntui mielestäni liian suurelta, mutta se oli heidän mielestä vain minimivaatimus. Suostuin siihen, lähinnä pakon edessä. Halusin vihdoin keskittyä bisneksen kehittämiseen. Halusin myös olla ns. kunnon kansalainen ja suoriutua velvollisuuksistani.
Ulosotto muistutti minua usein siitä, kuinka yritykseni varat ja omaisuus on ulosmitattavissa millä hetkellä tahansa. Elin siis jatkuvassa epävarmuudessa. Kuinka kehittäisin bisnestä, jos kaikki on mahdollista menettää heti seuraavalla hetkellä. Ajattelin päivittäin milloin ovikello soi ja kaikki ulosmitataan. Olihan minulla tästä jo kokemusta kesäkioskin ulosmittauksen muodossa. Toisaalta, kuinka suoriutuisin jättimäisestä ulosottovelasta, jos en saisi bisnestäni riittävän suureksi. Olin puun ja kuoren välissä. Tilanne hermostutti ja ahdisti minua.
Tilanne ajautui pikku hiljaa siihen, että suoriutuakseni ulosottomaksuista minun oli jätettävä sen hetkisiä uusia veroja ja muita maksuja rästiin. Yhtälö alkoi tuntua mahdottomalta hoitaa kunnialla ja täysjärkisesti. Maksuvaikeudet aiheuttivat sen, että vierailuni ulosotossa tihenivät jälleen. Jouduin selvittämään heille milloin mitäkin, omasta mielestäni tyhjänpäiväisiä asioita. Kysymys saattoi olla esimerkiksi puhelimestani, olihan minulla sen hetken huippu-uutuus, Nokian kommunikaattori. Oli kuulemma liian arvokas käyttööni. Kuinka olen sellaisen pystynyt edes hankkimaan? Millä rahalla? Kysymyksiä kysymysten perään, lähes loputtomasti.
Olin järjestelmän hampaissa ja minua ahdisteltiin kaikin mahdollisin keinoin, tilanne tuntui toivottomalta. Velkasaneerauksesta ei ollut apua. Tuloni olivat saaneeraukseen pääsemiseksi liian epäsäännölliset. Velkaneuvojat eivät osanneet auttaa asiassa. Tilannetta ei helpottanut se, että jokaisen maksusuorituksen jälkeen velkani ulosottoon oli suurempi kuin ennen maksua. Siis täysin turhaa työtä, tuo maksaminen. Tilanne helpottaisi vasta vuoden 2020 tienoilla. Matka sinne tuntui iäisyydeltä ja sitähän se olisi, omassa elämäni pituisessa mittakaavassa ajateltuna. Elimme vasta 2000-luvun ensimmäisiä vuosia.
Lopulta murruin, annoin periksi. En antanut periksi elämälle, vaan tuolle mahdottomalle tilanteelle. Tuosta hetkestä eteenpäin pärjäisin omillani. En enää välittäisi ulosotosta tai muista velvotteista. Totesin, että elämä on liian lyhyt ja tarkoitettu elettäväksi. Tuon hetkinen tilanne ei ollut elämää. Olin nurkkaan ajettu. Tuomittu kärsimään näkymätöntä elinkautista. Nurkkaan ajettuna eläimet ovat vaarallisimmillaan. Päättäjille ja yhteiskunnan vaikuttajille tiedoksi, tämä koskee myös ihmisiä.
Siitä hetkestä eteenpäin ajattelisin vain itseäni. Itsekästä? Ehkä monen mielestä, mutta en siitä välittäisi. Minulle ei jäänyt enää muita vaihtoehtoja. Vapautin itseni tuosta velkavankeudesta. Pidä huoli omista asioistasi, näin minua oli herra johtava lääninvouti jo aiemmin opastunut. Ja sen tein!
Aloin tekemään kauppaa ja bisnestä vailla huolia ulosottomaksuista ja sanktioista. Olin parhaani tehnyt ja yrittänyt - se ei kuitenkaan yhteiskunnalle riittänyt. Olinko epäonnistunut? Ehkä niin.
Olin kuitenkin vapaa. Elämä alkoi taas tuntumaan elämälle. Vouti yritti ahdistella, mutta en siitä välittänyt. Minulle lähetettiin kirjeitä viikoittain, joissa uhkailtiin aina vain suuremmilla sanktiomaksuilla. En välittänyt niistä enää. Lähetelköön kirjeitä, ajattelin. Laitoin kirjeet suoraan paperinkeräykseen. En edes avannut niitä. Miksi olisin avannut? Minua ei kiinnostanut kirjeiden alimmainen rivi, se jossa ilmoitetaan velkasumma. Tiesin sen avaamattakin, summa kasvoi päivä päivältä.
Vanhin poikani täytti noihin aikoihin 15 vuotta. Ostin pojalle skootterin, uuden skootterin, käteisellä. Kyllä, käytin omat hankkeeni omiin menoihini - tuntui hyvälle.
Tuosta alkoi kissa ja hiiri leikki voudin kanssa. Pankkitilini asetettiin tarkailuun ja koska en enää avannut perintäkirjeitä minulle soiteltiin jopa päivittäin heidän toimesta. Olisi kuulemma asiaa. Olkoon, ei kiinnostanut. En edes vaivautunut vastaamaan heidän puheluihin. Miksi olisin? Minulla ei ollut heille asiaa, eikä enää kiinnostanut kuulla heidän ongelmista.
Kuinka vältellä voudin ahneita käsiä? Kuinka siirrellä ja käyttää rahaa, että ulosotto ei ehdi väliin? Siihen on paljon konsteja, lähes loputtomasti. Mitä enemmän asiaan perehdyin, sen enemmän vaihtoehtoja löytyi. Tuossa vaiheessa en kuitenkaan ollut vielä näkymätön, sen aika tulisi myöhemmin.
Lisää seuraavissa kirjoituksissa...
Saadakseni jonkinlaisen työrauhan tilanteeseen jouduin tekemään maksusopimuksen ulosoton kanssa. Maksaisin joka kuukausi tietyn summan ja saisin olla suht koht rauhassa, toistaiseksi. Maksettava summa tuntui mielestäni liian suurelta, mutta se oli heidän mielestä vain minimivaatimus. Suostuin siihen, lähinnä pakon edessä. Halusin vihdoin keskittyä bisneksen kehittämiseen. Halusin myös olla ns. kunnon kansalainen ja suoriutua velvollisuuksistani.
Ulosotto muistutti minua usein siitä, kuinka yritykseni varat ja omaisuus on ulosmitattavissa millä hetkellä tahansa. Elin siis jatkuvassa epävarmuudessa. Kuinka kehittäisin bisnestä, jos kaikki on mahdollista menettää heti seuraavalla hetkellä. Ajattelin päivittäin milloin ovikello soi ja kaikki ulosmitataan. Olihan minulla tästä jo kokemusta kesäkioskin ulosmittauksen muodossa. Toisaalta, kuinka suoriutuisin jättimäisestä ulosottovelasta, jos en saisi bisnestäni riittävän suureksi. Olin puun ja kuoren välissä. Tilanne hermostutti ja ahdisti minua.
Tilanne ajautui pikku hiljaa siihen, että suoriutuakseni ulosottomaksuista minun oli jätettävä sen hetkisiä uusia veroja ja muita maksuja rästiin. Yhtälö alkoi tuntua mahdottomalta hoitaa kunnialla ja täysjärkisesti. Maksuvaikeudet aiheuttivat sen, että vierailuni ulosotossa tihenivät jälleen. Jouduin selvittämään heille milloin mitäkin, omasta mielestäni tyhjänpäiväisiä asioita. Kysymys saattoi olla esimerkiksi puhelimestani, olihan minulla sen hetken huippu-uutuus, Nokian kommunikaattori. Oli kuulemma liian arvokas käyttööni. Kuinka olen sellaisen pystynyt edes hankkimaan? Millä rahalla? Kysymyksiä kysymysten perään, lähes loputtomasti.
Olin järjestelmän hampaissa ja minua ahdisteltiin kaikin mahdollisin keinoin, tilanne tuntui toivottomalta. Velkasaneerauksesta ei ollut apua. Tuloni olivat saaneeraukseen pääsemiseksi liian epäsäännölliset. Velkaneuvojat eivät osanneet auttaa asiassa. Tilannetta ei helpottanut se, että jokaisen maksusuorituksen jälkeen velkani ulosottoon oli suurempi kuin ennen maksua. Siis täysin turhaa työtä, tuo maksaminen. Tilanne helpottaisi vasta vuoden 2020 tienoilla. Matka sinne tuntui iäisyydeltä ja sitähän se olisi, omassa elämäni pituisessa mittakaavassa ajateltuna. Elimme vasta 2000-luvun ensimmäisiä vuosia.
Lopulta murruin, annoin periksi. En antanut periksi elämälle, vaan tuolle mahdottomalle tilanteelle. Tuosta hetkestä eteenpäin pärjäisin omillani. En enää välittäisi ulosotosta tai muista velvotteista. Totesin, että elämä on liian lyhyt ja tarkoitettu elettäväksi. Tuon hetkinen tilanne ei ollut elämää. Olin nurkkaan ajettu. Tuomittu kärsimään näkymätöntä elinkautista. Nurkkaan ajettuna eläimet ovat vaarallisimmillaan. Päättäjille ja yhteiskunnan vaikuttajille tiedoksi, tämä koskee myös ihmisiä.
Siitä hetkestä eteenpäin ajattelisin vain itseäni. Itsekästä? Ehkä monen mielestä, mutta en siitä välittäisi. Minulle ei jäänyt enää muita vaihtoehtoja. Vapautin itseni tuosta velkavankeudesta. Pidä huoli omista asioistasi, näin minua oli herra johtava lääninvouti jo aiemmin opastunut. Ja sen tein!
Aloin tekemään kauppaa ja bisnestä vailla huolia ulosottomaksuista ja sanktioista. Olin parhaani tehnyt ja yrittänyt - se ei kuitenkaan yhteiskunnalle riittänyt. Olinko epäonnistunut? Ehkä niin.
Olin kuitenkin vapaa. Elämä alkoi taas tuntumaan elämälle. Vouti yritti ahdistella, mutta en siitä välittänyt. Minulle lähetettiin kirjeitä viikoittain, joissa uhkailtiin aina vain suuremmilla sanktiomaksuilla. En välittänyt niistä enää. Lähetelköön kirjeitä, ajattelin. Laitoin kirjeet suoraan paperinkeräykseen. En edes avannut niitä. Miksi olisin avannut? Minua ei kiinnostanut kirjeiden alimmainen rivi, se jossa ilmoitetaan velkasumma. Tiesin sen avaamattakin, summa kasvoi päivä päivältä.
Vanhin poikani täytti noihin aikoihin 15 vuotta. Ostin pojalle skootterin, uuden skootterin, käteisellä. Kyllä, käytin omat hankkeeni omiin menoihini - tuntui hyvälle.
Tuosta alkoi kissa ja hiiri leikki voudin kanssa. Pankkitilini asetettiin tarkailuun ja koska en enää avannut perintäkirjeitä minulle soiteltiin jopa päivittäin heidän toimesta. Olisi kuulemma asiaa. Olkoon, ei kiinnostanut. En edes vaivautunut vastaamaan heidän puheluihin. Miksi olisin? Minulla ei ollut heille asiaa, eikä enää kiinnostanut kuulla heidän ongelmista.
Kuinka vältellä voudin ahneita käsiä? Kuinka siirrellä ja käyttää rahaa, että ulosotto ei ehdi väliin? Siihen on paljon konsteja, lähes loputtomasti. Mitä enemmän asiaan perehdyin, sen enemmän vaihtoehtoja löytyi. Tuossa vaiheessa en kuitenkaan ollut vielä näkymätön, sen aika tulisi myöhemmin.
Lisää seuraavissa kirjoituksissa...
perjantai 9. toukokuuta 2014
Pidä huoli omista asioistasi
Oli kaunis kesäpäivä. Kesäkioskini myyntiluukulle asteli joukko miehiä ja yksi heistä kysyi kuka olen. Ihmettelin outoa kysymystä ja katselin miehiä. Yleensä kyselijät ensin esittelevät itsensä, siten saa keskustelun paremmin aikaiseksi. Kaksi miehistä tuli sisään kioskin sivuovesta ja toinen luki papereista nimeni, kysyen olenko sama henkilö. Kyllä olen, vastasin. Olen lääninvouti, siis johtava ulosottoviranomainen, toinen miehistä sanoi. Asia selvä, vastasin ihmetellen.
Mietin, että mitähän nyt tuleman pitää. Sillä välin ulkona olevat miehet mittailivat katsellaan kioskiani ja keskustelivat jotain mitä en kuullut. Tämä kioski on nyt takavarikoitu ulosoton toimesta, totesi johtava ulosottoviranomainen. Nimi alle tuohon paperiin, hän jatkoi. Olin ihmeissäni ja ajatukseni löi tyhjää, yritin päästä jyvälle mitä nyt oikein tapahtuu. Kioskivaunu oli itse rakennettu ja sen rahallinen arvo oli lähinnä siinä, että sillä sai muutaman satasen (oli markka-aika) päivittäin myyntiä aikaiseksi mahdollisia asiakkaita palvellen, kun jaksoi olla ahkera. Tämä oli kuitenkin minulle erittäin tärkeä asia siinä elämäntilanteessa. Kioskin pyörittäminen. Se piti ajatukseni työnteossa ja loi samalla uskoa tulevaan. Kyllä tästä vielä noustaan, ajattelin usein kioskia aamuisin avatessani.
Oikeudenkäynnissä saamani tuomio, tuo jättimäinen korvaussumma, paisui ulosotossa ja kasvoi korkoa korolle. En asialle voinut tehdä juuri mitään. Satunnaisia lyhennyksiä silloin tällöin, joista ei ollut mitään hyötyä jatkuvasti kasvavan velkasumman suhteen. Yritin kuitenkin kovasti ja elätin jopa perheeni, olin päässyt pois sosiaaliturvakierteestä johon ajauduin heti oikeudenkäynnin jälkeen. Tämä ei kuitenkaan sopinut yhteiskunnallemme.
Takaisin tuohon päivään ja kioskille, miehet siis ottivat kioskin haltuun. Uusi lukko ovelle ja "takavarikoitu" paperilappunen kylkeen. Yksi heistä otti päiväkassan mukaan ja siitä lähdettiin sitten paikalliselle ulosottotoimistolle. Sain heiltä sentään kyydin, mentiin oikein hienosti kahden auton letkassa. Miehiä oli yhteensä viisi, laskin mielessäni. Melko kallista toimintaa yhteiskunnalle. Tarvittiinko tuohon tilanteeseen noin monta miestä ja he tulivat läänin pääkaupungista saakka. Ehkä he halusivat vain näyttää voimansa, tai jotain muuta. En ymmärtänyt.
Ulosottovirastolla täyteltiin paperilappusia ja sieltä matka jatkui kotiini. Asuin yksin pienessä vuokrakaksiossa. Kaiken tapahtuneen jälkeen elin siis asumuserossa vaimostani. Kotiini lähdettiin joukolla, kaksi autoa ja viisi virkamiestä sekä tietysti minä. Kyseessä olisi kotietsintä, jälleen. Aloin pikku hiljaa ymmärtämään mistä on kyse. Herra johtava lääninvouti etsi ulosmitattavaa rahaa. Olihan ulosotossa oleva velkani satoja tuhansia markkoja, siihen aikaan todella suuri summa.
Saavuimme kotini parkkipaikalle. Kaikki miehet nousivat autoista ja lähdimme kohti kerrostalon alaovea. Siinä vaiheessa kysyin miehiltä, että onko tämä nyt hieman ylimitoitettu operaatio. Tarvitseeko tuonne ylös mennä näin suurella porukalla? Kerroin myös, että asunto on melko pieni. Pidä huoli omista asioista, oli vastaus. Sillä hetkellä mietin, että sitähän minä olen yrittänyt tehdä - pitää huolen omista asioistani! Mutta ei, se ei sovi yhteiskunnallemme, joku muu haluaa pitää huolen asioistani.
Kipusimme rappuset ylös ja pääsimme ovelleni. Ovi auki, kuului käsky. Tuossa vaiheessa minua hieman hymyilytti, yritin kuitenkin pitää pokkani ja olla asiallinen. Odota tässä ovella, kuului jälleen käsky. Yksi miehistä jäi eteiseen minua vahtimaan. Meni noin viisi sekuntia kun tuli uusi käsky, sisään sieltä. Selvä, ajattelin. Täälläkö sinä asut, oli seuraava kysymys. Näin on, vastasin. Miehet olivat sisällä ja ehtineet jo tutustua asuntooni, mutta ajattelin esitellä kotini, kuten hyviin tapoihin kuuluu.
Täällä minä nukun, näytin makuuhuonetta, jossa oli vain yksi patja petivaatteineen lattialla. Tässä minä ruokailen, näytin keittiön pöytää ja kahta tuolia. Ja tuossa on televisiotaso, jonka päällä oli telkkari mutta sen olen rahapulassa myynyt. Ja kerroin, että eihän minulla ollut edes televisiolupaa, joten sen katsominen olisi ollut laitonta. Johtava lääninvouti katsoi minua vihaisena. Minä yritin pidätellä hymyäni. Lääninvoudin neljä tutkijaa katselivat toisiaan ja pyörittelivät silmiään. Tätä minä pihalla tarkoitin, kun kysyin, että olisiko tämä nyt hieman ylimitoitettu operaatio? Kodissani oli patja, pöytä, kaksi tuolia, tv-taso, ruokailuvälineet ja vaatteeni sekä läjä postia eteisen lattialla. Ei juurikaan muuta. Kotietsintä oli suoritettu melko nopeasti, olihan heitä viisi miestä sitä suorittamassa. Yksi katsoi patjan alle ja toinen kurkkasi kylpyhuoneesen, jossa ei ollut edes suihkuverhoa. Kaksi toimetonta tutkijaa vain pyöritteli silmiään. Päähän otti ja kovasti, sen näki jo kaukaa. Tutkittiin suuren maailman tyyliin, tuli mieleeni, kuten elokuvissa. Minua hymyilytti.
Sieltä lähdimme takaisin ulosottovirastolle ja pariksi päiväksi putkaan, jälleen. Johtava lääninvouti oli sitä mieltä, että jostain on nyt rahaa löydyttävä ja sillä siisti. Olihan velkani ulosottoon niin suuri. Yritin kyllä kertoa, että summa on täysin päästä keksitty, eikä sellaisia rahoja ole ollut koskaan eikä missään. Tämä ei kuitenkaan hänelle kelvannut. Rahaa oli löydyttävä, joten tutkijat etsivät kaikkialta. Vaimoni asunto tutkittiin ja tällä kertaa myös äitini asunto. Tuloksetta. Ihmettelin kuinka täysin keksitty rahasumma, rivi numeroita ja kirjaimia paperilla, voisi päätyä jonkun asuntoon ja löytyä sieltä. Tämä ei taida onnistua edes maailman parhaalta taikurilta.
Toki tämä operaatio tuotti valtiolle yli 200 markkaa käteistä, suurimmaksi osaksi kolikoita, joka oli kioskin käteiskassa. Korjaan, operaatio meinasi tuottaa, löytyi nimittäin joku pykälä jonka mukaan tuo raha piti antaa minulle takaisin, koska se oli ainut rahavarani. Tuossa tilanteessa minua ei saanutkaan heittää ulos putkasta täysin rahattomana. Joku ulosoton suojaosuus, mikäli oikein ymmärsin.
Minulle oltiin vihaisia. Miehet olivat vuokseni ravanneet ympäri kyliä pari päivää ja täysin tuloksetta. Kerroin, että en ollut heitä kutsunut ja mielummin jättäisin tämmöiset väliin. Pidä huoli omista asioistasi, oli jälleen käsky. Selvä, pidetään. Minua alkoi jo ärsyttämään ja tulisin kyllä pitämään huolen omista asioistani. Tämä alkoi jo iskostumaan päähäni. En vain tuolloin vielä tiennyt kuinka ja mitenkä.
Kioskini kuitenkiin takavarikoitiin, oli jälleen uusi pulma edessä.
Lisää seuraavissa kirjoituksissa...
Mietin, että mitähän nyt tuleman pitää. Sillä välin ulkona olevat miehet mittailivat katsellaan kioskiani ja keskustelivat jotain mitä en kuullut. Tämä kioski on nyt takavarikoitu ulosoton toimesta, totesi johtava ulosottoviranomainen. Nimi alle tuohon paperiin, hän jatkoi. Olin ihmeissäni ja ajatukseni löi tyhjää, yritin päästä jyvälle mitä nyt oikein tapahtuu. Kioskivaunu oli itse rakennettu ja sen rahallinen arvo oli lähinnä siinä, että sillä sai muutaman satasen (oli markka-aika) päivittäin myyntiä aikaiseksi mahdollisia asiakkaita palvellen, kun jaksoi olla ahkera. Tämä oli kuitenkin minulle erittäin tärkeä asia siinä elämäntilanteessa. Kioskin pyörittäminen. Se piti ajatukseni työnteossa ja loi samalla uskoa tulevaan. Kyllä tästä vielä noustaan, ajattelin usein kioskia aamuisin avatessani.
Oikeudenkäynnissä saamani tuomio, tuo jättimäinen korvaussumma, paisui ulosotossa ja kasvoi korkoa korolle. En asialle voinut tehdä juuri mitään. Satunnaisia lyhennyksiä silloin tällöin, joista ei ollut mitään hyötyä jatkuvasti kasvavan velkasumman suhteen. Yritin kuitenkin kovasti ja elätin jopa perheeni, olin päässyt pois sosiaaliturvakierteestä johon ajauduin heti oikeudenkäynnin jälkeen. Tämä ei kuitenkaan sopinut yhteiskunnallemme.
Takaisin tuohon päivään ja kioskille, miehet siis ottivat kioskin haltuun. Uusi lukko ovelle ja "takavarikoitu" paperilappunen kylkeen. Yksi heistä otti päiväkassan mukaan ja siitä lähdettiin sitten paikalliselle ulosottotoimistolle. Sain heiltä sentään kyydin, mentiin oikein hienosti kahden auton letkassa. Miehiä oli yhteensä viisi, laskin mielessäni. Melko kallista toimintaa yhteiskunnalle. Tarvittiinko tuohon tilanteeseen noin monta miestä ja he tulivat läänin pääkaupungista saakka. Ehkä he halusivat vain näyttää voimansa, tai jotain muuta. En ymmärtänyt.
Ulosottovirastolla täyteltiin paperilappusia ja sieltä matka jatkui kotiini. Asuin yksin pienessä vuokrakaksiossa. Kaiken tapahtuneen jälkeen elin siis asumuserossa vaimostani. Kotiini lähdettiin joukolla, kaksi autoa ja viisi virkamiestä sekä tietysti minä. Kyseessä olisi kotietsintä, jälleen. Aloin pikku hiljaa ymmärtämään mistä on kyse. Herra johtava lääninvouti etsi ulosmitattavaa rahaa. Olihan ulosotossa oleva velkani satoja tuhansia markkoja, siihen aikaan todella suuri summa.
Saavuimme kotini parkkipaikalle. Kaikki miehet nousivat autoista ja lähdimme kohti kerrostalon alaovea. Siinä vaiheessa kysyin miehiltä, että onko tämä nyt hieman ylimitoitettu operaatio. Tarvitseeko tuonne ylös mennä näin suurella porukalla? Kerroin myös, että asunto on melko pieni. Pidä huoli omista asioista, oli vastaus. Sillä hetkellä mietin, että sitähän minä olen yrittänyt tehdä - pitää huolen omista asioistani! Mutta ei, se ei sovi yhteiskunnallemme, joku muu haluaa pitää huolen asioistani.
Kipusimme rappuset ylös ja pääsimme ovelleni. Ovi auki, kuului käsky. Tuossa vaiheessa minua hieman hymyilytti, yritin kuitenkin pitää pokkani ja olla asiallinen. Odota tässä ovella, kuului jälleen käsky. Yksi miehistä jäi eteiseen minua vahtimaan. Meni noin viisi sekuntia kun tuli uusi käsky, sisään sieltä. Selvä, ajattelin. Täälläkö sinä asut, oli seuraava kysymys. Näin on, vastasin. Miehet olivat sisällä ja ehtineet jo tutustua asuntooni, mutta ajattelin esitellä kotini, kuten hyviin tapoihin kuuluu.
Täällä minä nukun, näytin makuuhuonetta, jossa oli vain yksi patja petivaatteineen lattialla. Tässä minä ruokailen, näytin keittiön pöytää ja kahta tuolia. Ja tuossa on televisiotaso, jonka päällä oli telkkari mutta sen olen rahapulassa myynyt. Ja kerroin, että eihän minulla ollut edes televisiolupaa, joten sen katsominen olisi ollut laitonta. Johtava lääninvouti katsoi minua vihaisena. Minä yritin pidätellä hymyäni. Lääninvoudin neljä tutkijaa katselivat toisiaan ja pyörittelivät silmiään. Tätä minä pihalla tarkoitin, kun kysyin, että olisiko tämä nyt hieman ylimitoitettu operaatio? Kodissani oli patja, pöytä, kaksi tuolia, tv-taso, ruokailuvälineet ja vaatteeni sekä läjä postia eteisen lattialla. Ei juurikaan muuta. Kotietsintä oli suoritettu melko nopeasti, olihan heitä viisi miestä sitä suorittamassa. Yksi katsoi patjan alle ja toinen kurkkasi kylpyhuoneesen, jossa ei ollut edes suihkuverhoa. Kaksi toimetonta tutkijaa vain pyöritteli silmiään. Päähän otti ja kovasti, sen näki jo kaukaa. Tutkittiin suuren maailman tyyliin, tuli mieleeni, kuten elokuvissa. Minua hymyilytti.
Sieltä lähdimme takaisin ulosottovirastolle ja pariksi päiväksi putkaan, jälleen. Johtava lääninvouti oli sitä mieltä, että jostain on nyt rahaa löydyttävä ja sillä siisti. Olihan velkani ulosottoon niin suuri. Yritin kyllä kertoa, että summa on täysin päästä keksitty, eikä sellaisia rahoja ole ollut koskaan eikä missään. Tämä ei kuitenkaan hänelle kelvannut. Rahaa oli löydyttävä, joten tutkijat etsivät kaikkialta. Vaimoni asunto tutkittiin ja tällä kertaa myös äitini asunto. Tuloksetta. Ihmettelin kuinka täysin keksitty rahasumma, rivi numeroita ja kirjaimia paperilla, voisi päätyä jonkun asuntoon ja löytyä sieltä. Tämä ei taida onnistua edes maailman parhaalta taikurilta.
Toki tämä operaatio tuotti valtiolle yli 200 markkaa käteistä, suurimmaksi osaksi kolikoita, joka oli kioskin käteiskassa. Korjaan, operaatio meinasi tuottaa, löytyi nimittäin joku pykälä jonka mukaan tuo raha piti antaa minulle takaisin, koska se oli ainut rahavarani. Tuossa tilanteessa minua ei saanutkaan heittää ulos putkasta täysin rahattomana. Joku ulosoton suojaosuus, mikäli oikein ymmärsin.
Minulle oltiin vihaisia. Miehet olivat vuokseni ravanneet ympäri kyliä pari päivää ja täysin tuloksetta. Kerroin, että en ollut heitä kutsunut ja mielummin jättäisin tämmöiset väliin. Pidä huoli omista asioistasi, oli jälleen käsky. Selvä, pidetään. Minua alkoi jo ärsyttämään ja tulisin kyllä pitämään huolen omista asioistani. Tämä alkoi jo iskostumaan päähäni. En vain tuolloin vielä tiennyt kuinka ja mitenkä.
Kioskini kuitenkiin takavarikoitiin, oli jälleen uusi pulma edessä.
Lisää seuraavissa kirjoituksissa...
torstai 8. toukokuuta 2014
Merkitty mies
Oikeudenkäynti oli nopea. Siellä minulta ei kyselty juuri mitään, olin siellä ikään kuin kuunteluoppilaana. Syyttäjä vaati minulle tuomiota peitellystä osingonjaosta. Lähinnä ihmettelin kuinka se olisi tapahtunut ja millä rahalla? Yhtiöllä ei mennyt koskaan niin hyvin, että osinkoja olisi voinut jakaa. Mieleeni tuli, että täytyi vain keksiä joku termi jolla minulle saadaan syyte ja tuomio aikaiseksi.
Syyttäjä perusti vaatimuksensa yhtiön tilitapahtumiin. Todisteiksi ja perusteluiksi hän esitti yhtiön tiliotteita, jotka hän oli hankkinut pankista. Se oli mielestäni erikoista. Tiliotteista näkyi mistä rahaa oli tullut, mutta myös se mihin raha oli mennyt. Tuloja myyntitapahtumista ja menot yhtiön laskuihin. Ei yhtään epämääräistä maksua, jonka olisi voinut tulkita siirroksi verottajan ulottumattomiin tms.
Yrityksen uusi omistaja oli hukannut yhtiön vaihto-omaisuuden ja tuhonnut kirjanpidon, joten kirjanpitomateriaalia ei sen enempää oikeudessa käsitelty. Syyttäjä totesi vain, että näin paljon yritykseen on tullut rahaa ja kuitteja menoista ei ollut esittää, joten hänen mielestä tulot ovat suurimmaksi osaksi liikevoittoa. Tilitapahtumista kelpasi vain tulopuoli, mutta menoja ei kuittien puuttumisen vuoksi hänen mielestä juuri ollutkaan. Ei muuten ollut kuitteja tuloistakaan, mutta tulot hän hyväksyi ilman tositteita. Olin siis omistanut melkoisen rahantekokoneen, sellaisen haluaisin omistaa myös tänä päivänä. Liikevaihto lähes puhdasta voittoa, täydellinen firma. Miksi sellaisesta edes eroon kukaan haluaisi?
Oikeudenkäynti kesti kaikkiaan vain pari tuntia. Kiistin syyllisyyteni. Lyhyesti virsi kaunis. Jäimme odottelemaan oikeuden päätöstä. Päätös tuli aikanaan. Olin syyllinen ja sain rangaistuksen, niinpä tietysti. Istuin asianajajani huoneessa ja hän selvensi minulle saamaani tuomiota.
Tunsin olevani nalkissa ja tuosta hetkestä olenkin kertonut jo aiemmassa kirjoituksessa.
Olin siis merkitty mies. Leima otsassa. Ulosotossa ja varaton. Ei näyttänyt hyvältä, ei todellakaan. Tilanne ahdisti minua ja olin todella masentunut. Olin myös ajautuneet asumuseroon vaimostani. Kolmas lapsikin oli jo syntynyt. Vaimoni jäi asumaan lasten kanssa ja minä muutin heistä erilleen.
Tuomion jälkeisen masennuksen hellitettyä otettaan olin kuitenkin jo uuden bisneksen kimpussa. Päätin hankkia elannon erillään asuvalle perheelleni pyörittämällä pientä kesäkioskia. Tietysti samalla toivoin avio- ja perheonnemme vielä palautuvan ennalleen tai jopa paremmaksi. Kioskin päivämyynnit olivat muutamia satoja markkoja, joten ei mikään kultakaivos. Sillä pystyin kuitenkin hankkimaan pienen toimeentulon ja elättämään perheeni. Tämä ei kuitenkaan sopinut yhteiskunnallemme. Ulosottomies alkoi "häiritä" elämääni lähes viikottain. Olihan minulle tuomittu suuri verovelka siirtynyt jo ulosoton piiriin. En sitä tietenkään pystynyt maksamaan ja ahdisteluni ulosoton toimesta sai uusia jännittäviä piirteitä.
Kukaan ei tuntunut ymmärtävän, että minun olisi jotenkin elettävä tämä ainutlaatuinen elämä loppuun asti. Tuntui siltä, että viranomaistaho olisi kaikkein tyytyväisin, jos en tekisi mitään. Olisin vain ja odottaisin milloin elämä loppuu. Olinhan valtiolle suuren, syyttäjän omasta päästä keksimän, summan velkaa. Voiko pahempaa rikosta Suomessa olla?
Ilmeisesti olen liian uppiniskainen. En voinut tyytyä kohtalooni. Ajattelin, että on ihan sama olenko velkaa valtiolle 300 tuhatta markkaa vai 3 miljonaa markkaa (tai euroa). Hällä väliä, ihan sama. Kumpaakaan en pystyisi maksamaan. Osallistumiseni yhteiskuntaan veronmaksajana oli saavuttamassa päätepisteen. Lähtölaskenta näkymättömyyteen oli alkanut.
Lisää seuraavissa kirjoituksissa.
Syyttäjä perusti vaatimuksensa yhtiön tilitapahtumiin. Todisteiksi ja perusteluiksi hän esitti yhtiön tiliotteita, jotka hän oli hankkinut pankista. Se oli mielestäni erikoista. Tiliotteista näkyi mistä rahaa oli tullut, mutta myös se mihin raha oli mennyt. Tuloja myyntitapahtumista ja menot yhtiön laskuihin. Ei yhtään epämääräistä maksua, jonka olisi voinut tulkita siirroksi verottajan ulottumattomiin tms.
Yrityksen uusi omistaja oli hukannut yhtiön vaihto-omaisuuden ja tuhonnut kirjanpidon, joten kirjanpitomateriaalia ei sen enempää oikeudessa käsitelty. Syyttäjä totesi vain, että näin paljon yritykseen on tullut rahaa ja kuitteja menoista ei ollut esittää, joten hänen mielestä tulot ovat suurimmaksi osaksi liikevoittoa. Tilitapahtumista kelpasi vain tulopuoli, mutta menoja ei kuittien puuttumisen vuoksi hänen mielestä juuri ollutkaan. Ei muuten ollut kuitteja tuloistakaan, mutta tulot hän hyväksyi ilman tositteita. Olin siis omistanut melkoisen rahantekokoneen, sellaisen haluaisin omistaa myös tänä päivänä. Liikevaihto lähes puhdasta voittoa, täydellinen firma. Miksi sellaisesta edes eroon kukaan haluaisi?
Oikeudenkäynti kesti kaikkiaan vain pari tuntia. Kiistin syyllisyyteni. Lyhyesti virsi kaunis. Jäimme odottelemaan oikeuden päätöstä. Päätös tuli aikanaan. Olin syyllinen ja sain rangaistuksen, niinpä tietysti. Istuin asianajajani huoneessa ja hän selvensi minulle saamaani tuomiota.
Tunsin olevani nalkissa ja tuosta hetkestä olenkin kertonut jo aiemmassa kirjoituksessa.
Olin siis merkitty mies. Leima otsassa. Ulosotossa ja varaton. Ei näyttänyt hyvältä, ei todellakaan. Tilanne ahdisti minua ja olin todella masentunut. Olin myös ajautuneet asumuseroon vaimostani. Kolmas lapsikin oli jo syntynyt. Vaimoni jäi asumaan lasten kanssa ja minä muutin heistä erilleen.
Tuomion jälkeisen masennuksen hellitettyä otettaan olin kuitenkin jo uuden bisneksen kimpussa. Päätin hankkia elannon erillään asuvalle perheelleni pyörittämällä pientä kesäkioskia. Tietysti samalla toivoin avio- ja perheonnemme vielä palautuvan ennalleen tai jopa paremmaksi. Kioskin päivämyynnit olivat muutamia satoja markkoja, joten ei mikään kultakaivos. Sillä pystyin kuitenkin hankkimaan pienen toimeentulon ja elättämään perheeni. Tämä ei kuitenkaan sopinut yhteiskunnallemme. Ulosottomies alkoi "häiritä" elämääni lähes viikottain. Olihan minulle tuomittu suuri verovelka siirtynyt jo ulosoton piiriin. En sitä tietenkään pystynyt maksamaan ja ahdisteluni ulosoton toimesta sai uusia jännittäviä piirteitä.
Kukaan ei tuntunut ymmärtävän, että minun olisi jotenkin elettävä tämä ainutlaatuinen elämä loppuun asti. Tuntui siltä, että viranomaistaho olisi kaikkein tyytyväisin, jos en tekisi mitään. Olisin vain ja odottaisin milloin elämä loppuu. Olinhan valtiolle suuren, syyttäjän omasta päästä keksimän, summan velkaa. Voiko pahempaa rikosta Suomessa olla?
Ilmeisesti olen liian uppiniskainen. En voinut tyytyä kohtalooni. Ajattelin, että on ihan sama olenko velkaa valtiolle 300 tuhatta markkaa vai 3 miljonaa markkaa (tai euroa). Hällä väliä, ihan sama. Kumpaakaan en pystyisi maksamaan. Osallistumiseni yhteiskuntaan veronmaksajana oli saavuttamassa päätepisteen. Lähtölaskenta näkymättömyyteen oli alkanut.
Lisää seuraavissa kirjoituksissa.
keskiviikko 7. toukokuuta 2014
Pidätys
Olin siis joutunut keskusrikospoliisin kuultavaksi paikalliselle poliisilaitokselle. Kysymys oli tuosta myymästäni yhtiöstä. Olin suorittanut yhtiöllä maahantuontia ja niihin aikoihin maksettiin joistain tuontielintarvikkeista valmisteveroja. Yhtiön rahat olivat loppuneet ja kaikkia veroja ei oltu maksettu, joten valtio kaipaili suorituksia. Niinpä tullihallitus oli tehnyt asiasta tutkintapyynnön ja KRP lähti asialle, todellisen suurrikollisen perään. Toki, olihan kyse muutamasta kymppitonnista, siis markkoina.
Kuulusteluissa kerroin, että olen myynyt yhtiön puoli vuotta aiemmin, enkä sen myöhemmistä vaiheista sen enempää tiedä. Kaikki yrityksen posti on ohjattu uudelle omistajalle. Pystyin kommentoimaan asioita vain ajalta jolloin yhtiön omistin. Hyvin yksinkertaista. Kerroin, että minulla on yhtiön kauppakirjat kotona ja olen luovuttanut myyntihetkellä yhtiön koko omaisuuden uudelle omistajalle. Yhtiön ostaja oli haettu kuultavaksi viereiseen huoneeseen. En sitä tietenkään silloin tiennyt. Uusi omistaja kertoi asioista omalta osaltaan.
Poliisia kiinnosti kovasti kuinka kohtuullista liikevaihtoa tekevä yritys on myyty niinkin halvalla kuin 200 markkaa. Kerroin, että minusta se oli hyvä hinta, koska yrityksellä oli myös vastattavia velkoja varastojen lisäksi. Mielestäni yrityksen arvo oli myyntihetkellä negatiivinen ja maksettu hinta oli jopa yli odotusten. Summa on pieni, se on totta, mutta kuka olisi maksanut velkaisesta yrityksestä suuremman summan? Juuri näin, ei kukaan.
Rikospoliisi halusi tutkittavaksi yhtiön kirjanpidon, jota minulla ei enää tietenkään ollut. Olin sen pois luovuttanut. Niinpä minut laitettiin säilöön (putkaan) odottamaan kirjanpidon hakemista. Jälkeenpäin selvisi, että sillä välin poliisin iskuryhmät olivat tehneet kotietsintöjä niin meillä kotona, kuin lähisukulaisteni luona. Täysin turhaan. Kuten kerroin, olin kirjanpidon luovuttanut pois. Siinä meni kolme päivää pidätettynä, meneehän se aika sitenkin. Ruoka tarjoiltiin kolme kertaa päivässä. Välillä minulta kyseltiin jotakin, mutta suurimman osan ajasta lueskelin kirjoja, joita putkavahti minulle ystävällisesti toimitti. Viimein vapaus koitti ja jäin odottelemaan mitä tuleman pitää.
Myöhemmin selvisi, että tuo pidätysaika oli aivan turhaa, ehkä jonkinlaista painostamista viranomaisten taholta. Minusta se ei kuitenkaan tuntunut miltään, joten siinä mielessä se ei kyllä vastannut mahdollista tarkoitustaan. Yhtiön uusi omistaja oli kertonut jo ensimmäisessä kuulustelussa, että hän lämmitti takkaa kirjanpitopapereilla, oli kuulemma puut vähissä ja talossa viileetä. Niitä papereita oli siis aivan turhaa hakea kotietsinnöillä, mutta eihän tutkiva poliisi sitä tietenkään halunnut uskoa. Turhaa työtä. Myös yhtiön vaihto-omaisuus oli jatkanut matkaa. Kaikki firman omaisuus oli uuden omistajan toimesta myyty ja rahat humputeltu, olihan aikaa kulunut jo puoli vuotta. Tämäkin oli hyvin yksinkertaista ymmärtää, mutta poliisi halusi tutkia. Turhaa työtä, jälleen.
Pikku hiljaa selvisi, että yhtiön uusi omistaja ei ollut tehnyt tarvittavia rekisterimerkintöjä, joten yhtiö oli edelleen minun, tavallaan. Yhtiön kauppakirjoissa lukee, että ostaja tekee välittömästi kaupan jälkeen tarvittavat rekisterimerkinnät ja siirtää yhtiön omiin nimiinsä. Ei muuten tehnyt. Tuohon aikaan ei ollut nettijärjestelmiä, josta asian olisi voinut tarkistaa yhdellä vilkaisulla. Myöhemmin kävin itse kauppakirjojen kanssa kaupparekisterissä tekemässä nuo merkinnät, olin kuitenkin puoli vuotta myöhässä. Vahinko oli jo tapahtunut. Yhtiölle oli tullut maksuhäiriöitä ja viranomaisrekisterin mukaan olin sen omistaja ja toimitusjohtaja. Niinpä sain myös itse luottohäiriömerkinnän. Tämän jälkeen joutui sanomaan "hei hei" visa-kortille ja muille luottoherkuille, jos niitä voi herkuiksi sanoa. Tämä oli kuitenkin vain alkua, varsinaiset ongelmat olivat vasta tulossa.
Selvisi, että syyttäjä todennäköisesti haluaa nostaa syytteitä tapahtuneista ja tulen joutumaan käräjille. Se olisikin uusi kokemus. Sitähän se elämä on, uusia kokemuksia. Kuulusteluepisodin ja oikeudenkäynnin välissä aikaa kului pari vuotta. Tilanne oli hyvin hämmentävä, myös ulosottoviranomaisille. Yhtiötä haluttiin konkurssiin, mutta kukaan ei halunnut olla sen omistaja. Olin yhtiön myynyt ja siirtänyt sen pois nimistäni, mutta uusi omistaja ei ollut sitä ottanut vastaan. Ulosottovirasto totesi yhtiön varattomaksi ja kaiken varalta myös minut, olinhan ollut yhtiön omistaja. Melko erikoinen tilanne. Minut todettiin varattomaksi, koska minulla ei ollut rahaa maksaa tuon yhtiön laskuja. Pankkivelkoja yhtiöllä ei ollut. Pääasiallinen velkoja oli verottaja, siis valtio. Kaikki bisnes oli tehty tulorahoituksella. Sain olla ulosotolta kuitenkin melko rauhassa, koska asioista olisi mahdollisesti tulossa oikeudenkäynti. Noin kerran vuodessa jouduin selvittämään mitä tein ja oliko varallisuuteni tällä välin kasvanut, ei ollut.
Mahdollista oikeudenkäyntiä odotellessa tein satunnaisia bisneksiä. Sen verran, että sain laskut joten kuten maksettua ja ruokaa perheelle. Mitään pitkäjänteistä en pystynyt aloittamaan. Uskoin kuitenkin, että tuon oikeudenkäynnin jälkeen päällä oleva ahdistus helpottaisi ja asiat alkaisivat jälleen rullaamaan paremmin. En mielestäni ollut syyllistynyt mihinkään väärään, ainakaan mihinkään vakavaan. Yritin miettiä ja keksiä mistä minut edes voitaisiin tuomita. Ehkä minut tuomittaisiin tyhmyydestä? Ehkä saisin sakkotuomion, ikään kuin näpäytyksenä. Olin väärässä.
Voiko rahattomuudesta saada oikeudessa tuomion? Onko se edes rikos? Siis se, että raha loppuu. Mielestäni ei. Joskus se vain loppuu. Suomen valtiollakin on luultavasti rahat loppunut, koska lisää lainataan joka vuosi - useampi miljardi. Ei ole valtion johto, eikä kallispalkkaiset ekonomit sen viisaampia kuin minä. Ainakaan lopputuloksesta päätellen. Saavatko he rahan loppumisesta tuomion, luultavasti ei. Minä sain. Olinhan kansalainen jota voi ja täytyy kyykyttää. Valitettavasti, siis yhteiskunnan kannalta valitettavasti, minä en istunut tähän kyykytysmuottiin, vaan tein myöhemmin omat ratkaisuni.
Lisää seuraavissa kirjoituksissa...
Kuulusteluissa kerroin, että olen myynyt yhtiön puoli vuotta aiemmin, enkä sen myöhemmistä vaiheista sen enempää tiedä. Kaikki yrityksen posti on ohjattu uudelle omistajalle. Pystyin kommentoimaan asioita vain ajalta jolloin yhtiön omistin. Hyvin yksinkertaista. Kerroin, että minulla on yhtiön kauppakirjat kotona ja olen luovuttanut myyntihetkellä yhtiön koko omaisuuden uudelle omistajalle. Yhtiön ostaja oli haettu kuultavaksi viereiseen huoneeseen. En sitä tietenkään silloin tiennyt. Uusi omistaja kertoi asioista omalta osaltaan.
Poliisia kiinnosti kovasti kuinka kohtuullista liikevaihtoa tekevä yritys on myyty niinkin halvalla kuin 200 markkaa. Kerroin, että minusta se oli hyvä hinta, koska yrityksellä oli myös vastattavia velkoja varastojen lisäksi. Mielestäni yrityksen arvo oli myyntihetkellä negatiivinen ja maksettu hinta oli jopa yli odotusten. Summa on pieni, se on totta, mutta kuka olisi maksanut velkaisesta yrityksestä suuremman summan? Juuri näin, ei kukaan.
Rikospoliisi halusi tutkittavaksi yhtiön kirjanpidon, jota minulla ei enää tietenkään ollut. Olin sen pois luovuttanut. Niinpä minut laitettiin säilöön (putkaan) odottamaan kirjanpidon hakemista. Jälkeenpäin selvisi, että sillä välin poliisin iskuryhmät olivat tehneet kotietsintöjä niin meillä kotona, kuin lähisukulaisteni luona. Täysin turhaan. Kuten kerroin, olin kirjanpidon luovuttanut pois. Siinä meni kolme päivää pidätettynä, meneehän se aika sitenkin. Ruoka tarjoiltiin kolme kertaa päivässä. Välillä minulta kyseltiin jotakin, mutta suurimman osan ajasta lueskelin kirjoja, joita putkavahti minulle ystävällisesti toimitti. Viimein vapaus koitti ja jäin odottelemaan mitä tuleman pitää.
Myöhemmin selvisi, että tuo pidätysaika oli aivan turhaa, ehkä jonkinlaista painostamista viranomaisten taholta. Minusta se ei kuitenkaan tuntunut miltään, joten siinä mielessä se ei kyllä vastannut mahdollista tarkoitustaan. Yhtiön uusi omistaja oli kertonut jo ensimmäisessä kuulustelussa, että hän lämmitti takkaa kirjanpitopapereilla, oli kuulemma puut vähissä ja talossa viileetä. Niitä papereita oli siis aivan turhaa hakea kotietsinnöillä, mutta eihän tutkiva poliisi sitä tietenkään halunnut uskoa. Turhaa työtä. Myös yhtiön vaihto-omaisuus oli jatkanut matkaa. Kaikki firman omaisuus oli uuden omistajan toimesta myyty ja rahat humputeltu, olihan aikaa kulunut jo puoli vuotta. Tämäkin oli hyvin yksinkertaista ymmärtää, mutta poliisi halusi tutkia. Turhaa työtä, jälleen.
Pikku hiljaa selvisi, että yhtiön uusi omistaja ei ollut tehnyt tarvittavia rekisterimerkintöjä, joten yhtiö oli edelleen minun, tavallaan. Yhtiön kauppakirjoissa lukee, että ostaja tekee välittömästi kaupan jälkeen tarvittavat rekisterimerkinnät ja siirtää yhtiön omiin nimiinsä. Ei muuten tehnyt. Tuohon aikaan ei ollut nettijärjestelmiä, josta asian olisi voinut tarkistaa yhdellä vilkaisulla. Myöhemmin kävin itse kauppakirjojen kanssa kaupparekisterissä tekemässä nuo merkinnät, olin kuitenkin puoli vuotta myöhässä. Vahinko oli jo tapahtunut. Yhtiölle oli tullut maksuhäiriöitä ja viranomaisrekisterin mukaan olin sen omistaja ja toimitusjohtaja. Niinpä sain myös itse luottohäiriömerkinnän. Tämän jälkeen joutui sanomaan "hei hei" visa-kortille ja muille luottoherkuille, jos niitä voi herkuiksi sanoa. Tämä oli kuitenkin vain alkua, varsinaiset ongelmat olivat vasta tulossa.
Selvisi, että syyttäjä todennäköisesti haluaa nostaa syytteitä tapahtuneista ja tulen joutumaan käräjille. Se olisikin uusi kokemus. Sitähän se elämä on, uusia kokemuksia. Kuulusteluepisodin ja oikeudenkäynnin välissä aikaa kului pari vuotta. Tilanne oli hyvin hämmentävä, myös ulosottoviranomaisille. Yhtiötä haluttiin konkurssiin, mutta kukaan ei halunnut olla sen omistaja. Olin yhtiön myynyt ja siirtänyt sen pois nimistäni, mutta uusi omistaja ei ollut sitä ottanut vastaan. Ulosottovirasto totesi yhtiön varattomaksi ja kaiken varalta myös minut, olinhan ollut yhtiön omistaja. Melko erikoinen tilanne. Minut todettiin varattomaksi, koska minulla ei ollut rahaa maksaa tuon yhtiön laskuja. Pankkivelkoja yhtiöllä ei ollut. Pääasiallinen velkoja oli verottaja, siis valtio. Kaikki bisnes oli tehty tulorahoituksella. Sain olla ulosotolta kuitenkin melko rauhassa, koska asioista olisi mahdollisesti tulossa oikeudenkäynti. Noin kerran vuodessa jouduin selvittämään mitä tein ja oliko varallisuuteni tällä välin kasvanut, ei ollut.
Mahdollista oikeudenkäyntiä odotellessa tein satunnaisia bisneksiä. Sen verran, että sain laskut joten kuten maksettua ja ruokaa perheelle. Mitään pitkäjänteistä en pystynyt aloittamaan. Uskoin kuitenkin, että tuon oikeudenkäynnin jälkeen päällä oleva ahdistus helpottaisi ja asiat alkaisivat jälleen rullaamaan paremmin. En mielestäni ollut syyllistynyt mihinkään väärään, ainakaan mihinkään vakavaan. Yritin miettiä ja keksiä mistä minut edes voitaisiin tuomita. Ehkä minut tuomittaisiin tyhmyydestä? Ehkä saisin sakkotuomion, ikään kuin näpäytyksenä. Olin väärässä.
Voiko rahattomuudesta saada oikeudessa tuomion? Onko se edes rikos? Siis se, että raha loppuu. Mielestäni ei. Joskus se vain loppuu. Suomen valtiollakin on luultavasti rahat loppunut, koska lisää lainataan joka vuosi - useampi miljardi. Ei ole valtion johto, eikä kallispalkkaiset ekonomit sen viisaampia kuin minä. Ainakaan lopputuloksesta päätellen. Saavatko he rahan loppumisesta tuomion, luultavasti ei. Minä sain. Olinhan kansalainen jota voi ja täytyy kyykyttää. Valitettavasti, siis yhteiskunnan kannalta valitettavasti, minä en istunut tähän kyykytysmuottiin, vaan tein myöhemmin omat ratkaisuni.
Lisää seuraavissa kirjoituksissa...
tiistai 6. toukokuuta 2014
Nuoruuden innolla
Kuinka päädytään oikeuden eteen ja saadaan jättimäinen verotuomio ilman, että olisit koskaan ansainnut kyseisiä verotettavia tuloja. Helposti, sanon minä. Ainakin Suomessa. Tyhmyydestä sakotetaan, tämäkin sanonta toimii. Tuolla kertaa sakko oli melko suuri. Vetää jo vertoja miljonäärien ylinopeussakotukselle, joka sekin on mielestäni melko yliampuvaa.
Synnyin 60-luvulla tavalliseen työläisperheeseen. Äitini ja isäni olivat molemmat valtion palkkalistoilla, kuten siihen aikaa varmaan suurin osa kansasta. Isovanhempieni puolelta minuun on luultavasti tarttunut hieman kauppiaan vikaa ja lapsuudessa pääsinkin usein kesätöihin tekemään kauppaa. Näin konkreettisesti kuinka se toimii. Ostat markalla ja myyt kahdella, ei tuntunut mielestäni vaikealta. Käsittelin innolla kassan rahoja ja tein suorakauppaa asiakkaiden kanssa. Tuosta ajasta nautin suuresti ja suorastaan imin kaiken opin itseeni. Minua ei koskaan tarvinnut houkutella töihin, menin sinne ihan oma-aloitteisesti. Joskus jopa pyytämättä.
Olin alle 10-vuotias kun tein ensimmäiset omat "bisnekseni". Ensimmäinen oli se, kun lapsen tarkoilla korvilla kuulin aikuisten puhuvan kuinka kukkakauppiaat tarvitsevat sanomalehdistä tehtyjä paperirullia kukkien käärepaperiksi. Ei muuta kuin toimeksi. Lehtien keräyslaatikot olivat niihin aikoihin ilmestyneet suurimpien kerrostalojen pihoille ja niissä oli monet leikit jo ehditty leikkimään sekä tutkailla mitä ihmeellisempiä lehtiä aikuiset sinne olivat laittaneet. Ei muuta kuin pieni vetokärry perään ja lehtiä hakemaan. Kuljetimme ne kaverini autotalliin, avasimme lehdet, käärimme ne rullalle ja narulla kiinni. Rullat kärriin ja kohti kukkakauppoja. Meitä oli kaksi alle 10-vuotiasta poikaa, varsinaisia myyntitykkejä. Mutta rullat tekivät kauppansa. Kuka kukkakaupan täti olisi voinut olla ostamatta? Kaksi viatonta pikkupoikaa myymässä itse valmistamiaan paperirullia, markalla rulla. Kauppa kävi ja me pyörittiin rahoissa. No, ainakin päästiin karkkikauppaan ilman vanhempien avustuksia. Se oli hienoa aikaa!
Samalta ajalta tulee mieleeni seuraava bisnekseni, olin silloin noin 10-vuotias. Ja taas, tarkoilla korvillani kuulin, kuinka naapurustossamme olevan urheiluvälineliikkeen omistaja tuskaili mainospostien kanssa. Kuinka ne eivät menneet perille, eikä kukaan hoitanut jakelua kunnolla. Kuulin tämän, koska usein leikimme siinä urheiluliikkeen takapihan lastauslaiturilla ja liikkeen omistajista oli tullut meille jo tuttuja. Tämä tapahtui siis 70-luvulla, silloin elämä oli erilaista. Leikkimme ei heitä häirinnyt, joskus tarjoilivat jopa limpparia ja karkkia sinne myymälän takaovelle. Mukavia ihmisiä. No, takaisin mainoslehtisiin, minä siis reippaana poikana ilmoitin heille, että voin hoitaa lehtisten jakelun. Olinhan niitä siinä lastauslaiturilla usein selaillut, joten tiesin mistä on kyse. Kauppias naurahti, että siis kuinka? Ja minä, että kyllä ne lehdet saadaan jaettua, helppo nakki. Vaikka en tietenkään ollut sellaista koskaan tehnyt, olinhan pikkupoika. No, kauppiaalla oli hätä ja lehtiset piti saada jakoon, joten tarjoukseni kelpasi. Ja me tehtiin diili, saisin muutaman pennin lehtiseltä, en muista tarkkaa summaa, jos saan lehdet jaettua. Lehtien jakamisella oli kiire, joten ei muuta kuin kaverien ovikelloja piristelemään ja jakojengi oli pian kasassa. Polkupyörät alle ja mainokset oli jaettu seuraavan päivän iltaan mennessä, olihan kesäloma koulusta. Ei muuta kuin hakemaan kaupiaalta tili kouraan. Sen tein yksin, koska maksoin kavereille vähemmän mitä itse kauppiaalta rahastin. Otin jokaisesta mainoksesta pennin ylimääräistä itselleni, myös niistä jotka kaverini jakoivat. Se oli sitä bisnestä, osta markalla ja myy kahdella. Vastaavasta lehtisten jakamisesta saisi urheiluvälinekauppias tänä päivänä luultavasti tuomion lapsityövoiman käytöstä. Mutta meillä poikasilla oli silloin hauskaa ja tehtiin tiliä. Eikä kyllä kärsitty yhtään. Mainoksia jaoimme useamma kerran, kunnen ne sitten meni postin tms jaeltavaksi.
Tuolta pohjalta ajateltuna ei siis ollut mikään ihme, että jo parikymppisenä minulla oli oikeatkin bisnekset käynnissä. Pääasiassa tavarakauppaa, elintarvikkeilla sekä kulutustavaroilla. Ja tottakai myös maahantuontia, tukkukauppaa. Siten sai paremman myyntikatteen, tosin riskit myös kasvoivat. Suuremmat tavaraerät eivät aina käyneetkään kaupaksi kuten elokuvissa. Joskus olin melkoisessa liemessä, kun rahat oli kiinni jossain, mikä ei mennytkään kaupaksi. Tai tuotteissa oli joku vika, joka vaati jopa takaisinvetoja liikkeistä.
Muutamia vuosia siinä pärjäiltiin kohtuu hyvin. Välillä tuli tappioita ja välillä hyviäkin tuottoja. Ei mitään miljoonia, eikä edes niin paljoa, että olisi voinut syrjään laittaa. Mutta pärjättiin ja pystyin firman sekä perheen laskut maksamaan, myös verot ja muut yhteiskunnalliset maksut. Olin jo mennyt naimisiin ja kaksi lasta oli syntynyt. Jossain vaiheessa alkoi tummia pilviä kerääntymään ylleni. Muutama kauppa meni pieleen. Tavaraa jäi käsiin ja eräs suurempi elintarvike-erä oli mennyt pilalle. Olin sen maksanut jo ulkomaille ja myyjä pysyi väitteessään, että olin sen itse pilannut. Se ei ollut mahdollista, siihen olisi vaadittu vähintään puoli vuotta enemmän aikaa. Kuitenkin, monta epäonnistunutta asiaa peräjälkeen ja kassa olikin tyhjä. Maksamattomia liikevaihtoveroja ja valmisteveroja alkoi kertymään. Siihen aikaan maksettiin monesta elintarvikkeesta valmisteveroa valtiolle, myös tuontituotteista. Lama alkoi painaa päälle ja myyntihinnoista piti tinkiä. Piti myydä jopa tappiolla, että sai kassaan rahaa laskujen maksuun. Alkoi näyttää todella pahalta.
90-luvulla luottotietojen menettäminen oli kauhea asia, sitä se on tietysti vieläkin. Ongelmien keskellä ymmärsin, että jos yhtiöni joutuu maksuvaikeuksien takia protestilistoille tai jopa kaatuu, niin omistajana myös minun luottotiedot menevät. Se tuntui lopun alulta. Mikä ratkaisuksi? Siinäpä oli melkoinen ongelma nuorelle miehelle.
Ratkaisuksi löytyi yrityksen myyminen. Myyn yritykseni ja ongelmat siirtyvät uudelle omistajalle. Vaikeuksissa olevan yhtiön myyminen ei ollut mikään helppo temppu. Lopulta ostaja löytyi. Lehdissä oli siihen aikaan ilmoituksia, joissa ostateltiin myös vaikeuksissa olevia yhtiöitä. Kaupat syntyi, sain yrityksestä velkoineen ja vastuineen 200mk. Vaihto-omaisuus meni tietysti mukana. Eli käteen jäi tyhjä pöytä ja 200 markkaa, mutta olin päässyt ongelmista. Tuntui hyvälle ja stressi alkoi helpottamaan. Jotain oli kuitenkin elääkseen tehtävä, joten ei muuta kuin uutta yritystä, tällä kertaa erittäin varovasti ilman suurempia riskejä. Tilanne alkoi taas näyttämään paremmalle ja olin tilanteesta jopa onnellinen. Tulipahan rutkasti kokemusta, vaikka muutaman vuoden työstä ei jäänyt käteen kuin pari ruttuista seteliä. Olimme tietenkin eläneet yritykseni tuloilla, mutta säästöjä ei ollut juuri nimeksikään. Harvalla 25-vuotiaalla vielä on sen suurempia säästöjä, ei silloin eikä luultavasti nykyisinkään.
Kaikki näytti siis jälleen paremmalle. Kunnes noin puolen vuoden kuluttua soi ovikello aamulla. Keskusrikospoliisista päivää, onko nimesi se ja se? Kyllä on, kuinka voin auttaa? Lähdetäämpä tästä käymään tuolla laitoksella, olisi kyseltävää. No mennäänpä käymään, sanoin.
Se käynti kesti muutaman päivän. Tästä lisää seuraavissa kirjoituksissa...
Synnyin 60-luvulla tavalliseen työläisperheeseen. Äitini ja isäni olivat molemmat valtion palkkalistoilla, kuten siihen aikaa varmaan suurin osa kansasta. Isovanhempieni puolelta minuun on luultavasti tarttunut hieman kauppiaan vikaa ja lapsuudessa pääsinkin usein kesätöihin tekemään kauppaa. Näin konkreettisesti kuinka se toimii. Ostat markalla ja myyt kahdella, ei tuntunut mielestäni vaikealta. Käsittelin innolla kassan rahoja ja tein suorakauppaa asiakkaiden kanssa. Tuosta ajasta nautin suuresti ja suorastaan imin kaiken opin itseeni. Minua ei koskaan tarvinnut houkutella töihin, menin sinne ihan oma-aloitteisesti. Joskus jopa pyytämättä.
Olin alle 10-vuotias kun tein ensimmäiset omat "bisnekseni". Ensimmäinen oli se, kun lapsen tarkoilla korvilla kuulin aikuisten puhuvan kuinka kukkakauppiaat tarvitsevat sanomalehdistä tehtyjä paperirullia kukkien käärepaperiksi. Ei muuta kuin toimeksi. Lehtien keräyslaatikot olivat niihin aikoihin ilmestyneet suurimpien kerrostalojen pihoille ja niissä oli monet leikit jo ehditty leikkimään sekä tutkailla mitä ihmeellisempiä lehtiä aikuiset sinne olivat laittaneet. Ei muuta kuin pieni vetokärry perään ja lehtiä hakemaan. Kuljetimme ne kaverini autotalliin, avasimme lehdet, käärimme ne rullalle ja narulla kiinni. Rullat kärriin ja kohti kukkakauppoja. Meitä oli kaksi alle 10-vuotiasta poikaa, varsinaisia myyntitykkejä. Mutta rullat tekivät kauppansa. Kuka kukkakaupan täti olisi voinut olla ostamatta? Kaksi viatonta pikkupoikaa myymässä itse valmistamiaan paperirullia, markalla rulla. Kauppa kävi ja me pyörittiin rahoissa. No, ainakin päästiin karkkikauppaan ilman vanhempien avustuksia. Se oli hienoa aikaa!
Samalta ajalta tulee mieleeni seuraava bisnekseni, olin silloin noin 10-vuotias. Ja taas, tarkoilla korvillani kuulin, kuinka naapurustossamme olevan urheiluvälineliikkeen omistaja tuskaili mainospostien kanssa. Kuinka ne eivät menneet perille, eikä kukaan hoitanut jakelua kunnolla. Kuulin tämän, koska usein leikimme siinä urheiluliikkeen takapihan lastauslaiturilla ja liikkeen omistajista oli tullut meille jo tuttuja. Tämä tapahtui siis 70-luvulla, silloin elämä oli erilaista. Leikkimme ei heitä häirinnyt, joskus tarjoilivat jopa limpparia ja karkkia sinne myymälän takaovelle. Mukavia ihmisiä. No, takaisin mainoslehtisiin, minä siis reippaana poikana ilmoitin heille, että voin hoitaa lehtisten jakelun. Olinhan niitä siinä lastauslaiturilla usein selaillut, joten tiesin mistä on kyse. Kauppias naurahti, että siis kuinka? Ja minä, että kyllä ne lehdet saadaan jaettua, helppo nakki. Vaikka en tietenkään ollut sellaista koskaan tehnyt, olinhan pikkupoika. No, kauppiaalla oli hätä ja lehtiset piti saada jakoon, joten tarjoukseni kelpasi. Ja me tehtiin diili, saisin muutaman pennin lehtiseltä, en muista tarkkaa summaa, jos saan lehdet jaettua. Lehtien jakamisella oli kiire, joten ei muuta kuin kaverien ovikelloja piristelemään ja jakojengi oli pian kasassa. Polkupyörät alle ja mainokset oli jaettu seuraavan päivän iltaan mennessä, olihan kesäloma koulusta. Ei muuta kuin hakemaan kaupiaalta tili kouraan. Sen tein yksin, koska maksoin kavereille vähemmän mitä itse kauppiaalta rahastin. Otin jokaisesta mainoksesta pennin ylimääräistä itselleni, myös niistä jotka kaverini jakoivat. Se oli sitä bisnestä, osta markalla ja myy kahdella. Vastaavasta lehtisten jakamisesta saisi urheiluvälinekauppias tänä päivänä luultavasti tuomion lapsityövoiman käytöstä. Mutta meillä poikasilla oli silloin hauskaa ja tehtiin tiliä. Eikä kyllä kärsitty yhtään. Mainoksia jaoimme useamma kerran, kunnen ne sitten meni postin tms jaeltavaksi.
Tuolta pohjalta ajateltuna ei siis ollut mikään ihme, että jo parikymppisenä minulla oli oikeatkin bisnekset käynnissä. Pääasiassa tavarakauppaa, elintarvikkeilla sekä kulutustavaroilla. Ja tottakai myös maahantuontia, tukkukauppaa. Siten sai paremman myyntikatteen, tosin riskit myös kasvoivat. Suuremmat tavaraerät eivät aina käyneetkään kaupaksi kuten elokuvissa. Joskus olin melkoisessa liemessä, kun rahat oli kiinni jossain, mikä ei mennytkään kaupaksi. Tai tuotteissa oli joku vika, joka vaati jopa takaisinvetoja liikkeistä.
Muutamia vuosia siinä pärjäiltiin kohtuu hyvin. Välillä tuli tappioita ja välillä hyviäkin tuottoja. Ei mitään miljoonia, eikä edes niin paljoa, että olisi voinut syrjään laittaa. Mutta pärjättiin ja pystyin firman sekä perheen laskut maksamaan, myös verot ja muut yhteiskunnalliset maksut. Olin jo mennyt naimisiin ja kaksi lasta oli syntynyt. Jossain vaiheessa alkoi tummia pilviä kerääntymään ylleni. Muutama kauppa meni pieleen. Tavaraa jäi käsiin ja eräs suurempi elintarvike-erä oli mennyt pilalle. Olin sen maksanut jo ulkomaille ja myyjä pysyi väitteessään, että olin sen itse pilannut. Se ei ollut mahdollista, siihen olisi vaadittu vähintään puoli vuotta enemmän aikaa. Kuitenkin, monta epäonnistunutta asiaa peräjälkeen ja kassa olikin tyhjä. Maksamattomia liikevaihtoveroja ja valmisteveroja alkoi kertymään. Siihen aikaan maksettiin monesta elintarvikkeesta valmisteveroa valtiolle, myös tuontituotteista. Lama alkoi painaa päälle ja myyntihinnoista piti tinkiä. Piti myydä jopa tappiolla, että sai kassaan rahaa laskujen maksuun. Alkoi näyttää todella pahalta.
90-luvulla luottotietojen menettäminen oli kauhea asia, sitä se on tietysti vieläkin. Ongelmien keskellä ymmärsin, että jos yhtiöni joutuu maksuvaikeuksien takia protestilistoille tai jopa kaatuu, niin omistajana myös minun luottotiedot menevät. Se tuntui lopun alulta. Mikä ratkaisuksi? Siinäpä oli melkoinen ongelma nuorelle miehelle.
Ratkaisuksi löytyi yrityksen myyminen. Myyn yritykseni ja ongelmat siirtyvät uudelle omistajalle. Vaikeuksissa olevan yhtiön myyminen ei ollut mikään helppo temppu. Lopulta ostaja löytyi. Lehdissä oli siihen aikaan ilmoituksia, joissa ostateltiin myös vaikeuksissa olevia yhtiöitä. Kaupat syntyi, sain yrityksestä velkoineen ja vastuineen 200mk. Vaihto-omaisuus meni tietysti mukana. Eli käteen jäi tyhjä pöytä ja 200 markkaa, mutta olin päässyt ongelmista. Tuntui hyvälle ja stressi alkoi helpottamaan. Jotain oli kuitenkin elääkseen tehtävä, joten ei muuta kuin uutta yritystä, tällä kertaa erittäin varovasti ilman suurempia riskejä. Tilanne alkoi taas näyttämään paremmalle ja olin tilanteesta jopa onnellinen. Tulipahan rutkasti kokemusta, vaikka muutaman vuoden työstä ei jäänyt käteen kuin pari ruttuista seteliä. Olimme tietenkin eläneet yritykseni tuloilla, mutta säästöjä ei ollut juuri nimeksikään. Harvalla 25-vuotiaalla vielä on sen suurempia säästöjä, ei silloin eikä luultavasti nykyisinkään.
Kaikki näytti siis jälleen paremmalle. Kunnes noin puolen vuoden kuluttua soi ovikello aamulla. Keskusrikospoliisista päivää, onko nimesi se ja se? Kyllä on, kuinka voin auttaa? Lähdetäämpä tästä käymään tuolla laitoksella, olisi kyseltävää. No mennäänpä käymään, sanoin.
Se käynti kesti muutaman päivän. Tästä lisää seuraavissa kirjoituksissa...
maanantai 5. toukokuuta 2014
Nalkissa
Muistan ikuisesti sen päivän, kun istuin asianajajan toimistossa ja hän selvensi minulle oikeuden päätöstä. "Tuomiohan tästä tuli, joudut maksamaan valtiolle korvauksia n.300 tuhatta markkaa peitellystä osingonjaosta". Siis mitä, mietin silloin, millähän ihmeellä minä sen maksan? Olin täysin rahaton, olihan asianajajakin valtion palkkaama. Ilmeisesti hänellä oli vireillä muita ns. tärkeämpiä asioita, kun ei minun jutun jatkaminen kiinnostanut. Hän ilmoitti hyvin ykskantaan, että tyydytään tähän. Ei kannata jatkaa ja valittaa, ei se tästä miksikään muutu, saattaa jopa pahentua.
Ok, tyydytään tähän. Ei kai tässä muukaan auta, minä mietin. Tuossa vaiheessa olin nuori mies, hädin tuskin 30-vuoden ikäinen. Tulossa vasta parhaaseen työikään, jolloin pitäisi takoa tulevia vanhuuseläkkeitä sekä vanhuuden sosiaaliturvaa itselle ja muille yhteiskunnassa eläville. Siihen aikaan tuolla rahalla sai kohtuullisen omakotitalon, jos ei ihan ruuhkasuomesta katsellut. Minulle langetettiin "talovelka" maksettavaksi - vain talo puuttui. Olin nalkissa, totaalisen nalkissa. Muistan kun mietin, että tästä tuli kallis lasku maksettavaksi. En vain silloin vielä tajunnut, että lopullinen lasku tästä aiheutuu yhteiskunnalle. Erittäin kallis lasku.
Istuin kotona oikeuden päätös kourassa ja mietin, että mitenkäs nyt perhe elätetään? Kotiäiti vaimo ja kolme kasvavaa lasta tarpeineen. Olinhan aina ollut työteliäs ja onnistunut rahat elantoomme hankkimaan. Joskus täytyi pidentää työpäivää, että sai riittävän tulon hankittua, mutta olin siinä aina onnistunut. Työtunteja laskematta. Se oli minulle tärkeä asia, siis että pystyin perheemme elättämään. Olin aina ollut melko kekseliäs, ehkä liiankin, mutta myöhemmin tuo kekseliäisyys saattoi jopa pelastaa minut pahimmalta.
Nyt siihen tuli iso muutos. Työinto nollassa. Luottotiedot kuralla. Hirvittävä velka niskassa. Olin täysin lamaantunut ja rahat loppu. Ei muuta kuin hattu kourassa sosiaalitoimistoon anomaan. Sieltä kerrottiin, että ensiksi täytyy ilmoittautua työttömäksi työnhakijaksi, ennen kuin voidaan tehdä tukipäätös. Noh, seuraavaksi työvoimatoimistoon. Mitä olet tehnyt? Mitä työtä haet? Olen ollut yrittäjä aikuisikäni, mutta sellaista työtä ei taida olla tarjolla, vastasin. Juu, ei ole, mutta laitetaan sinut listoille. Otamme yhteyttä jos jotain ilmenee, muista pysyä arkisin tavoitettavissa. Selvä, tulipahan tämäkin päivä nähtyä. Ja takaisin sosiaalitoimistoon.
Tätäkö tämä nyt sitten on, mietin. Loppuikä tätä pyhäkolminaisuutta. Koti, sosiaalitoimisto, kela ja rahapaivän odottelua. Samalla vajosin päivä päivältä syvemmälle omiin ajatuksiin ja jonkinlaiseen itsesääliin. Elämäni on pilalla, ennen kuin lapseni edes ovat aikuisia. Ei voi olla totta, ajattelin.
Ukko on nyt kanveesissa ja elää tukien varassa, joten viranomaistaho oli tyytyväinen. Vierailuni ulosottovirastossa sujuivat nopeasti. Onko tuloja? Ei. Onko varoja tai säästöjä? Ei. Onko ravihevosia? Ei. Siis oikeasti, siellä kysyttiin joka kerta, onko ravihevosia tai arvokkaita tauluja jne. No, he tekivät töitään ohjeiden mukaan, luultavasti. Vierailut siellä sujuivat joutuisasti, siihen aikaan. Ja ulosottovelka kasvoi päivä päivältä suuremmaksi. Kaikki siis hyvin auringon alla. Vai oliko? Itse olin melko tympääntynyt tilanteeseen, josta ei tuntunut olevan ulospääsyä.
Muutos lähti käyntiin työvoimatoimiston puolelta, siis oikeasti, työkkäri oli liikkeelle paneva voima. Kiitos siitä heille. Minut laitettiin karenssin uhalla jonkin sortin itsensä kehittämiskurssille. Aluksi laitoin vastaan ajatukselle, mutta jouduin menemään kurssille. No, se olikin yllätyksekseni hauskaa. Suuri muutos kotona oleilulle ja tyhjäntoimittamiselle. Löysin kurssilta inspiraation ja toimeliaisuuteni palasi. Päivä päivältä sain elämäniloa takaisin. Iso osa siitä kuuluu kurssin vetäjälle, joka oli todella hyvä tyyppi ja osasi innostaa lamaantuneita sieluja. Kiitos myös hänelle. Usko itseeni ja tekemiseeni alkoi palautua. En päässyt edes kurssin loppuun, kun minulla oli jo paluu yrityselämään vireillä ja toiminimi pystyssä. Ideakin jalostui vanhoja tekemisiä päivittämällä. Täysin toimiva idea ja aloittaminen onnistui ilman ulkopuolisia varoja. Elämä alkoi hymyilemään. Olin intoa täynnä!
Kaikki näytti taas hyvälle, valo tunnelin päässä paistoi kirkkaampana kuin pitkään aikaan. Kunnes tuli se päivä, että jouduin menemään seuraavan kerran ulosottovirastoon. Taas alettiin miestä lyödä takaisin kanveesiin. Eihän tämä sopinut mitenkään ulosottomiehen ajatuksiin, että aloin tekemään jotain. Varsinkaan kun en pystynyt ilmoittamaan paljonko hankin kuukaudessa. Vasta aloitettu toiminta ja pitäisi heti pystyä tietämään paljonko saan loppuvuonna palkkaa työstäni. Täysin mahdotonta.
Siitä alkoi oravanpyöräni ulosottoviraston kanssa. Olisi ehkä kannattanut vain makoilla siellä sohvan pohjalla ja odottaa päivärahoja. Lisää seuraavissa kirjoituksissa...
Ok, tyydytään tähän. Ei kai tässä muukaan auta, minä mietin. Tuossa vaiheessa olin nuori mies, hädin tuskin 30-vuoden ikäinen. Tulossa vasta parhaaseen työikään, jolloin pitäisi takoa tulevia vanhuuseläkkeitä sekä vanhuuden sosiaaliturvaa itselle ja muille yhteiskunnassa eläville. Siihen aikaan tuolla rahalla sai kohtuullisen omakotitalon, jos ei ihan ruuhkasuomesta katsellut. Minulle langetettiin "talovelka" maksettavaksi - vain talo puuttui. Olin nalkissa, totaalisen nalkissa. Muistan kun mietin, että tästä tuli kallis lasku maksettavaksi. En vain silloin vielä tajunnut, että lopullinen lasku tästä aiheutuu yhteiskunnalle. Erittäin kallis lasku.
Istuin kotona oikeuden päätös kourassa ja mietin, että mitenkäs nyt perhe elätetään? Kotiäiti vaimo ja kolme kasvavaa lasta tarpeineen. Olinhan aina ollut työteliäs ja onnistunut rahat elantoomme hankkimaan. Joskus täytyi pidentää työpäivää, että sai riittävän tulon hankittua, mutta olin siinä aina onnistunut. Työtunteja laskematta. Se oli minulle tärkeä asia, siis että pystyin perheemme elättämään. Olin aina ollut melko kekseliäs, ehkä liiankin, mutta myöhemmin tuo kekseliäisyys saattoi jopa pelastaa minut pahimmalta.
Nyt siihen tuli iso muutos. Työinto nollassa. Luottotiedot kuralla. Hirvittävä velka niskassa. Olin täysin lamaantunut ja rahat loppu. Ei muuta kuin hattu kourassa sosiaalitoimistoon anomaan. Sieltä kerrottiin, että ensiksi täytyy ilmoittautua työttömäksi työnhakijaksi, ennen kuin voidaan tehdä tukipäätös. Noh, seuraavaksi työvoimatoimistoon. Mitä olet tehnyt? Mitä työtä haet? Olen ollut yrittäjä aikuisikäni, mutta sellaista työtä ei taida olla tarjolla, vastasin. Juu, ei ole, mutta laitetaan sinut listoille. Otamme yhteyttä jos jotain ilmenee, muista pysyä arkisin tavoitettavissa. Selvä, tulipahan tämäkin päivä nähtyä. Ja takaisin sosiaalitoimistoon.
Tätäkö tämä nyt sitten on, mietin. Loppuikä tätä pyhäkolminaisuutta. Koti, sosiaalitoimisto, kela ja rahapaivän odottelua. Samalla vajosin päivä päivältä syvemmälle omiin ajatuksiin ja jonkinlaiseen itsesääliin. Elämäni on pilalla, ennen kuin lapseni edes ovat aikuisia. Ei voi olla totta, ajattelin.
Ukko on nyt kanveesissa ja elää tukien varassa, joten viranomaistaho oli tyytyväinen. Vierailuni ulosottovirastossa sujuivat nopeasti. Onko tuloja? Ei. Onko varoja tai säästöjä? Ei. Onko ravihevosia? Ei. Siis oikeasti, siellä kysyttiin joka kerta, onko ravihevosia tai arvokkaita tauluja jne. No, he tekivät töitään ohjeiden mukaan, luultavasti. Vierailut siellä sujuivat joutuisasti, siihen aikaan. Ja ulosottovelka kasvoi päivä päivältä suuremmaksi. Kaikki siis hyvin auringon alla. Vai oliko? Itse olin melko tympääntynyt tilanteeseen, josta ei tuntunut olevan ulospääsyä.
Muutos lähti käyntiin työvoimatoimiston puolelta, siis oikeasti, työkkäri oli liikkeelle paneva voima. Kiitos siitä heille. Minut laitettiin karenssin uhalla jonkin sortin itsensä kehittämiskurssille. Aluksi laitoin vastaan ajatukselle, mutta jouduin menemään kurssille. No, se olikin yllätyksekseni hauskaa. Suuri muutos kotona oleilulle ja tyhjäntoimittamiselle. Löysin kurssilta inspiraation ja toimeliaisuuteni palasi. Päivä päivältä sain elämäniloa takaisin. Iso osa siitä kuuluu kurssin vetäjälle, joka oli todella hyvä tyyppi ja osasi innostaa lamaantuneita sieluja. Kiitos myös hänelle. Usko itseeni ja tekemiseeni alkoi palautua. En päässyt edes kurssin loppuun, kun minulla oli jo paluu yrityselämään vireillä ja toiminimi pystyssä. Ideakin jalostui vanhoja tekemisiä päivittämällä. Täysin toimiva idea ja aloittaminen onnistui ilman ulkopuolisia varoja. Elämä alkoi hymyilemään. Olin intoa täynnä!
Kaikki näytti taas hyvälle, valo tunnelin päässä paistoi kirkkaampana kuin pitkään aikaan. Kunnes tuli se päivä, että jouduin menemään seuraavan kerran ulosottovirastoon. Taas alettiin miestä lyödä takaisin kanveesiin. Eihän tämä sopinut mitenkään ulosottomiehen ajatuksiin, että aloin tekemään jotain. Varsinkaan kun en pystynyt ilmoittamaan paljonko hankin kuukaudessa. Vasta aloitettu toiminta ja pitäisi heti pystyä tietämään paljonko saan loppuvuonna palkkaa työstäni. Täysin mahdotonta.
Siitä alkoi oravanpyöräni ulosottoviraston kanssa. Olisi ehkä kannattanut vain makoilla siellä sohvan pohjalla ja odottaa päivärahoja. Lisää seuraavissa kirjoituksissa...
sunnuntai 4. toukokuuta 2014
Pitäkää tunkkinne!
Huomasin uutispäivityksen, jossa kehotettiin veroilmoituksen tai -ehdotuksen jättämiseen tai tarkistamiseen ensi viikolla. On kuulemma viimein aika tehdä se. Tekisi mieli kysyä, että mikä se on? Siis, jos en tietäisi.
Näkymätön kansalainen ei veroehdotuksista paljon perusta. Ihan sama mitä niissä ehdotellaan. Minkäänlaisia ilmoituksia tuloistani tai menoistani en ole tällä vuosituhannella verottajalle tehnyt. En edes ole kyseista paperilappusta nähnyt noin 10 vuoteen ja hyvä niin. Mutta miksi näin? Miksi asia ei kiinnosta ja aiheuta toimenpiteitä osaltani?
Perimmäinen syy siihen on verottajan ja oikeusjärjestelmän tekemä päätös jälkiverottaa minua n.300 tuhatta markkaa 90-luvun loppupuolella. Veropäätös oli rangaistusluontoinen eikä edes perustunut toteutuneisiin tuloihin. Ei siinä paljon omat perustelut auttanut, eikä niitä edes huomioitu mitenkään! Kaupan päälle sain 2kk ehdollista vankeutta peitellystä osingonjaosta. Surkuhupaisinta siinä oli, että osinkoa ei maksettu peitellysti eikä peittelemättä. Mutta mitäpä nuo tosiasiat järjestelmää kiinnostaa, kunhan vain saadaan miestä rangaistua epäonnistuneista bisneksistä. Ensin yllytetään yrittämään ja sitten rangaistaan jos asiat menevät pieleen - se on tämän maan tapa.
Omalla kohdallani tuo 2 kk ehdollinen vankeustuomio aiheutti vain sen, että rangaistusverojen vanhenemisaikaan lisättiin 5 vuotta. Tämä lukee Suomen laissa ja koskee tietysti meitä kaikkia, myös sinua. Tämä tarkoittaa sitä, että saamani verotusrangaistus normaalisti vanhenenisi 15 vuodessa, siis jos en sitä pystyisi maksamaan ennen sitä. Mutta, ehdollisen tuomion aikaan saama 5 vuoden korotus kasvattaa verorangaistuksen vanhenemisajan 20 vuoden mittaiseksi. Tähän kun lisätään aika n. 5 vuotta, joka kului ennen oikeuden lopullista päätöstä asiassa, päästään kokonaisuudessa n. 25 vuoden mittaiseen aikajaksoon. Eli 25 vuoden perintähelvetti ulosottoviraston kanssa. Omalla kohdallani vuodesta 1996 vuoteen 2021.
25 vuotta on melko pitkä aika. Se on reilusti yli puolet normaalista kansalaisen työssäkäynti vuosista. Aika raju rangaistus, ainakin minun mielestä. Olisi järkevämpää heittää mies vaikka kuritushuoneeseen pariksi vuodeksi ja päästää sitten jatkamaan ns. normaalia elämää sekä osallistumaan yhteiskuntaan normaalina kansalaisena. Mutta ei, mielummin roikutetaan tuossa velkahirressä suurin osa elämästä. Tämäkö on kansantaloudellisesti järkevää? Mielestäni ei!
Eikä siinä vielä kaikki, siis tuon rangaistuksen osalta. Tuo omalle kohdalleni osunut rangaistusluonteinen "lottovoitto" (300 tuhatta markkaa) kasvaa tietenkin korkoa. Korko on n.16% ja kasvaa korkoa korolle, joten alunperinkin muhkea summa kasvoi jättimäiseksi vuosi vuodelta. Tällä hetkellä se on vähintään satoja tuhansia euroja, ehkä jopa miljoonia.... en tiedä, eikä edes kiinnosta tietää.
Ja kyllä, yritin tuota velkaa jopa jossain vaiheessa maksaa tai ainakin pitää ulosottomiestä tyytyväisenä, mutta eihän se ollut mahdollista. Hölmöläisen hommaa, sama kuin olisit kantanut valoa säkillä sisälle. Aina kun tein voudille lyhennyksen, niin seuraavassa ulosottokirjeessä velka oli suurempi kuin edellisessä. Siis ei mitään mahdollisuutta saada ulosottosummaa pienenemään ja tämä oli melko turhauttavaa. Tuotako olisi pitänyt jatkaa 25 vuotta?
Ja kyllä, yritin neuvotella sekä tehdä sopimuksia verottajan kanssa tilanteen kohtuullistamiseksi, mutta ilman tulosta. Yhdessä vaiheessa elämää olisin saanut jopa alkuperäräisen summan verran pienikorkoista lainaa, joka oli euroiksi muutettuna 50 tuhatta. Ehdotin tämän summan maksamista valtiolle kertasuorituksena, jotta saisin itseni ulos velkahelvetistä, mutta eihän tämä tietenkään sopinut verottajan virkamiehille. Heidän mielestä asiassa ei ollut kohdallani neuvottelun varaa. Velka mikä velka - itke ja maksa. Koko summa korkoineen, ei mitään muita vaihtoehtoja. Järjestelmä siis halusi kyykyttää minua totaalisesti, ja kauan.
Asiaa pohdittuani päädyin ratkaisuun. Kiitos ei - ehkä itken, mutta en maksa. En enää euroakaan. En tuota ulosotossa paisuvaa jättisummaa, en myöskään nykyisiä tai tulevia veroja. Katkaisen napanuoran tähän systeemiin. Mitä muutakaan olisin voinut tehdä? No, tietysti olisin voinut tyytyä kohtalooni ja seurustella ulosoton perintäosaston kanssa, lähes loppuikäni. Sekö olisi elämäni tarkoitus? Ei, se ei sopinut minulle.
Pitäkää tunkkinne! Elämä on aivan liian lyhyt edellä mainittuun hölmöläisen hommaan. Tein ratkaisut joilla muutuin näkymättömäksi. Ulosoton perintäkirjeet tai -henkilöt eivät ole sen jälkeen häirinneet elämääni.
Kuinka sen tein? Siitä lisää seuraavissa kirjoituksissa...
Näkymätön kansalainen ei veroehdotuksista paljon perusta. Ihan sama mitä niissä ehdotellaan. Minkäänlaisia ilmoituksia tuloistani tai menoistani en ole tällä vuosituhannella verottajalle tehnyt. En edes ole kyseista paperilappusta nähnyt noin 10 vuoteen ja hyvä niin. Mutta miksi näin? Miksi asia ei kiinnosta ja aiheuta toimenpiteitä osaltani?
Perimmäinen syy siihen on verottajan ja oikeusjärjestelmän tekemä päätös jälkiverottaa minua n.300 tuhatta markkaa 90-luvun loppupuolella. Veropäätös oli rangaistusluontoinen eikä edes perustunut toteutuneisiin tuloihin. Ei siinä paljon omat perustelut auttanut, eikä niitä edes huomioitu mitenkään! Kaupan päälle sain 2kk ehdollista vankeutta peitellystä osingonjaosta. Surkuhupaisinta siinä oli, että osinkoa ei maksettu peitellysti eikä peittelemättä. Mutta mitäpä nuo tosiasiat järjestelmää kiinnostaa, kunhan vain saadaan miestä rangaistua epäonnistuneista bisneksistä. Ensin yllytetään yrittämään ja sitten rangaistaan jos asiat menevät pieleen - se on tämän maan tapa.
Omalla kohdallani tuo 2 kk ehdollinen vankeustuomio aiheutti vain sen, että rangaistusverojen vanhenemisaikaan lisättiin 5 vuotta. Tämä lukee Suomen laissa ja koskee tietysti meitä kaikkia, myös sinua. Tämä tarkoittaa sitä, että saamani verotusrangaistus normaalisti vanhenenisi 15 vuodessa, siis jos en sitä pystyisi maksamaan ennen sitä. Mutta, ehdollisen tuomion aikaan saama 5 vuoden korotus kasvattaa verorangaistuksen vanhenemisajan 20 vuoden mittaiseksi. Tähän kun lisätään aika n. 5 vuotta, joka kului ennen oikeuden lopullista päätöstä asiassa, päästään kokonaisuudessa n. 25 vuoden mittaiseen aikajaksoon. Eli 25 vuoden perintähelvetti ulosottoviraston kanssa. Omalla kohdallani vuodesta 1996 vuoteen 2021.
25 vuotta on melko pitkä aika. Se on reilusti yli puolet normaalista kansalaisen työssäkäynti vuosista. Aika raju rangaistus, ainakin minun mielestä. Olisi järkevämpää heittää mies vaikka kuritushuoneeseen pariksi vuodeksi ja päästää sitten jatkamaan ns. normaalia elämää sekä osallistumaan yhteiskuntaan normaalina kansalaisena. Mutta ei, mielummin roikutetaan tuossa velkahirressä suurin osa elämästä. Tämäkö on kansantaloudellisesti järkevää? Mielestäni ei!
Eikä siinä vielä kaikki, siis tuon rangaistuksen osalta. Tuo omalle kohdalleni osunut rangaistusluonteinen "lottovoitto" (300 tuhatta markkaa) kasvaa tietenkin korkoa. Korko on n.16% ja kasvaa korkoa korolle, joten alunperinkin muhkea summa kasvoi jättimäiseksi vuosi vuodelta. Tällä hetkellä se on vähintään satoja tuhansia euroja, ehkä jopa miljoonia.... en tiedä, eikä edes kiinnosta tietää.
Ja kyllä, yritin tuota velkaa jopa jossain vaiheessa maksaa tai ainakin pitää ulosottomiestä tyytyväisenä, mutta eihän se ollut mahdollista. Hölmöläisen hommaa, sama kuin olisit kantanut valoa säkillä sisälle. Aina kun tein voudille lyhennyksen, niin seuraavassa ulosottokirjeessä velka oli suurempi kuin edellisessä. Siis ei mitään mahdollisuutta saada ulosottosummaa pienenemään ja tämä oli melko turhauttavaa. Tuotako olisi pitänyt jatkaa 25 vuotta?
Ja kyllä, yritin neuvotella sekä tehdä sopimuksia verottajan kanssa tilanteen kohtuullistamiseksi, mutta ilman tulosta. Yhdessä vaiheessa elämää olisin saanut jopa alkuperäräisen summan verran pienikorkoista lainaa, joka oli euroiksi muutettuna 50 tuhatta. Ehdotin tämän summan maksamista valtiolle kertasuorituksena, jotta saisin itseni ulos velkahelvetistä, mutta eihän tämä tietenkään sopinut verottajan virkamiehille. Heidän mielestä asiassa ei ollut kohdallani neuvottelun varaa. Velka mikä velka - itke ja maksa. Koko summa korkoineen, ei mitään muita vaihtoehtoja. Järjestelmä siis halusi kyykyttää minua totaalisesti, ja kauan.
Asiaa pohdittuani päädyin ratkaisuun. Kiitos ei - ehkä itken, mutta en maksa. En enää euroakaan. En tuota ulosotossa paisuvaa jättisummaa, en myöskään nykyisiä tai tulevia veroja. Katkaisen napanuoran tähän systeemiin. Mitä muutakaan olisin voinut tehdä? No, tietysti olisin voinut tyytyä kohtalooni ja seurustella ulosoton perintäosaston kanssa, lähes loppuikäni. Sekö olisi elämäni tarkoitus? Ei, se ei sopinut minulle.
Pitäkää tunkkinne! Elämä on aivan liian lyhyt edellä mainittuun hölmöläisen hommaan. Tein ratkaisut joilla muutuin näkymättömäksi. Ulosoton perintäkirjeet tai -henkilöt eivät ole sen jälkeen häirinneet elämääni.
Kuinka sen tein? Siitä lisää seuraavissa kirjoituksissa...
lauantai 3. toukokuuta 2014
Näkymätön mies
Näkymätön kansalainen! Onko sellaisia olemassa? Mitä se edustaa tai mikä se on? Miksi se on näkymätön? Onko se lintu vai kala, vai hän - tuo viereinen tyyppi tuossa kadulla tai torilla? Joku jonka näet katukuvassa, mutta joka ei näy missään. On kaikkien keskuudessa, mutta silti näkymätön. Niinpä niin... voin sen kertoa, meitä on yllättävän paljon. Väitän, että tuhansia Suomessa, koska itse tunnen/tiedän kymmeniä tapauksia ja en kuitenkaan tunne kuin minimaalisen murto-osan Suomalaisista.
Kuinka näkymättömäksi tullaan tai ajaudutaan? Kuinka selviät näkymättömänä? Kuinka toimit arjen askareissa? Mitä se vaikuttaa yhteiskuntaan? Kuinka yhteiskunta vaikuttaa näkymättömään? Lukijalle saattaa tulla matkan varrella paljon kysymyksiä mieleen, mutta ei hätää - minulla on paljon vastauksia. Siperia opettaa, niin kuin jo kulunut sanonta kuuluu.
Tutkimuksesta luin, että jokainen "näkymätön" tulee maksamaan yhteiskunnalle noin 0,5-1 miljoonaa euroa. Se on mielestäni aika paljon, eikö vaan? Tuhat näkymätöntä maksaa yhteiskunnalle 0,5-1 miljardia euroa! Jos meitä on kymmenen tuhatta, niin summa voi olla jopa 10 miljardia euroa! Paljonkos se Suomen kestävyysvaje olikaan? Valtiovarainministeriön tuoreimman julkistetun arvion mukaan Suomen kestävyysvaje on vuonna 2017 noin kahdeksan miljardia euroa! Hmmm.... olisiko aika puuttua ns. oikeisiin asioihin? Toki tämä kestävyysvaje voidaan nipistää mm. vanhustenhoidosta, vammaistenhoidosta ja lapsiperheiltä, sieltähän se on helpoin ottaa. Surullista, mutta totta!
Tämä on minun tarinani, jonka haluan kertoa sinulle blogissani. Osalle lukijoista tämä voi olla opetusmatka, kuinka tulla näkymättömäksi. Joillekin lukijoista tämä voi olla silmät aukaiseva matka todellisuuteen nykysuomessa. Yhteiskunnan vaikuttajille tämä voi olla jopa karmivaa ja epätodellista.
En koe olevani oikeutettu näkymättömään "elämäntyyliin", ennemminkin pakotettu siihen. Moraalisesti en asiaa ole jaksanut juurikaan murehtia. Ihminen on kuitenkin perusluonteeltaan selviytyjä ja yrittää järjestää asiat omalta kohdaltaan vähintäänkin siedettäväksi. Tätä voisi kutsua jopa selviytymistaisteluksi ja päivä kerrallaan elämiseksi. Älä murehdi huomisesta - jokaiselle päivälle on omat murheensa. Niin se vaan on!
Tulen kertomaan tarinani epäkronologisessa järjestyksessä. Jokainen asia minkä tulen kertomaan, on tapahtunut minulle henkilökohtaisesti ja on 101% faktaa! Vedä lätsä vinoon, pidä penkistä kiinni ja hämmästele kuinka tämä yhteiskunta oikeasti toimii.
Kaikki alkoi 60-luvun loppupuolella, kun ensimmäisen kerran parkaisin...
Kuinka näkymättömäksi tullaan tai ajaudutaan? Kuinka selviät näkymättömänä? Kuinka toimit arjen askareissa? Mitä se vaikuttaa yhteiskuntaan? Kuinka yhteiskunta vaikuttaa näkymättömään? Lukijalle saattaa tulla matkan varrella paljon kysymyksiä mieleen, mutta ei hätää - minulla on paljon vastauksia. Siperia opettaa, niin kuin jo kulunut sanonta kuuluu.
Tutkimuksesta luin, että jokainen "näkymätön" tulee maksamaan yhteiskunnalle noin 0,5-1 miljoonaa euroa. Se on mielestäni aika paljon, eikö vaan? Tuhat näkymätöntä maksaa yhteiskunnalle 0,5-1 miljardia euroa! Jos meitä on kymmenen tuhatta, niin summa voi olla jopa 10 miljardia euroa! Paljonkos se Suomen kestävyysvaje olikaan? Valtiovarainministeriön tuoreimman julkistetun arvion mukaan Suomen kestävyysvaje on vuonna 2017 noin kahdeksan miljardia euroa! Hmmm.... olisiko aika puuttua ns. oikeisiin asioihin? Toki tämä kestävyysvaje voidaan nipistää mm. vanhustenhoidosta, vammaistenhoidosta ja lapsiperheiltä, sieltähän se on helpoin ottaa. Surullista, mutta totta!
Tämä on minun tarinani, jonka haluan kertoa sinulle blogissani. Osalle lukijoista tämä voi olla opetusmatka, kuinka tulla näkymättömäksi. Joillekin lukijoista tämä voi olla silmät aukaiseva matka todellisuuteen nykysuomessa. Yhteiskunnan vaikuttajille tämä voi olla jopa karmivaa ja epätodellista.
En koe olevani oikeutettu näkymättömään "elämäntyyliin", ennemminkin pakotettu siihen. Moraalisesti en asiaa ole jaksanut juurikaan murehtia. Ihminen on kuitenkin perusluonteeltaan selviytyjä ja yrittää järjestää asiat omalta kohdaltaan vähintäänkin siedettäväksi. Tätä voisi kutsua jopa selviytymistaisteluksi ja päivä kerrallaan elämiseksi. Älä murehdi huomisesta - jokaiselle päivälle on omat murheensa. Niin se vaan on!
Tulen kertomaan tarinani epäkronologisessa järjestyksessä. Jokainen asia minkä tulen kertomaan, on tapahtunut minulle henkilökohtaisesti ja on 101% faktaa! Vedä lätsä vinoon, pidä penkistä kiinni ja hämmästele kuinka tämä yhteiskunta oikeasti toimii.
Kaikki alkoi 60-luvun loppupuolella, kun ensimmäisen kerran parkaisin...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)