Nurkkaan ajettu

Ulosotto painosti päälle ja vaati suorituksia joka kuukausi. Virasto ei voinut hyväksyä sitä, että tein töitä yrittäjänä ja en pystyisi toimittamaan heille rahaa säännöllisesti. Olisi kuulemma parempi jos lopettaisin yritystoiminnan ja ryhtyisin vaikka työttömäksi. Maksujen suhteen yritin kertoa, että yrittäjän tulot eivät saavu kuten "manulle illallinen". Joskus tulee kuukausia, että ei saa tuloa tai voittoa aikaiseksi, vaikka kuinka parhaansa tekisi. Toisinaan tili tulee taas helpommin. Kaikki vaikuttaa kaikkeen. Se vaan on näin.

Saadakseni jonkinlaisen työrauhan tilanteeseen jouduin tekemään maksusopimuksen ulosoton kanssa. Maksaisin joka kuukausi tietyn summan ja saisin olla suht koht rauhassa, toistaiseksi. Maksettava summa tuntui mielestäni liian suurelta, mutta se oli heidän mielestä vain minimivaatimus. Suostuin siihen, lähinnä pakon edessä. Halusin vihdoin keskittyä bisneksen kehittämiseen. Halusin myös olla ns. kunnon kansalainen ja suoriutua velvollisuuksistani.

Ulosotto muistutti minua usein siitä, kuinka yritykseni varat ja omaisuus on ulosmitattavissa millä hetkellä tahansa. Elin siis jatkuvassa epävarmuudessa. Kuinka kehittäisin bisnestä, jos kaikki on mahdollista menettää heti seuraavalla hetkellä. Ajattelin päivittäin milloin ovikello soi ja kaikki ulosmitataan. Olihan minulla tästä jo kokemusta kesäkioskin ulosmittauksen muodossa. Toisaalta, kuinka suoriutuisin jättimäisestä ulosottovelasta, jos en saisi bisnestäni riittävän suureksi. Olin puun ja kuoren välissä. Tilanne hermostutti ja ahdisti minua.

Tilanne ajautui pikku hiljaa siihen, että suoriutuakseni ulosottomaksuista minun oli jätettävä sen hetkisiä uusia veroja ja muita maksuja rästiin. Yhtälö alkoi tuntua mahdottomalta hoitaa kunnialla ja täysjärkisesti. Maksuvaikeudet aiheuttivat sen, että vierailuni ulosotossa tihenivät jälleen. Jouduin selvittämään heille milloin mitäkin, omasta mielestäni tyhjänpäiväisiä asioita. Kysymys saattoi olla esimerkiksi puhelimestani, olihan minulla sen hetken huippu-uutuus, Nokian kommunikaattori. Oli kuulemma liian arvokas käyttööni. Kuinka olen sellaisen pystynyt edes hankkimaan? Millä rahalla? Kysymyksiä kysymysten perään, lähes loputtomasti.

Olin järjestelmän hampaissa ja minua ahdisteltiin kaikin mahdollisin keinoin, tilanne tuntui toivottomalta. Velkasaneerauksesta ei ollut apua. Tuloni olivat saaneeraukseen pääsemiseksi liian epäsäännölliset. Velkaneuvojat eivät osanneet auttaa asiassa. Tilannetta ei helpottanut se, että jokaisen maksusuorituksen jälkeen velkani ulosottoon oli suurempi kuin ennen maksua. Siis täysin turhaa työtä, tuo maksaminen. Tilanne helpottaisi vasta vuoden 2020 tienoilla. Matka sinne tuntui iäisyydeltä ja sitähän se olisi, omassa elämäni pituisessa mittakaavassa ajateltuna. Elimme vasta 2000-luvun ensimmäisiä vuosia.

Lopulta murruin, annoin periksi. En antanut periksi elämälle, vaan tuolle mahdottomalle tilanteelle. Tuosta hetkestä eteenpäin pärjäisin omillani. En enää välittäisi ulosotosta tai muista velvotteista. Totesin, että elämä on liian lyhyt ja tarkoitettu elettäväksi. Tuon hetkinen tilanne ei ollut elämää. Olin nurkkaan ajettu. Tuomittu kärsimään näkymätöntä elinkautista. Nurkkaan ajettuna eläimet ovat vaarallisimmillaan. Päättäjille ja yhteiskunnan vaikuttajille tiedoksi, tämä koskee myös ihmisiä.

Siitä hetkestä eteenpäin ajattelisin vain itseäni. Itsekästä? Ehkä monen mielestä, mutta en siitä välittäisi. Minulle ei jäänyt enää muita vaihtoehtoja. Vapautin itseni tuosta velkavankeudesta. Pidä huoli omista asioistasi, näin minua oli herra johtava lääninvouti jo aiemmin opastunut. Ja sen tein!

Aloin tekemään kauppaa ja bisnestä vailla huolia ulosottomaksuista ja sanktioista. Olin parhaani tehnyt ja yrittänyt - se ei kuitenkaan yhteiskunnalle riittänyt. Olinko epäonnistunut? Ehkä niin.

Olin kuitenkin vapaa. Elämä alkoi taas tuntumaan elämälle. Vouti yritti ahdistella, mutta en siitä välittänyt. Minulle lähetettiin kirjeitä viikoittain, joissa uhkailtiin aina vain suuremmilla sanktiomaksuilla. En välittänyt niistä enää. Lähetelköön kirjeitä, ajattelin. Laitoin kirjeet suoraan paperinkeräykseen. En edes avannut niitä. Miksi olisin avannut? Minua ei kiinnostanut kirjeiden alimmainen rivi, se jossa ilmoitetaan velkasumma. Tiesin sen avaamattakin, summa kasvoi päivä päivältä.

Vanhin poikani täytti noihin aikoihin 15 vuotta. Ostin pojalle skootterin, uuden skootterin, käteisellä. Kyllä, käytin omat hankkeeni omiin menoihini - tuntui hyvälle.

Tuosta alkoi kissa ja hiiri leikki voudin kanssa. Pankkitilini asetettiin tarkailuun ja koska en enää avannut perintäkirjeitä minulle soiteltiin jopa päivittäin heidän toimesta. Olisi kuulemma asiaa. Olkoon, ei kiinnostanut.  En edes vaivautunut vastaamaan heidän puheluihin. Miksi olisin? Minulla ei ollut heille asiaa, eikä enää kiinnostanut kuulla heidän ongelmista. 

Kuinka vältellä voudin ahneita käsiä? Kuinka siirrellä ja käyttää rahaa, että ulosotto ei ehdi väliin? Siihen on paljon konsteja, lähes loputtomasti. Mitä enemmän asiaan perehdyin, sen enemmän vaihtoehtoja löytyi. Tuossa vaiheessa en kuitenkaan ollut vielä näkymätön, sen aika tulisi myöhemmin.

Lisää seuraavissa kirjoituksissa...