Huomaan kuinka ikä tekee tehtävänsä, vai olisiko yhdistelmä ikä ja sen tuoma elämänkokemus. Vielä 10 vuotta sitten olin vakaasti sitä mieltä, että "vielä minä kyllä näytän" ja hankin miljoonaomaisuuden. Omasta mielestä tarvitsin hienon talon sekä kesäasunnon ja tietysti mukavan auton, sekä muita asiaan kuuluvia miesten leluja moottoripyörineen. Aika tietysti kuluisi rahaa hankkiessa ja noita em. härpäkkeitä huoltaessa ja kunnostaessa. Rahan meno olisi luultavasti valtaisaa.
Tuo aika on ajanut auttamattomasti ohitseni. Olen huomannut, että ollakseni onnellinen, en tarvitse mitään ylimääräistä ympärilleni. Nykyisin nautin suunnattomasti kiireettömästä päivästä vaimoni seurassa. Sään suosiessa vaikkapa rannalla, hyvät kirjat mukanamme sekä tietysti maukas eväskori. Yksinkertaista, kaunista ja ennen kaikkea edullista.
Jotenkin tuntuu, että menen aivan eri suuntaan kuin yleisesti odotetaan. Tosin, onhan minulla tuo "5-kympin villitys" vasta edessäni, muutaman vuoden päässä. Mielummin kuitenkin haluan leppoistaa elämääni kuin, että toisin siihen uutta säpinää ja säihkettä. No, se jää nähtäväksi, vielähän mieli ehtii muuttua parin vuoden aikana. Siihen en tosin jaksa uskoa. Kulutus- ja omistamisvietti on osaltani jo ohitse. Olisiko testosteroinin puutetta elimistössä? Luultavasti kuitenkaan ei, sen aistin muista seikoista, joihin sama steroini vaikuttaa.
Ymmärrän hyvin heitä, joihin tuo villitys 5-kymppisenä iskee. Onhan osalla heistä tuohon aikaan mm. asunto- ja autovelat maksettu, lapset ehkä lentänyt pesästä, joten aikaa ja rahaa jää enemmän itselle. Luultavasti tulee tunne, että nyt minä elän hetken itselleni ja teen mitä haluan rahoillani. Se on varmasti ihan oikein ja kuuluu asiaan. Myös ymmärrys siitä, että emme ole täällä ikuisesti tulee paremmin tietoisuuteen.
Itselläni noihin aikoihin, tarkalleen ottaen 51 vuotiaana, alkaisi vapaus. Olisin ehkä vapaa ulosoton kahleista, mikäli joku taho ei sinne mitään lisää laita. Miltähän se mahtaisi tuntua? Luultavasti melko hienolta, jopa villiltä. 5-kympin vapauden villitys! Vaikea asiaa hahmottaa, kun on tähän tilaan totaalisen tottunut ja asian kanssa oppinut elämään jo melkein 20 vuotta. Tämä on ikään kuin normaali ja luonnollinen olotila.
Tulisi mahdollisuus hakeutua jopa töihin ilman, että palkkojani ulosmitataan. Vieläköhän eläkekertymäni ehtisi karttumaan? En edes tiedä haluaisinko mihinkään vakuiseen työhön, koska se on minulle epäluonnollinen olotila. Mutta, ehkä joku osa-aikainen tehtävä. Joku juttu millä voisi elämänsä kustantaa, jos kulut ovat minimissään. En kyllä paljoa nykyisin tuloja tarvitse, sillä kaikki menot alkaa olla minimoitu.
Ansioluettelossani lukee lähinnä, että paljon elämänkokemusta, ja voudin välttelyä. Sillä ei moneen paikkaan taida töihin päästä. Ikärasismi tekee myös tehtävänsä, olen silloin luultavasti jo liian vanha mihinkään työhön.
Ehkäpä opiskelemaan jotain? Jos vaikka aloittaisi opiskelut pari vuotta ennen kuin tuo velkavuoreni kuihtuu pois. Valmistuisin 51-vuotiaana, velkojen vanhetessa, ja mahdollisuuteni työmarkkinoilla paranisivat. Tämä tosin vaatisi papereiden siirtämistä Suomeen, koska en kuulu minkään maan sosiaaliturvan piirin ja en ole siten oikeutettu opintotukiin yms. joilla mahdolliset opiskelut rahoitetaan.
Ja toisaalta, haluanko olla ja asua edes Suomessa? Luultavasti en, ainakaan läpi vuoden.
Mikä minusta tulee isona? Siinäpä sitä on riittävästi pohtimista yhdelle miehelle.
Näkymättömän Kansalaisen matka jatkuu seuraavissa kirjoituksissa...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti