Koulun rahat loppu, näin lukee tämän aamun iltapäivälehden yhdessä pääotsikossa. Kerätäänpä vanhemmilta rahat kirjohin yms. Pitäkää huoli lapsistanne, mitäs olette niitä tänne tehnyt. Mikäpäs siinä, näinhän se menee, ikävä kyllä. Tekee mieli kysyä, että miksi nuo vanhemmat veroja makselee? Ja saavat kaupan päälle huonoa kohtelua. Surkeaa toimintaa yhteiskunnan päättäjiltä, tälläkin kertaa!
Entä jos etelä-eurooppalaisen pankin tai valtion rahat on loppumassa? Kenen kukkarolle silloin mennään? Niinpä, tietenkin se maksetaan yhteisestä hyvästä. Veronmaksajien rahoilla tai ainakin kansalaisten velkatakauksilla. Nostetaan vaikka arvonlisäveroa tai jotain muuta maksua, sillähän siitä taas selvitään. Ei hyvältä näytä!
Miksi edes pohdiskelen edellä mainïttuja asioita? Eihän kumpikaan asia edes suoranaisesti minua kosketa. Luulisi, että nämä ei hetkauta minua suuntaan eikä toiseen. Pohdiskeluun on olemassa yksi syy, oma historiani.
Miksi kaikkia halukkaita maksavia kansalaisia ei päästetä osallistumaan veronmaksuun ja osaksi yhteiskunnan talouden rattaita. Mikäli kaikki halukkaat pääsisivät mukaan, niin rahakin riittäisi paremmin. Näin ainakin minun maalaisjärki sanoo.
2000-luvun alussa oikein yrittämällä yritin päästä ns. normaaliksi veronmaksajaksi. Halusin hoitaa velvollisuuteni ja olla osana yhteiskuntaa. Mutta ei, minua ei siihen kastiin enää hyväksytty. Ei, koska olin tuomittu vellallinen. Itke ja maksa, näin minulle verottajan toimesta sanottiin - suoraan päin näköä. Ei armoa!
Tuo hinta oli mielestäni liian korkea. "Itkisin ja maksaisin" noin 20 vuotta ja maksujen loputtua velka korkoineen olisi sata kertaa suurempi kuin lyhennyksiä aloittaessa. Onko mitään järkeä? Mielestäni ei. Pakko on toki myöntää, että erinäisten velkojen perintäbisnes on varmaankin huippukannattavaa. Myös valtion toimesta suoritettava perintäbisnes vetää vertoja pikavippifirmojen kuluille ja koroille. Korkoa korolle ja kulua kululle, sitä riittää, ulosoton lyhennyksestä ei mene kuin murto-osa velkapääoman pienentämiseen. Omassa tapauksessa pääoma ei edes pienentyisi, vaikka antaisin kaikki tuloni tuohon käyttöön. Lyhennyksen jälkeen velka olisi suurempi, kuin ennen lyhennystä. Todella kannustavaa.
Olin siis saanut velkatuomion verorikoksista, joita en ollut oikeassa elämässä edes tehnyt. Tuomion mittakaava oli järkyttävä, sekä pituudeltaan että rahamäärältään. Lähestulkoon elinkautisen mittainen, sen varsinaisessa merkityksessä. Maksamisesta ja velan lyhennyksistä ei ollut mitään iloa, koska velkavuori vain kasvoi. Tämän lisäksi ulosotto vaikeutti kaikin mahdollisin keinoin kaiken uuden yritystoiminnan harjoittamisen omissa nimissäni.
Edellä mainitusta oli helppo tehdä yhtälö. Mitä menetettävää minulla enää olisi? Yhtä hyvin voisin toteuttaa nuo verorikokset, joista olin tuomion jo saanut. Ikään kuin silmä silmästä ja hammas hampaasta. Päätin, että teen ainakin sen verran bisnestä "verovapaasti", että nuo tuomiopäätöksessä olevat rahamäärät täyttyvät. Silloinhan tuomioni olisi ikään kuin aiheellinen, vaikkakin tuomittu teko tapahtuisi vasta jälkikäteen. Ja näin tapahtui. Veroäyreistäni ei ole sen jälkeen kertynyt yhteiseen pottiin kuin polttoaineiden yms. välillisten verojen kautta muodostunut summa. Joka sekin on kyllä osaltani varsin merkittävä, varsinkin 2000-luvun alkupuolella, jolloin olin aktiivisesti liikenteessä ja työn touhussa. Ulosotto ei kintereilläni pysynyt, siitä pidin erilaisilla toimilla huolen. Eikä se ollut edes vaikeaa, vaatii vain hieman vaivannäköä, kuten olen jo aiemmin kertonut.
Siinä mielessä yhteiskunnan kannalta harmillista, siis verotulojen ja eläkekertymien osalta, että aktiivisin ja tuotteliain elämänvaihe meni jo kohdaltani ohitse. Nykyisin minulla on erilaiset arvot kuluttamisen suhteen. En edes halua enää omistaa mitään, koska siitä tulee loppujen lopuksi vain rasite. Suunnitelmissani on erilaiset vapaaehtoistyöt eri puolilla maailmaa ruoka- ja majoituspalkalla, yhdessä vaimoni kanssa. Näistä suunnitelmista kerron myöhemmin enemmän. Päätöksiä asian suhteen on kuitenkin jo tehty.
Ja takaisin tuohon alkutekstin pohdintaan. Nykyinen talouden kehitys ja ylivelkaisten määrän kasvu tuo mieleeni pelottavan paljon 90-luvun aikoja. Raha on loppu tai ainakin liian vähissä todella monella ja konstit on vähissä. Tästä ei hyvä seuraa. Kuinkahan moni ajautuu samoille urille kuin minä jouduin. Ja kuinka moni ajautuu elämään yhteiskunnan ulkopuolelle ylivelkaisen talouden vuoksi, ehkä jopa loppuiäksi, kuten minä. Kuinka moni päättää päivänsä jatkuvan perintähelvetin ja ahdistelun takia. Varovainenkin arvaukseni on, että aivan liian moni. Jokaisesta tapauksesta tulee kallis hinta yhteiskunnan maksettavaksi, liian kallis.
En millään ymmärrä tuota logiikkaa. Kun raha on loppu, syystä tai toisesta, niin laillisesti huononnetaan velallisen asemaa lisämaksuilla. Ikään kuin tuo tilanne helpottuisi sillä, että laitetaan vähän (tai paljon) lisämaksua maksamattoman summan päälle. Jo ennestään huono tilanne lähtee siitä varsinaiseen syöksykierteeseen ja pahenee päivä päivältä. Tämä toiminta on yhteiskunnallisesti hyväksyttyä ja siitä on kaiken muun pahan lisäksi tehty jättimäinen bisnes. Eikö asialle ole mitään tehtävissä?
Matka jatkuu, lisää seuraavissa kirjoituksissa...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti