Nyt on käsillä se aika vuodesta jolloin tuhannet vastavalmistuneet heittävät hatut ilmaan ja riemuitsevat erään urakan loppumista. On aika suunnata elämässä eteenpäin. Paljon onnea ja menestystä jokaiselle heistä! Myös me saimme kutsun läheisen sukulaistytön yo-juhliin, joten tänään suunnistamme sinne.
Tulee väkisinkin mieleen omat ajat, kun olimme vastavalmistuneita ja täynnä elämän intoa. Valmistuin tekniselle alalle ammattikoulusta 80-luvulla ja pääsin heti valmistuttuani oman alani töihin. Siihen aikaan oli töitä runsaasti tarjolla. Mielestäni Suomi voi kansakuntana silloin paljon paremmin, tai sitten aika kultaa muistot.
Valmistumisen jälkeinen työurani ei kuitenkaan kestänyt kuin alle vuoden. Perintögeeninä saamani kauppiaan polte askarrutti jatkuvasti mielessäni ja tunsin vetoa liike-elämän puolelle. Syy ei ollut taloudellinen. Olin täysin velaton ja erittäin hyvin palkatussa sekä koulutustani vastaavassa urakkatyössä. Hankin silloin 2-3 kertaisesti kuukaudessa sen mitä esim. kaupan myyjät tienasivat. Olin hyvätuloinen, ahkera ja osasin työni hyvin. Tuon lyhyen uran aikana en ollut töistäni poissa päivääkään. Työilmapiiri ja työkaverit olivat mukavia. Olimme menneet vaimoni kanssa talvella naimisiin ja meille oli tulossa myös perheenlisäystä. Olin silloin 19-vuotias nuorimies. Kaikki oli siis hyvin.
Kaikesta hyvästä huolimatta, eräänä keväisenä iltana puhelin soi kotonamme. Soittaja oli minun mummo, isoäitini, äidin äiti. Hän kyseli kuulumisiamme ja ilmoitti, että oli saanut samana päivänä eläkepäätöksen, päässyt eläkkeelle kauppiaan työstään. Tai itse asiassa joutunut eläkkeelle, kuten hän asian ilmaisi. Hän oli jopa hieman surullinen siitä, että joutuu lopettamaan rakastamansa työn.
Mummollani oli kauppiaan työhön liittyvä pakettiauto, vuoden -67 Ford Transit. Autoksi se oli siis melko vanha, samaa ikäluokkaa kuin minä itse. Tuon puhelun aikana hän kysyi minulta, mitä tehtäisiin tuolle pakettiautolle, koska se jäisi nyt käyttämättömäksi. Silloin se iski, kuin salama kirkkaalta taivaalta, minä halusin tuon auton ja kaiken muun bisneksiin liittyvän materiaalin, joka isoäidiltäni jäisi nyt vaille käyttöä. Kerroin hänelle heti, että minä otan ne ja jatkan siitä mihin hän jäi. Tein päätöksen sillä samalla sekunnilla, olihan tuo asia kaivertanut mielessäni jo koko menneen talven. Hän ei asiaa vastustellut, oli ehkä jo vaistonnut tilanteen vanhemman ihmisen viisaudella ja tiesi mitä tuleman pitää.
Rahallisesti tuo vanha pakettiauto ja muu rekvisiitta ei ollut juuri minkään arvoinen. Olisin voinut silloisella kuukausipalkalla ostaa kaksi vastaavaa autoa. Koin tuon tilanteen merkkinä minua suuremmilta voimilta, yläkerran herralta, nyt tai ei koskaan.
Ja niin tapahtui, seuraavana aamuna marssin työpaikalleni ja suoraan pomon luokse. Lopputili. Siis mitä, hän kysyi. Sanoin, että lopputili ja lomarahat, nyt heti, kauanko minulla on irtisanomisaika? Kun vähensimme irtisanomisajasta kesälomapäivät, niin minun tarvitsi käydä töissä alle kaksi viikkoa.
Irtisanoin vakituisen ja hyväpalkkaisen työpaikkani siltä istumalta. En ole sitä kyllä päivääkään katunut. Elämäni on ollut vivahdeikas ja tapahtumarikas, vaikka välillä on vaikeuksia riittänyt. Kenelläpä niitä ei olisi.
Tuosta alkoi varsinainen bisnesurani ja vanha Ford Transit alkoi saada vauhdilla lisää kilometrejä mittariin.
Näkymättömän Kansalaisen matka jatkuu seuraavissa kirjoituksissa...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti