Olin siis joutunut keskusrikospoliisin kuultavaksi paikalliselle poliisilaitokselle. Kysymys oli tuosta myymästäni yhtiöstä. Olin suorittanut yhtiöllä maahantuontia ja niihin aikoihin maksettiin joistain tuontielintarvikkeista valmisteveroja. Yhtiön rahat olivat loppuneet ja kaikkia veroja ei oltu maksettu, joten valtio kaipaili suorituksia. Niinpä tullihallitus oli tehnyt asiasta tutkintapyynnön ja KRP lähti asialle, todellisen suurrikollisen perään. Toki, olihan kyse muutamasta kymppitonnista, siis markkoina.
Kuulusteluissa kerroin, että olen myynyt yhtiön puoli vuotta aiemmin, enkä sen myöhemmistä vaiheista sen enempää tiedä. Kaikki yrityksen posti on ohjattu uudelle omistajalle. Pystyin kommentoimaan asioita vain ajalta jolloin yhtiön omistin. Hyvin yksinkertaista. Kerroin, että minulla on yhtiön kauppakirjat kotona ja olen luovuttanut myyntihetkellä yhtiön koko omaisuuden uudelle omistajalle. Yhtiön ostaja oli haettu kuultavaksi viereiseen huoneeseen. En sitä tietenkään silloin tiennyt. Uusi omistaja kertoi asioista omalta osaltaan.
Poliisia kiinnosti kovasti kuinka kohtuullista liikevaihtoa tekevä yritys on myyty niinkin halvalla kuin 200 markkaa. Kerroin, että minusta se oli hyvä hinta, koska yrityksellä oli myös vastattavia velkoja varastojen lisäksi. Mielestäni yrityksen arvo oli myyntihetkellä negatiivinen ja maksettu hinta oli jopa yli odotusten. Summa on pieni, se on totta, mutta kuka olisi maksanut velkaisesta yrityksestä suuremman summan? Juuri näin, ei kukaan.
Rikospoliisi halusi tutkittavaksi yhtiön kirjanpidon, jota minulla ei enää tietenkään ollut. Olin sen pois luovuttanut. Niinpä minut laitettiin säilöön (putkaan) odottamaan kirjanpidon hakemista. Jälkeenpäin selvisi, että sillä välin poliisin iskuryhmät olivat tehneet kotietsintöjä niin meillä kotona, kuin lähisukulaisteni luona. Täysin turhaan. Kuten kerroin, olin kirjanpidon luovuttanut pois. Siinä meni kolme päivää pidätettynä, meneehän se aika sitenkin. Ruoka tarjoiltiin kolme kertaa päivässä. Välillä minulta kyseltiin jotakin, mutta suurimman osan ajasta lueskelin kirjoja, joita putkavahti minulle ystävällisesti toimitti. Viimein vapaus koitti ja jäin odottelemaan mitä tuleman pitää.
Myöhemmin selvisi, että tuo pidätysaika oli aivan turhaa, ehkä jonkinlaista painostamista viranomaisten taholta. Minusta se ei kuitenkaan tuntunut miltään, joten siinä mielessä se ei kyllä vastannut mahdollista tarkoitustaan. Yhtiön uusi omistaja oli kertonut jo ensimmäisessä kuulustelussa, että hän lämmitti takkaa kirjanpitopapereilla, oli kuulemma puut vähissä ja talossa viileetä. Niitä papereita oli siis aivan turhaa hakea kotietsinnöillä, mutta eihän tutkiva poliisi sitä tietenkään halunnut uskoa. Turhaa työtä. Myös yhtiön vaihto-omaisuus oli jatkanut matkaa. Kaikki firman omaisuus oli uuden omistajan toimesta myyty ja rahat humputeltu, olihan aikaa kulunut jo puoli vuotta. Tämäkin oli hyvin yksinkertaista ymmärtää, mutta poliisi halusi tutkia. Turhaa työtä, jälleen.
Pikku hiljaa selvisi, että yhtiön uusi omistaja ei ollut tehnyt tarvittavia rekisterimerkintöjä, joten yhtiö oli edelleen minun, tavallaan. Yhtiön kauppakirjoissa lukee, että ostaja tekee välittömästi kaupan jälkeen tarvittavat rekisterimerkinnät ja siirtää yhtiön omiin nimiinsä. Ei muuten tehnyt. Tuohon aikaan ei ollut nettijärjestelmiä, josta asian olisi voinut tarkistaa yhdellä vilkaisulla. Myöhemmin kävin itse kauppakirjojen kanssa kaupparekisterissä tekemässä nuo merkinnät, olin kuitenkin puoli vuotta myöhässä. Vahinko oli jo tapahtunut. Yhtiölle oli tullut maksuhäiriöitä ja viranomaisrekisterin mukaan olin sen omistaja ja toimitusjohtaja. Niinpä sain myös itse luottohäiriömerkinnän. Tämän jälkeen joutui sanomaan "hei hei" visa-kortille ja muille luottoherkuille, jos niitä voi herkuiksi sanoa. Tämä oli kuitenkin vain alkua, varsinaiset ongelmat olivat vasta tulossa.
Selvisi, että syyttäjä todennäköisesti haluaa nostaa syytteitä tapahtuneista ja tulen joutumaan käräjille. Se olisikin uusi kokemus. Sitähän se elämä on, uusia kokemuksia. Kuulusteluepisodin ja oikeudenkäynnin välissä aikaa kului pari vuotta. Tilanne oli hyvin hämmentävä, myös ulosottoviranomaisille. Yhtiötä haluttiin konkurssiin, mutta kukaan ei halunnut olla sen omistaja. Olin yhtiön myynyt ja siirtänyt sen pois nimistäni, mutta uusi omistaja ei ollut sitä ottanut vastaan. Ulosottovirasto totesi yhtiön varattomaksi ja kaiken varalta myös minut, olinhan ollut yhtiön omistaja. Melko erikoinen tilanne. Minut todettiin varattomaksi, koska minulla ei ollut rahaa maksaa tuon yhtiön laskuja. Pankkivelkoja yhtiöllä ei ollut. Pääasiallinen velkoja oli verottaja, siis valtio. Kaikki bisnes oli tehty tulorahoituksella. Sain olla ulosotolta kuitenkin melko rauhassa, koska asioista olisi mahdollisesti tulossa oikeudenkäynti. Noin kerran vuodessa jouduin selvittämään mitä tein ja oliko varallisuuteni tällä välin kasvanut, ei ollut.
Mahdollista oikeudenkäyntiä odotellessa tein satunnaisia bisneksiä. Sen verran, että sain laskut joten kuten maksettua ja ruokaa perheelle. Mitään pitkäjänteistä en pystynyt aloittamaan. Uskoin kuitenkin, että tuon oikeudenkäynnin jälkeen päällä oleva ahdistus helpottaisi ja asiat alkaisivat jälleen rullaamaan paremmin. En mielestäni ollut syyllistynyt mihinkään väärään, ainakaan mihinkään vakavaan. Yritin miettiä ja keksiä mistä minut edes voitaisiin tuomita. Ehkä minut tuomittaisiin tyhmyydestä? Ehkä saisin sakkotuomion, ikään kuin näpäytyksenä. Olin väärässä.
Voiko rahattomuudesta saada oikeudessa tuomion? Onko se edes rikos? Siis se, että raha loppuu. Mielestäni ei. Joskus se vain loppuu. Suomen valtiollakin on luultavasti rahat loppunut, koska lisää lainataan joka vuosi - useampi miljardi. Ei ole valtion johto, eikä kallispalkkaiset ekonomit sen viisaampia kuin minä. Ainakaan lopputuloksesta päätellen. Saavatko he rahan loppumisesta tuomion, luultavasti ei. Minä sain. Olinhan kansalainen jota voi ja täytyy kyykyttää. Valitettavasti, siis yhteiskunnan kannalta valitettavasti, minä en istunut tähän kyykytysmuottiin, vaan tein myöhemmin omat ratkaisuni.
Lisää seuraavissa kirjoituksissa...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti