Nuoruuden innolla

Kuinka päädytään oikeuden eteen ja saadaan jättimäinen verotuomio ilman, että olisit koskaan ansainnut  kyseisiä verotettavia tuloja. Helposti, sanon minä. Ainakin Suomessa. Tyhmyydestä sakotetaan, tämäkin sanonta toimii. Tuolla kertaa sakko oli melko suuri. Vetää jo vertoja miljonäärien ylinopeussakotukselle, joka sekin on mielestäni melko yliampuvaa.

Synnyin 60-luvulla tavalliseen työläisperheeseen. Äitini ja isäni olivat molemmat valtion palkkalistoilla, kuten siihen aikaa varmaan suurin osa kansasta. Isovanhempieni puolelta minuun on luultavasti tarttunut hieman kauppiaan vikaa ja lapsuudessa pääsinkin usein kesätöihin tekemään kauppaa. Näin konkreettisesti kuinka se toimii. Ostat markalla ja myyt kahdella, ei tuntunut mielestäni vaikealta. Käsittelin innolla kassan rahoja ja tein suorakauppaa asiakkaiden kanssa. Tuosta ajasta nautin suuresti ja suorastaan imin kaiken opin itseeni. Minua ei koskaan tarvinnut houkutella töihin, menin sinne ihan oma-aloitteisesti. Joskus jopa pyytämättä.

Olin alle 10-vuotias kun tein ensimmäiset omat "bisnekseni". Ensimmäinen oli se, kun lapsen tarkoilla korvilla kuulin aikuisten puhuvan kuinka kukkakauppiaat tarvitsevat sanomalehdistä tehtyjä paperirullia kukkien käärepaperiksi. Ei muuta kuin toimeksi. Lehtien keräyslaatikot olivat niihin aikoihin ilmestyneet suurimpien kerrostalojen pihoille ja niissä oli monet leikit jo ehditty leikkimään sekä tutkailla mitä ihmeellisempiä lehtiä aikuiset sinne olivat laittaneet. Ei muuta kuin pieni vetokärry perään ja lehtiä hakemaan. Kuljetimme ne kaverini autotalliin, avasimme lehdet, käärimme ne rullalle ja narulla kiinni. Rullat kärriin ja kohti kukkakauppoja. Meitä oli kaksi alle 10-vuotiasta poikaa, varsinaisia myyntitykkejä. Mutta rullat tekivät kauppansa. Kuka kukkakaupan täti olisi voinut olla ostamatta? Kaksi viatonta pikkupoikaa myymässä itse valmistamiaan paperirullia, markalla rulla. Kauppa kävi ja me pyörittiin rahoissa. No, ainakin päästiin karkkikauppaan ilman vanhempien avustuksia. Se oli hienoa aikaa!

Samalta ajalta tulee mieleeni seuraava bisnekseni, olin silloin noin 10-vuotias. Ja taas, tarkoilla korvillani kuulin, kuinka naapurustossamme olevan urheiluvälineliikkeen omistaja tuskaili mainospostien kanssa. Kuinka ne eivät menneet perille, eikä kukaan hoitanut jakelua kunnolla. Kuulin tämän, koska usein leikimme siinä urheiluliikkeen takapihan lastauslaiturilla ja liikkeen omistajista oli tullut meille jo tuttuja. Tämä tapahtui siis 70-luvulla, silloin elämä oli erilaista. Leikkimme ei heitä häirinnyt, joskus tarjoilivat jopa limpparia ja karkkia sinne myymälän takaovelle. Mukavia ihmisiä. No, takaisin mainoslehtisiin, minä siis reippaana poikana ilmoitin heille, että voin hoitaa lehtisten jakelun. Olinhan niitä siinä lastauslaiturilla usein selaillut, joten tiesin mistä on kyse. Kauppias naurahti, että siis kuinka? Ja minä, että kyllä ne lehdet saadaan jaettua, helppo nakki. Vaikka en tietenkään ollut sellaista koskaan tehnyt, olinhan pikkupoika. No, kauppiaalla oli hätä ja lehtiset piti saada jakoon, joten tarjoukseni kelpasi. Ja me tehtiin diili, saisin muutaman pennin lehtiseltä, en muista tarkkaa summaa, jos saan lehdet jaettua. Lehtien jakamisella oli kiire, joten ei muuta kuin kaverien ovikelloja piristelemään ja jakojengi oli pian kasassa. Polkupyörät alle ja mainokset oli jaettu seuraavan päivän iltaan mennessä, olihan kesäloma koulusta. Ei muuta kuin hakemaan kaupiaalta tili kouraan. Sen tein yksin, koska maksoin kavereille vähemmän mitä itse kauppiaalta rahastin. Otin jokaisesta mainoksesta pennin ylimääräistä itselleni, myös niistä jotka kaverini jakoivat. Se oli sitä bisnestä, osta markalla ja myy kahdella. Vastaavasta lehtisten jakamisesta saisi urheiluvälinekauppias tänä päivänä luultavasti tuomion lapsityövoiman käytöstä. Mutta meillä poikasilla oli silloin hauskaa ja tehtiin tiliä. Eikä kyllä kärsitty yhtään. Mainoksia jaoimme useamma kerran, kunnen ne sitten meni postin tms jaeltavaksi.

Tuolta pohjalta ajateltuna ei siis ollut mikään ihme, että jo parikymppisenä minulla oli oikeatkin bisnekset käynnissä. Pääasiassa tavarakauppaa, elintarvikkeilla sekä kulutustavaroilla. Ja tottakai myös maahantuontia, tukkukauppaa. Siten sai paremman myyntikatteen, tosin riskit myös kasvoivat. Suuremmat tavaraerät eivät aina käyneetkään kaupaksi kuten elokuvissa. Joskus olin melkoisessa liemessä, kun rahat oli kiinni jossain, mikä ei mennytkään kaupaksi. Tai tuotteissa oli joku vika, joka vaati jopa takaisinvetoja liikkeistä.

Muutamia vuosia siinä pärjäiltiin kohtuu hyvin. Välillä tuli tappioita ja välillä hyviäkin tuottoja. Ei mitään miljoonia, eikä edes niin paljoa, että olisi voinut syrjään laittaa. Mutta pärjättiin ja pystyin firman sekä perheen laskut maksamaan, myös verot ja muut yhteiskunnalliset maksut. Olin jo mennyt naimisiin ja kaksi lasta oli syntynyt. Jossain vaiheessa alkoi tummia pilviä kerääntymään ylleni. Muutama kauppa meni pieleen. Tavaraa jäi käsiin ja eräs suurempi elintarvike-erä oli mennyt pilalle. Olin sen maksanut jo ulkomaille ja myyjä pysyi väitteessään, että olin sen itse pilannut. Se ei ollut mahdollista, siihen olisi vaadittu vähintään puoli vuotta enemmän aikaa. Kuitenkin, monta epäonnistunutta asiaa peräjälkeen ja kassa olikin tyhjä. Maksamattomia liikevaihtoveroja ja valmisteveroja alkoi kertymään. Siihen aikaan maksettiin monesta elintarvikkeesta valmisteveroa valtiolle, myös tuontituotteista. Lama alkoi painaa päälle ja myyntihinnoista piti tinkiä. Piti myydä jopa tappiolla, että sai kassaan rahaa laskujen maksuun. Alkoi näyttää todella pahalta.

90-luvulla luottotietojen menettäminen oli kauhea asia, sitä se on tietysti vieläkin. Ongelmien keskellä ymmärsin, että jos yhtiöni joutuu maksuvaikeuksien takia protestilistoille tai jopa kaatuu, niin omistajana myös minun luottotiedot menevät. Se tuntui lopun alulta. Mikä ratkaisuksi? Siinäpä oli melkoinen ongelma nuorelle miehelle.

Ratkaisuksi löytyi yrityksen myyminen. Myyn yritykseni ja ongelmat siirtyvät uudelle omistajalle. Vaikeuksissa olevan yhtiön myyminen ei ollut mikään helppo temppu. Lopulta ostaja löytyi. Lehdissä oli siihen aikaan ilmoituksia, joissa ostateltiin myös vaikeuksissa olevia yhtiöitä. Kaupat syntyi, sain yrityksestä velkoineen ja vastuineen 200mk. Vaihto-omaisuus meni tietysti mukana. Eli käteen jäi tyhjä pöytä ja 200 markkaa, mutta olin päässyt ongelmista. Tuntui hyvälle ja stressi alkoi helpottamaan. Jotain oli kuitenkin elääkseen tehtävä, joten ei muuta kuin uutta yritystä, tällä kertaa erittäin varovasti ilman suurempia riskejä. Tilanne alkoi taas näyttämään paremmalle ja olin tilanteesta jopa onnellinen. Tulipahan rutkasti kokemusta, vaikka muutaman vuoden työstä ei jäänyt käteen kuin pari ruttuista seteliä. Olimme tietenkin eläneet yritykseni tuloilla, mutta säästöjä ei ollut juuri nimeksikään. Harvalla 25-vuotiaalla vielä on sen suurempia säästöjä, ei silloin eikä luultavasti nykyisinkään.

Kaikki näytti siis jälleen paremmalle. Kunnes noin puolen vuoden kuluttua soi ovikello aamulla. Keskusrikospoliisista päivää, onko nimesi se ja se? Kyllä on, kuinka voin auttaa? Lähdetäämpä tästä käymään tuolla laitoksella, olisi kyseltävää. No mennäänpä käymään, sanoin.

Se käynti kesti muutaman päivän. Tästä lisää seuraavissa kirjoituksissa...