Nalkissa

Muistan ikuisesti sen päivän, kun istuin asianajajan toimistossa ja hän selvensi minulle oikeuden päätöstä. "Tuomiohan tästä tuli, joudut maksamaan valtiolle korvauksia n.300 tuhatta markkaa peitellystä osingonjaosta". Siis mitä, mietin silloin, millähän ihmeellä minä sen maksan? Olin täysin rahaton, olihan asianajajakin valtion palkkaama. Ilmeisesti hänellä oli vireillä muita ns. tärkeämpiä asioita, kun ei minun jutun jatkaminen kiinnostanut. Hän ilmoitti hyvin ykskantaan, että tyydytään tähän. Ei kannata jatkaa ja valittaa, ei se tästä miksikään muutu, saattaa jopa pahentua.

Ok, tyydytään tähän. Ei kai tässä muukaan auta, minä mietin. Tuossa vaiheessa olin nuori mies, hädin tuskin 30-vuoden ikäinen. Tulossa vasta parhaaseen työikään, jolloin pitäisi takoa tulevia vanhuuseläkkeitä sekä vanhuuden sosiaaliturvaa itselle ja muille yhteiskunnassa eläville. Siihen aikaan tuolla rahalla sai kohtuullisen omakotitalon, jos ei ihan ruuhkasuomesta katsellut. Minulle langetettiin "talovelka" maksettavaksi - vain talo puuttui. Olin nalkissa, totaalisen nalkissa. Muistan kun mietin, että tästä tuli kallis lasku maksettavaksi. En vain silloin vielä tajunnut, että lopullinen lasku tästä aiheutuu yhteiskunnalle. Erittäin kallis lasku.

Istuin kotona oikeuden päätös kourassa ja mietin, että mitenkäs nyt perhe elätetään? Kotiäiti vaimo ja kolme kasvavaa lasta tarpeineen. Olinhan aina ollut työteliäs ja onnistunut rahat elantoomme hankkimaan. Joskus täytyi pidentää työpäivää, että sai riittävän tulon hankittua, mutta olin siinä aina onnistunut. Työtunteja laskematta. Se oli minulle tärkeä asia, siis että pystyin perheemme elättämään. Olin aina ollut melko kekseliäs, ehkä liiankin, mutta myöhemmin tuo kekseliäisyys saattoi jopa pelastaa minut pahimmalta.

Nyt siihen tuli iso muutos. Työinto nollassa. Luottotiedot kuralla. Hirvittävä velka niskassa. Olin täysin lamaantunut ja rahat loppu. Ei muuta kuin hattu kourassa sosiaalitoimistoon anomaan. Sieltä kerrottiin, että ensiksi täytyy ilmoittautua työttömäksi työnhakijaksi, ennen kuin voidaan tehdä tukipäätös. Noh, seuraavaksi työvoimatoimistoon. Mitä olet tehnyt? Mitä työtä haet? Olen ollut yrittäjä aikuisikäni, mutta sellaista työtä ei taida olla tarjolla, vastasin. Juu, ei ole, mutta laitetaan sinut listoille. Otamme yhteyttä jos jotain ilmenee, muista pysyä arkisin tavoitettavissa. Selvä, tulipahan tämäkin päivä nähtyä. Ja takaisin sosiaalitoimistoon.

Tätäkö tämä nyt sitten on, mietin. Loppuikä tätä pyhäkolminaisuutta. Koti, sosiaalitoimisto, kela ja rahapaivän odottelua. Samalla vajosin päivä päivältä syvemmälle omiin ajatuksiin ja jonkinlaiseen itsesääliin. Elämäni on pilalla, ennen kuin lapseni edes ovat aikuisia. Ei voi olla totta, ajattelin.

Ukko on nyt kanveesissa ja elää tukien varassa, joten viranomaistaho oli tyytyväinen. Vierailuni ulosottovirastossa sujuivat nopeasti. Onko tuloja? Ei. Onko varoja tai säästöjä? Ei. Onko ravihevosia? Ei. Siis oikeasti, siellä kysyttiin joka kerta, onko ravihevosia tai arvokkaita tauluja jne. No, he tekivät töitään ohjeiden mukaan, luultavasti. Vierailut siellä sujuivat joutuisasti, siihen aikaan. Ja ulosottovelka kasvoi päivä päivältä suuremmaksi. Kaikki siis hyvin auringon alla. Vai oliko? Itse olin melko tympääntynyt tilanteeseen, josta ei tuntunut olevan ulospääsyä.

Muutos lähti käyntiin työvoimatoimiston puolelta, siis oikeasti, työkkäri oli liikkeelle paneva voima. Kiitos siitä heille. Minut laitettiin karenssin uhalla jonkin sortin itsensä kehittämiskurssille. Aluksi laitoin vastaan ajatukselle, mutta jouduin menemään kurssille. No, se olikin yllätyksekseni hauskaa. Suuri muutos kotona oleilulle ja tyhjäntoimittamiselle. Löysin kurssilta inspiraation ja toimeliaisuuteni palasi. Päivä päivältä sain elämäniloa takaisin. Iso osa siitä kuuluu kurssin vetäjälle, joka oli todella hyvä tyyppi ja osasi innostaa lamaantuneita sieluja. Kiitos myös hänelle. Usko itseeni ja tekemiseeni alkoi palautua. En päässyt edes kurssin loppuun, kun minulla oli jo paluu yrityselämään vireillä ja toiminimi pystyssä. Ideakin jalostui vanhoja tekemisiä päivittämällä. Täysin toimiva idea ja aloittaminen onnistui ilman ulkopuolisia varoja. Elämä alkoi hymyilemään. Olin intoa täynnä!

Kaikki näytti taas hyvälle, valo tunnelin päässä paistoi kirkkaampana kuin pitkään aikaan. Kunnes tuli se päivä, että jouduin menemään seuraavan kerran ulosottovirastoon. Taas alettiin miestä lyödä takaisin kanveesiin. Eihän tämä sopinut mitenkään ulosottomiehen ajatuksiin, että aloin tekemään jotain. Varsinkaan kun en pystynyt ilmoittamaan paljonko hankin kuukaudessa. Vasta aloitettu toiminta ja pitäisi heti pystyä tietämään paljonko saan loppuvuonna palkkaa työstäni. Täysin mahdotonta.

Siitä alkoi oravanpyöräni ulosottoviraston kanssa. Olisi ehkä kannattanut vain makoilla siellä sohvan pohjalla ja odottaa päivärahoja. Lisää seuraavissa kirjoituksissa...